Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi
Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike
Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet
tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei
kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840
N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet
sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon
olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan
että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli
esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten
asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen
ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen
pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja
"Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka,
ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi
jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti
Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen -- myöhempinä
aikoina useat muut -- semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että
tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään.
Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin
herättävä vaikutus huomattava. -- Ainoa herännäisyyden johtomiehistä,
joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista",
oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki
muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli
"muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle
julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen
kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän
ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta
hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut
kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen
"pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi
hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta
mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon
kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta,
mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I
Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi,
lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle
mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka
viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]
Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin
Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen
opetusta _"Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen
jälkeen"_. Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.
Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella
kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi
seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa
tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle.
Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien
takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen
oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti
selvittämään oppiansa. Paavo lausui:
"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat,
ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun
he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran
syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara.
Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt
lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille
sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset
kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän
pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä
tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat
heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta,
niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu
tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa
tilassa etsiä _sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon
liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen
Kristuksen_. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt
seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska
he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea
kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin
joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin
petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee:
missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä
kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen
puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon
siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä
itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä
kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy,
ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on
tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka
ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän
Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä
vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle _kokonansa toiset läksyt
kuin ennen_, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan
kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että
kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen
luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä
luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä
tietämättömän puoleen juosta."
Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen
neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä
kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka
painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten
tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII,
306-310.]
Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien
voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen
kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona.
Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo
1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui
"kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen
tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta.
Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja
usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään,
lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka
heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli
Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle
uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan
ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin
jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on
syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.
V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies
nimeltä _Salomon Lyytikäinen_. Hän kuului heränneisiin, jotka
pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta
lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että
hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli
kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan
mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti
jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain
kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että
tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja
kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa
oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa
vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi
ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin
perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin
kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen
päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia
keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen
sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain
oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan
oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä
tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin
naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi,
että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan -- silminnähtävästi
täydellä syyllä -- epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan
valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta
neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen
asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa,
muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä.
[Akiander IV, 83 -- 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen
hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden
valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen
ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat
näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle
ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N.
K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat
matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin
häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut.
Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten
eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi
sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset
hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä
kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka
syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen
ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai
liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan
rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin.
Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen
jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi
tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet
eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa
"parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi
puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa
hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on
sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten
hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt,
että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen
tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän
on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle,
murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen
yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan
oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina,
sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen
köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän
välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan
sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi
rakkaudeksi".
Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa,
mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen
tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui
villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen:
"Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa,
ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet
kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa
_Olli Olkkonen_ ja _Heikki Pikkarainen_ heti tämän jälkeen luopuivat
hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen
jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää
uskaltanut seurapaikkaan tulla.
Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt
levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin
heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä
seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen
sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen,
joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta
Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten
ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee
tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja
siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja
tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon
totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa".
Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun
sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden
ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää
jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä.
Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla
saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin
paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan,
että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L.
J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje
N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten
kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten
julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä.
Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta
ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J.
Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen
mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman,
joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen.
Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J.
Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg.
Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi
ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä
hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän
ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin.
Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa
ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä
lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan
oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli
saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta
sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa
ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä
sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte
Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden
rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla
usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät
päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.
Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien
ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen
apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin _Kustaa Johansson_. Tämä monesta
syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän
oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän
ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet
1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli
Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin
hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies,
ei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin
Herran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli
hänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta
myöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin
valmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin
lasten kasvattamista "kurituksessa ja Herran nuhteessa" teroitti
hän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin
osaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen
esiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon.
[Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat
heränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]
Keski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa
on muistettava myöskin _K. J. Engelberg_. Hän tuli ylioppilaaksi ja
papiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan
viettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan
hyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti
Schwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa
pappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan
ja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa
herätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F.
H. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti
siihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon
seurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II,
69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä
saarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi
kansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön
suoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä
joukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva
herännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan,
Matrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.]
Pelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri
Lagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä
läänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan.
Schwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa
seuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien
kirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy
esim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi
tätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N.
K. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K.
Malmbergille 30/12 39.]
Schwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin _Rautiossa_, johon
seurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä _Perhossa_,
missä hän toimi 1/10 41--3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman
jälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä.
[Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]
Keski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen
Kalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä
liike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää
suurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi,
niinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta
suuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin
aikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan
heräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies
ja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla
käytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että "Jumalan valtakunnan
asia oli hänelle kallis". Ei estellyt tuota "vilkasta pappia" kankeus
ja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille
virkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi
vastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että "Estenplaati" oli
liikkeellä. "Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään", jos mieli välttää
hänen monesti lausumaansa varoitusta: "muista, että aika on lyhyt".
Österbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein
ihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa,
samoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat
pidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika,
ennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan
y.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko
Hemming y.m.]
Savolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen
usein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat
päivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia
heränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan
asti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla
viipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli
saapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä
"talonpoikaista kansaa useampia". Yhdessä matkustettiin sitten
Kiuruvedelle, missä "paljon Herraa pelkääväisiä" oli koolla.
Palmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän
Pyhäjärvellä seuroja "kolmissa talonpoikaisissa häissä", ollen
täällä "monien sisällisten vaivojen painon alla", kun ei Paavo
Ruotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan.
Iloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet
kiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa
kävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän
seuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui
hän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan.
[L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa
Arkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen
19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen
heränneitten kertomukset (1896).]
Paavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot
säilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana
päivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin
häitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin
saarnaajan _Josef Grönbergin_, jälkimäinen J. I. Berghin kanssa.
Pitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän
pääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä
pyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä
tuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän
kutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin
häihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita
heränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin,
missä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan
savolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita
Uuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut
ratkaistu (katso II, 190 -- 198), heitä vieraita odottamasta ja
suuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät
mielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan.
N. H. Berghin lahjakas morsian _Katarina Charlotta Fonselius_
oli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen
häissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista
kotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa
Maalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa
kautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä
pidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona
Uuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta
vierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet
ja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla
herttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset
oudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat
siitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo
oli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin
monesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen
ympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa
asiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta.
Paavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän
ankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen
lempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti
kuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät
Jumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin
ja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. -- Toisena
hääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla
Paavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O.
Durchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli
suuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158)
mahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa
painavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja
Durchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille.
Elävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat
keskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja;
F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia
Hällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille
17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m.
kertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä
Niskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen
mainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he
jälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne
oli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi
talonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty
tulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta
lupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään
sukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt,
varsinkin koska hän oli kuullut, että "savolaisten kokoukset olivat
paljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten", mutta tämä aikomus jäi
sikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta.
[Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] -- Ruotsalaisen luonnetta ja
esiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa
säilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.
Matkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia
Kiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä
mielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla
ankaroita sanoja. "Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin
tonkinut kuin sika", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät
valitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs
määräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui
alas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului
seuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta
vetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä
hakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. "Mitä te täällä
teette", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin
seuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen
katseensa, kuiskasivat toisilleen: "nyt se puhuu kovat sanat".
Porstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme
katseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun
hän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien
vaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama
mieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama
virsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat,
hän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi
kätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; "Lohduttakaa,
lohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra". Sitten asettui hän
istumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan,
monesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja
ylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Kalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla
veltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui
1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, _Vilhelm
Niskanen_ (katso 1, 344) ja _Taneli Rauhala_, jotka kumpikin
ennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi.
-- Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen
kanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi
Paavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm
Niskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva
mieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta
mitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän
hyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten
että muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut.
Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän
Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti.
Pohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen.
Kun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen
varrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka
samaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi
hänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842).
Noin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän _Niskakosken_ talon Nivalassa.
Tähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut
ja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen
Maistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo
Niskanen y.m.]
_Taneli Rauhala_ syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana
"hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin
hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen
elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia.
Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti
Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen,
lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja
luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän
Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä",
josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]
Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren
herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään
aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti
tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän
mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.
Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia
piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon
herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä
eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen
erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa
jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin
asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen
muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä
yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen
eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen
elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä
tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta;
uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin
tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä
viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun,
niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä,
että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin.
Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit.
Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen
ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin
oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet,
alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle
ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman
Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin
hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä
tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon,
Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta.
Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä
seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset
purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin
yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten
tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella,
näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin
muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty.
Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.
Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan
kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli
muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo
Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja
pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli
kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja
paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi.
Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä
iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin
pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan
rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se
oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär _Maria Lescelius_.
Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen
tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka
toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan
armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin
tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra."
Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle
saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui
huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä
hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta
savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista,
eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F.
Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] -- Joulupyhinä 1843
suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon
vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä
pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä,
Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä.
Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet
Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm
Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa.
Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman
tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen
kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori,
en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat
ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan
kirjurin tytär _Leontine Reuter_. Paitsi lukuisia vieraita saapui
iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet
pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan
kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin
virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset
alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni.
Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan
päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa
katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä,
pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen,
missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä
hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo
"kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden
suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset
saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti
Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista
ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus
oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen
uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]
* * * * *
Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa
vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta
se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset
ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin
vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän
suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan.
Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla
äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön
kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin,
näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa,
sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut
tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska
kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt
paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset
ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten
ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä
maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina
pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät
asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726,
verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä
ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä
tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei
ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa
asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta
ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä
ja Jumalalle otollista -- kuitenkin ilman että siihen kansaa
kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia
kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K.
E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen.
Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät
uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole
joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt
olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä
kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä
saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet.
Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi
yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet.
Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike
veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina
vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli
liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa,
Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella,
Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa,
Vöyrissä ja Mustasaaressa. _Vaasassakin_ alkoivat ihmiset tulla
levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon
pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä,
mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle
ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja
eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa
y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta
tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi
loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin".
Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J.
J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja
Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä
niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli
Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt
häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko
kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää
toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla
ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä
esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin
kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua
uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan
hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin.
Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut
meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä.
Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää."
[F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus
viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin
kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet
omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6
41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken
Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun
vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]
Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat
Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella
he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat
matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon
virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin
ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä
oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen
esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso
II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes
joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa
olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden
todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin
ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella
sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä.
[Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui
heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön
pantavaksi.
Virkalomansa aikana asui Malmberg _Ruovedellä, Peskan_ talossa,
jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen
kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin
esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän
Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia
tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa
Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg
oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä
määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon
toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen
ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata
entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien
kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta,
että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen
suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa
rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi
50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa
suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille
vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja
teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan
oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen,
mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje
veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin
asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan
eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua
palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen
suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa,
lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan
pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän
yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi
vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi
opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi
pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään"
toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan
toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla
11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N.
K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi
tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.
Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen
ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön
pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei
yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta
mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]
Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön
keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella
siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli
herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen
huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin
tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan
hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä
seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita
kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville
nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6
41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.