Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän
suhteensa muuhun herännäisyyteen.
Päästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist
entistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen
ahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin,
että Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan
silmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta -- Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen
vastustamaan hänen "liiallista hengellisyyttään". Seurakunnan
vasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa
1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.]
ei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli
kansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa,
oppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet,
vaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista
sielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti
saarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin
oli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan
oli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä
taistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui
siitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän
ohessa vasta (1,251) painettua "Viinan kauhistus" nimistä kirjaansa.
Jolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen
ulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle.
Paitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen
kirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin,
teroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi
levittämällä "viinan kauhistuksen" poistamisen välttämättömyyttä.
Niinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa
hän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä
levittämään seurakunnassaan "Viinan kauhistusta" sekä muutamia muita
kirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta
kirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän
ohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen
sanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia
ahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi:
"Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin
olen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan
puustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan
valtakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä
olen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana
juomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he
eivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät
milloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa
eivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden
rakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten
tavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään
maassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin
heissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa
siitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän
tuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut
saman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen
Jumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio
omatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo
minun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen
sen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea
pyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään
se luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus.
Eikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan
ihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä,
niinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille,
kun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se
ei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen
tarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka
eivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa
vastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää
raittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen
mitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja
tekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä
maailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta
on meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät
heränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua
perkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä.
Miten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti
vaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan
kerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. -- -- -- On
kauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli,
kuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna
kunnia Kristukselle". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38,
omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Eräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan
kirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä
hänelle huomauttaneen apostolin sanoja: "pitäisikö meidän vielä
synnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi". Hän puhuu tästä
huomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa
kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Malmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä
tavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista
katsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus
samaan aikaan J. F. Berghille: "-- -- -- H. Renqvist tahtoo ensin
tehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä
(Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä
löydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään
jokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi,
että koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin
ja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme
hyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä". [Akiander VI,
s. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin
J. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille,
kuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä
kannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä -- enemmän Ruotsissa
syntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen,
kuin Renqvistin vaikutuksesta -- alkoi kannattaa vastakkaista
katsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin
muiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen
varsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin
meneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38
kirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: "Meidän täytyy saada kaikki
Kristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä,
jota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu,
synti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme
toimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin
kirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän
kysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella
vanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme
kaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan
sitä paljoakaan ajattele". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä
kirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: "Kirjoitat
että Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa.
Ehkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun
kokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä
ja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta
marhaminnasta. -- Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten
ystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa".
Vaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin
raittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä
väsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan "viinan kauhistusta"
vastaan. Jos täytyykin myöntää, että -- Laguksen viimemainittu
kirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää
monta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että
Renqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma
aikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta
on hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa
jälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen
ansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on
päivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet
paremmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas
tulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin
oikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja
onnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.
Varsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I,
325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan
jälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia
myöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut
omiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837
[Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) "v. 1836 eli
1837". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.]
lukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään
Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille,
päätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo,
niinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle
miehelle, kehottaen tätä "vaivaiseksi syntiseksi" teeskentelemään
ja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen
otti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä
Margareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä:
"Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?" "Ei tarvitse minun
sinulle sitä sanoa", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti
jatkoi: "Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?"
lähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sanoppas
sinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt."
"Mene helvettiin", ärjäsi Paavo, "oletko sinä minun rippi-isäni tai
kuluuko se sinun kukkarostasi?" "Kuluu kyllä", vastasi Margareetta
ivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka
oli tarjonnut hänelle viinaa: "Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena
syntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!"
Tätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen
ystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä
liikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse
myöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta
Margareetan "kavalasta petoksesta". [Kert. V. L. Helander, K. A.
Malmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä
Renqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme
nähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa
neuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa
väkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa
otettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta
sekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa
lempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein
loukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia
kannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät
häntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen
vastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä
saapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän
tilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan.
Ilmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: "Lahkoja ja puolueita
täytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä
hävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii
oikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus
ja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta
sieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä
valtaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella
niiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä
veljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta.
Älä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis
kernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei
hän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa
hänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää." [Akiander VI, 272.]
Renqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta
sensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän
hengenheimolaisista _Antti Ahvenainen_ (Mäntyharjusta) sekä _Paavo
Närvinen_ ja _Antti Lokka_ (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.]
Helsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista
saapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri
Stenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli
viimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi
myös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä.
Kernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa
L. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä
kun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut
koti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K.
Malmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh
Malmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin
ja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä
ja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä
Paavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh,
J. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä
joukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely
koski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan
rukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia
kristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa
pitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi
pääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät
alusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti
pohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka
mielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta
maaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander
VII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata,
hän kun "ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli". Hän ei
tuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt,
että hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut
ja "raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut", ennenkuin Ruotsalainen
kiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä
"ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi".
Saatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan
muu kuin Paavo Ruotsalainen, "Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän
tunnon kuolettaja", hämmästyi hän ja vaikeni, "tietäen etteivät
heidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen". Hän
vain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta,
jossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko
keskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan.
Valtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet.
Melkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen
arvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos
kohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet
Paavoon, "jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt." Lopputulos
oli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa
liittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.
Tämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu
pääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta
täytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole
syytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä
perusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme
tähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: "Kristus
sanoo: _jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä
ikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte._ Jos minä Kristusta
rakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa
tuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä
hän sanoo: _joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei
minua rakasta, ei se minun sanojani kätke_. Ja David on pitkän psalmin
(119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta.
Jaakop sanoo: _mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo
itsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako
usko hänen autuaaksi saattaa._ Nämä on sanottu, ei niin, että minä
tahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon
niillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus
on omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana
seuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen
elämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta
synnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja
köyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen
tähden". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin
sanoin: "Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo
Ruotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa
ja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut
evankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän,
nimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja
synnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä
ulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri
tieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla
akatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään
koetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen
tilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein
anteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja
hänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin
armottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä
nytkään tahdo häntä tuntea. -- -- -- Kyllä niitä on Suomenkin maassa,
jotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan
enkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten
sydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys _eikä Jumalan
valtakunta ole puheessa, vaan voimassa_."
Täydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta
lainaamme tähän otteen eräästä hänen _E. J. Eklundille_, joka oli
kokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut
helsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan
kirjeestä: [Akiander VII, 20.] "Ollessamme Essenin ja Stenbäckin
tykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee
Kristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä
tunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren
voimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja
vaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo
kasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen
puhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa
uuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko
ei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin
sanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin
kanssa".
Jo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa "synnin
kuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta" Pohjolan talossa
Hartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää.
Jos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen
suhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan
tähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä
ei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen
hiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että
viimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi
teroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja
etenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta,
raittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita
hän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita
tärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja
Kristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja
hänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi
oudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa
tekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä
on toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen
ihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta
osallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan
täydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden
vakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan
soimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta
tajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se
tuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen
tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen
raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset
eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan
silloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään
suhteessa oikaista.
* * * * *
Aivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat
tästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet.
Ainoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo
ja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli
Mikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta
varomattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen
heränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka
rehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä
neuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä
kannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122;
VII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I,
191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä,
Pieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja
Rautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike
_Laukaan_ ja _Petäjäveden_ pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia
_Juvalla_ ja _Kristiinan_ pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia
hairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain
piirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava
esimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen,
johon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin
kehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon
Häkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan
neuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä:
"Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen.
Herra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää
kanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman
rakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö
pimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi
teitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä
hetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa
ja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut." [Akiander VII, 10.]
Samaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana
asuville ystävilleen. "Ole, uskollinen" varoittaa hän eräässä samaan
aikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa
veljeään, "Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy
olemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi
elävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi
vapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda
mihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin
jos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta
ymmärrystä." [Akiander VII, 22.]
Fransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan
miltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön
sielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen
kirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin
ja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he,
vaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti
sovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan
tukemaan. Niinpä kirjoittaa hän _Paavali Närväläiselle_, joka oli
Mikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: "On hyvä, jos ihminen
eli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus
itsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä,
sentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. -- -- --
Mutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin
Jesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen,
niin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka
kerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David,
joka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi
rukoilemaan". [Akiander VII, 44.] -- Mutta rikkaita hedelmiä tuotti
kaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ
varsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta
aivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan
toista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja
Sortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan
kokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen.
Renqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin
hyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa
vakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla
hän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan
valtakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa
"viinan kauhistuksesta", tupakasta, "tuosta perkeleen myrkystä",
taikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin
kirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen
kaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen,
mutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti
vilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus,
joka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.
Vielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan.
Kun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa
ääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä
edestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää
alkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan
seurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä
seurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään
polvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin
hartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään
puheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten
seuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä
uudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä
samaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta,
"Siionin virsistä" ja "Halullisten sielujen laulukirjasta".
[Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]
Ehkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään
kirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse
sanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat
heränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen
saarnojensa kautta. "Mutta", lisää hän, "opettaja on kuin työnjohtaja
suuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että
työmiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien:
teidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta
ja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan
niskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan
viinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja,
mutta siitä ei tule mitään." Paraina herätyskirjoina piti Renqvist
"Huutavan ääntä" ja "Kääntymisen harjoitusta". [Renqvistin kirje G.
Monellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä
teoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär,
neiti Hanna Monell.]
Omaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan,
tiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille
1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti
hän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.
Jo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen.
Viimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: "Täällä on hyvä
alku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa
tilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei
olisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on
melkein puoleksi hätääntyneitä". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P.
Närväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan
todistuksen: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin
unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden
joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt
ja päivät tekemistä." Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa
kuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat
Hakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden,
Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik
Renqvist siv. 7.]
Kirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja
pääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän
tuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja
varsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi
hän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään
"jouda kaikkia hätääntyneitä" neuvoa, toivoi hän "kelvollista"
apua tähän työhön. "Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän
vain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta
en ottaisi, vaikka palkatta tulisi". Sanat ovat lainatut eräästä
Renqvistin _Gregorius Monellille_ v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä.
Tämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin
kotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin
hänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista
huolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin,
ja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell
määrättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä
lausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen
ettei hän "tekisi kontrahtia" kenenkään kanssa, siitä hänelle
ilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta
Monell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti
vaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel;
Renqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät
eivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he
toisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin
suureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen.
Sitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja.
[Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]
Ennen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui
vastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä
ansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta
Kiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen
miehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius,
nimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää
piispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton
virkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa,
jotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat
Kiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä
tai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna
Saukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet
Sortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan
aikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan
kirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat,
joita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi "kappalaisen hevosella"
ja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan,
toimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja
ajoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja.
Pilkkaa sai tuo "hullu pappi" runsaassa määrässä osakseen, papit
puhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m.
[Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] "Taas on", kirjoittaa hän
24/7 41 Närväselle, "virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia
minua vastaan". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi
työtään.
* * * * *
Niiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen
rukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän
uskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen
aika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike
sulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen
varsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon
rukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen
katsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa
olemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista
papeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat,
oli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista
vertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan.
Etenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat
arvossa. "Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin
vähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen", oli hänen tapansa
sanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään
tavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert.
rehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]
Muista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen
rukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään
tuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran
kirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti
hän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen
(I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut
rahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden
rahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan,
oli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että
Renqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa
vielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka
tämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan,
kävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl
Raumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V.
E. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena
tuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että
hänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin
muualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein
kokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa.
Seurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty
siihen, että rukoilija laskeutui polvilleen -- hänen tuli painaa
otsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]
Lounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella
olivat huomattavimmat: ennen mainittu _Kustaa Heinikkala_, joka
isänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.]
ahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat
_Daniel_ ja _Atanasius Dahlberg_, joista edellinen asui _Euran_
pitäjän Panelian kylässä, viimemainittu _Eurajokeen_ kuuluvassa
Sydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat;
Aug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist.
Seuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin
näistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa
tähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen
kantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta
tämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa.
Niinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka,
ettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli
verraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa
piirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän "ulkokullattuin
syntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja
siteistä" ja samana vuonna "näöistä". Näissä, samoinkuin Paavolan
muissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän
valvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan
johdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät
hänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen
muistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. -- Haaveileviin
mietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä
hän esim. ei sano pitävänsä "näköjä" suuressa arvossa, huomauttaen,
että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840
kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta".
Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään
vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten
huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava,
viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on
löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden
tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen
rukoilijaan kertomukset.]
Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan
rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen
katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin
toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan
kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät
huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa
mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata
kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K.
Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa
puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan
nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan
sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat
kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka
pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin
vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä
tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli
saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9
42 (Akiander VII, 233)].