Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia
heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti
K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N.
K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth,
pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius
ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus
ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla
Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä
kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen
pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T.
Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet.
Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen _E.
M. Rosengren_, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa),
Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G.
Hedberg, _F. P. Kemell_ (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen
kirkkoherra _K. F. Stenbäck_.
Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy
seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille
kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme
kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko
pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla
Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon
paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä,
kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on
totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla
heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen
perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen
asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri
nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun
Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme
ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta
odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme
heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä
kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta
päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon
asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa
suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan
ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme.
Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa
joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin
kaikkien perkeleitten uhallakin -- mutta mekö pysyisimme siivosti
piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin
kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän
asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja
ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen
kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille
kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle.
Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää
itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa,
kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja
matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin -- täällä
on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv.
343.]
Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä.
Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää
eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut
muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla
kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa
esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria
pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:
"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa
ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen
mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien
tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen
tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki
jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost.
T. 6), _'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa
pysyväiset olla'_. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo
tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan.
Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän
helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana
kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on
nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan
valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja
raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein
anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa
ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos
Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin
semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän
kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja
palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä
alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan
päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten
ja alhaisten kodeissa. -- Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon
isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän
näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa
syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään,
muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat
voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta
nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan
tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla
vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi
muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian
asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme
Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme
ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile,
emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan,
erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo,
mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka
on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on
meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille
lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme
neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme
mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme,
on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma
sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen
muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa
ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu
itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon
totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin
levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin
niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu.
Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla
seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita,
uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän
ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea
niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat
lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta
Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu
minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka
on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee
siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan
tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi
Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin
ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain
kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa
on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja
asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima
ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka
kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa
poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen
käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa
ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa,
niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko,
jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys
ovat eriämättömät -- niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria
todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti,
miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja
toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä,
minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit,
kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää
peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin
elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne?
Millaista on teidän menettelytapanne ollut?
"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:
"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä
opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus
estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin
saapumasta:
"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa
autuuden asiassa:
"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja
tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada
omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".
Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin
leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja
jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen
esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat
(muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan
perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli
kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni
kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun
15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään
ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin
tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui
hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:
"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan
asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on
koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja
hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa
jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla
muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat
muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät
säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen
kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin,
siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet -- niin on ainakin väitetty
-- häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla
laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja
rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää
kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja
joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut
sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia.
Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen
säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina
tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään
tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja
lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin
johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua
ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä
rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan
ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina
usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä
pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta
koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa
helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää
katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin
toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät
nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat
ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka
itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä
niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja
tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen
julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä
tilaisuuksissa. -- Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä
nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja
luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja
olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle
esitettävä".
Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra _K. J.
Frosterus_, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5:
38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin
tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet
liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat
sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata
nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen
johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra _A. J.
Hipping_, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se
muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen
oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut
neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin
lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka
ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet
heränneisiin.
Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi
puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella
v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä
tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten
vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää,
ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen.
Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut
eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä,
joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta
heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen
jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että
hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon
hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat
aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen
ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on
ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka
näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta,
ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii".
Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset
papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille,
jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat
sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä
toisinajattelevien tuomitsemisesta.
Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli
niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin",
lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden
uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin
pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän
näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:
"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden
käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat,
väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä
nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä,
että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat
saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista.
Semmoiset soimaukset -- siitä olen vakuutettu -- ovat lähteneet
siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset
vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa -- vihasta, jonka
Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen
välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran
profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa
vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä
ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja
että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa
Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi
ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka
sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja
se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä
vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja
väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha
ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien
saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta
ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään,
niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän
hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".
Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra _N. M.
Tolpo_. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän,
kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret
opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa
kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä,
paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty
kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois
autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi -- niin hän
arveli -- aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston
saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan,
hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen.
Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain
saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus
kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että
heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa
vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On
syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan
kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin,
vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä,
hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten
ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä
herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa,
-- joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja
isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi.
Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko
yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen
hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia
valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti
valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että
hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".
Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui:
"Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu
pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja
eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa,
etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta
aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman
henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun
Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin
julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi,
vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun
saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä
kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja
minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta
y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat
yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja
parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja
Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta
ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden
että Jesuksen sanojen _'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen
minun tähteni"_ täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin
saarnaajiin nähden'. -- Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota
kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan
tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti
Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät
unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: _mitä minun pitää
tekemän, tullakseni autuaaksi_, niin on varma, että jota suurempi
noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he
etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan
valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan
rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä
Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta
Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa
ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan
riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä
oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja
pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän
ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: _jos
nämä vaikenevat, niin huutavat kivet_".
Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti
esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja
vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas
Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden
edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu
luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa
ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki
hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen
puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne
ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän
paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset
ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei
valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat
sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan.
Se kuuluu:
"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle
henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka
sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti
tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset
johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me
saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty
kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla
on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan
miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä
tahdo itseämme heihin verrata -- --" Tässä keskeytti äskenmainittu
Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä
kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan
tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee
kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee
eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan,
niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän
kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa
ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana
tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut
sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä
ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä
valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos
muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en
sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ,
josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme
tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten
autuudeksi."
Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä
saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat
kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P.
Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti
Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu
herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen
huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja
soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat
käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä
seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä
kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten
revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala
kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku
kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein
tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut
yllämainittu F. P. Kemell.
Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori _E. Bergenheim_.
Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit
ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka
hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti
lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä
puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta
vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli,
käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut
viimemainittua mihinkään rangaistukseen.
Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti
yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro.
Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:
Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi
paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla
koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä
kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi
asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa
eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava
maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää
hallitukselta tämänkaltaista asetusta.
Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden
puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut
huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti
hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä
loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita
ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan
opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina"
saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä
muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja
häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä
mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli
määrätty.
Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten
riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa
piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten
taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen
katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että
vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä
vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon
johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden
leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä.
Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä
seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin
heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin
malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä
käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä
heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat.
Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J.
Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti
neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti
moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa.
Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta
suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon
Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta
vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842;
Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla
Pettersonin y.m. kertomukset.]