Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä
Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo
se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie
kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on
myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa,
Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin
aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen
alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien
pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa.
Huomattavimmat näistä ovat: veljekset _Kaarle Edvard_ ja _Frans
Henrik Bergroth_ sekä _Niklas Durchman_.
_Kaarle Edvard Bergroth_ oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi
hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä
lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa
noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K.
E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle
(omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet
papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun
K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841)
armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.
Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen
halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi
tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen
ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän,
heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen
raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9
ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).]
Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei
Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H.
J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa
estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim.
Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa,
joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan,
arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan
hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen
joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella
kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita
paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen
kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]
V. 1841 määrättiin Bergroth _Ätsärin_ kappalaiseksi. Tässä virassa,
johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa
asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys
1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa,
maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa,
se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]
Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja
samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844
pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H.
Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän
rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä
ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää
varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan
kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin
taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä
olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala
otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on
olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten
he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne,
missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon
rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan
sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon,
ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä
palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että
tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän,
miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on
minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä
isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L--n, H--n, ja A--n myöskin
tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän
heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota.
Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan
istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on
ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius
Bergroth.]
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi
myöskin hänen nuorempi veljensä _Frans Henrik Bergroth_ heränneen
sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli
ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan
lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja _Längelmäellä_,
määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi _Pihlajavedelle_,
jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän
papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä
vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään
kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle,
kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät
hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki.
Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8
1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus
tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa,
silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun
on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut
paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu
-- sen tiedän -- minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi
morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; --
ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".
Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja
seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka
kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen
myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot
osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth
saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän
paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl.
Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6
Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla.
Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanoja.]
Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin
kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi
Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä
vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä
hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein
tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään
peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään
pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa
Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H.
Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa
(kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä
löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä
nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut
herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K.
Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843
ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa.
Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg
saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von
Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]
Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda
Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta
otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä:
"Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta
seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie
on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella
antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista,
joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se
vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka
koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea
on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen
sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo
ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen
/10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat
silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen
kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain
19 vuoden vanha.
* * * * *
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H.
Bergroth Pihlajavedellä, kaikui _Keuruulla_ voimallinen herätyshuuto.
Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta.
Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti
ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli
_Niklas Durchman_, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran
K. G. Calamniuksen apulaiseksi.
Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta,
pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden
useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän
ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että
hänen aikansa on lyhyt.
Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli
ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan
lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena
Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.
Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa
hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen
oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin
tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin
röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen
seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä
hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka
hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään
ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät
silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin
suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena
sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi
saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että
hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä
ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin
joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja
mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin
oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla
ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla
puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä
useammat heräsivät hänen saarnoistaan.
Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä,
hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä
toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän
vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä
puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään
seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli
olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin
oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta
kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt
näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset
hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole
syytä epäillä.
Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun
soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli
puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta
yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan.
Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän
sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä
kertaa sikseen. -- -- -- Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara
niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa
tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin
ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja
tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle
vihanen ollut". -- -- -- Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka
kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä
jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on
pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä
pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. -- Kun
minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin
suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman
portto". -- -- -- Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien
synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita.
Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa"
tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita
kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä
tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden
kirjaa." -- -- -- Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä.
Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä
vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä,
tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan
eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein
katselette," -- -- -- Sairastenkin luona käydessä oli Durchman
hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen
talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä
menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene,
vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä
siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen
akkojen kanssa vessuttelemaan". -- -- -- Kiivaasti taisteli Durchman
väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli
hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä
enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.
Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti
ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri
senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän
vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta
sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan,
usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa
syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö
ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin
koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua;
minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"
Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy
antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään,
vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet
yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset
häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä.
Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä
hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti
hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan
vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman
pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia,
toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä
pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki
huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä."
Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman
esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa
minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti
lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.
Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä
murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku
olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa
ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ
semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet -- Herran
huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin
nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. -- Jo vuoden 1844
loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti
runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän
saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään
hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän
Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen.
Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen
mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli
auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin
hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot
häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että
hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut:
"ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden
kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen
_N. J. Juselius_, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle
lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan.
Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa.
Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan
pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän
edestänsä joka päivä Jumalan luona." -- Kirkkaana koitti toukokuun
25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä
sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on
Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut
luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata
itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus
toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.
Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan
ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin
sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä
ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen
kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti
Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.)
kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896);
Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin
kertomukset (1896).]