Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
Matkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä
papeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi
Pohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu
näkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen
heränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen
vaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä
kautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen.
Ylivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen "Muistokirjan
hengellisistä asioista", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy
tehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän
siitä J. F. Berghille: "Se on", niinkuin Lagus lausui, "Apostolein
Tekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin."
[Akiander VII, 295.]
K. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa
ollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja
maailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin
heidän jyrkät tuomionsa "viattomimmistakin" huvituksista oli hänestä
hullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.]
Paitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut
myöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden
kautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat
alkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi
hänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan
edustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan
kehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin
luona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi
arkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] "Siis
on toimintapiirini", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa
kirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, "rajoitettu Oulun
vankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä
monesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus
olen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti
saisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa.
-- -- -- Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti.
Kuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko
luopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä
ystäviäni." Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran
koulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen
helteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon.
Jo samassa kirjeessä hän lausuu: "Ei ole muuta neuvoa kuin että
otan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus
on voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita
kärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella
luottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava
minut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan
sekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin
tuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa
Jesuksessa Kristuksessa. -- -- -- Suljettakoon minut vaikka kuinka
ahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin
pääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa
kaikessa hädässä."
Hedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten
vuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä,
ettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle
apua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta,
jota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen
Berghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4
41): "Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että
nyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen
pakotettu oleskelemaan täällä." [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström,
F. G. Hedberg s. 78.]
Oulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin
sanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta
ja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea
kehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan
muutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista
mielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla
-- tavallisin oli: "esivalta vainoo" -- väistää hänen synnin
tuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään,
ei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan.
Muutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat
kolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa.
Miten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin,
että määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin
oli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen
näitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen
linnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta
vallanpitäjien puolelta -- epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on
sitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota
oli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa
yksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset
toimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi
hänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin
sunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt
kulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten
kokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle
kansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg
vielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa:
"Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta,
joka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa." [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi
löytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä --
sen hän itse monesti oli heiltä kuullut -- kaipasivat kipeästi
parempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan
saivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana
Vegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut
herätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet
Pohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo
vuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I,
339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti
ainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään
neuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen
Oulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys.
Niinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt
Kajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun
heränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen
huomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka
ensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338)
olivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti
lain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa.
Vaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla
veisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan
kirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua "lujauskoiseksi". [Vaenerström
s. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin
haaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän
saaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän
muutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä
laajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell
ja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun
heränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista:
kaikesta näkyi, että maaperä -- täällä olisi ollut kiitollista
elävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä
toimittaa. Hän oli julistettu "kerettiläiseksi" eikä kelvannut kuin
vankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten
seuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841
muutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi
hän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström
s. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun
häntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia
juhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä
raskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera
lukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä
sallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto,
että hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti
itseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi
Hedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä
saarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava:
Oulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä
vanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä
V. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden
aattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan
seuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan
jumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön,
mutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli
saarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden
kera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on
heränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja
tuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli
enemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon
ja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan
tavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin,
että hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa "ei voitaisi
lukea hänelle viaksi". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä,
kieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun
vankilassa. "Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa", kuuluu
hänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät
niinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: "Kernaasti soisin Teille
mieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan
kokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan
vakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset
mielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen
saattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa
teille virkistystä murheissanne." [Akiander VII, 300.]
Niin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen
evankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun
jyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa
korkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841
kirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu:
"Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta
toimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt
se toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne
suosiollisella myönnytyksellä, -- kuten edeltäjäni tässä virassa,
pyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin
ainoastaan saarnaamalla. -- -- -- Sanankuulijaini luku vankilassa
on tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti
pitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen
kutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta
he kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä;
mutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa
tukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle
vielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä
kivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän
Kunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana
toivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin
vähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille,
ihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni
kera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän
varoituksistani ja neuvoistani." Odottaen "armollista vastausta"
sanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten
kuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa "korkeimman maallisen esimiehensä
päätöksessä." Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun
11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy
hän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan
tahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta
vähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa
kirjeessä löytyvät sanat: "En uskalla h:ra varapastorille myöntää
lupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten
ja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta.
Hartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja
semmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta,
herätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että
tässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti
saavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten
määräyksiä". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t.
kirkkoherralle, pastori Ståhlelle: "En uskalla myöntää varapastori
Hedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin
siirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua
ilman häiriötä. -- Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim.
Perhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin
saaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia
täytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin."
[Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41
päivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen
pitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
kerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin
ilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.
Selvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä
ja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän "ei
uskaltanut", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet
heränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet
pietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos
kukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on
kiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen
pyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt
Suomen kirkossa.
-- Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt
lupauksensa ja siirtänyt Hedbergin "mieluisampaan toimeen",
ellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa
pastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842
lähti Hedberg pois "Vartburgistaan", joksi hän Oulua nimitti.
Matkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta
matkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon
heränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta
kirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: "En
koskaan kadu tätä matkaa. -- -- -- Paljon kehotusta sekä monta
tärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa". Muun ohessa
kertoo hän tämän neuvoneen, "miten meidän ahkeraan tulee asettua
Jesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on
suurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta
käymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta
älkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan
alistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan
tuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan
armolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen".
Turkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä
väliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut
pastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa
tähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi
aika koittamassa.
Vaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen
alkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta
katsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja
Savon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä.
Yhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille
epäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin
Hedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi
tekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana
solmimasta liitosta.