Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin
piispana-olon alkuaikoina.
Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden
epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin
koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen
huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen
täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla
kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan
kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy
odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi
kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä
tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin
vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut
asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu
Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui
heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin
luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli _Kaarle Kustaa Ottelin_. Hän
oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt
ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän
vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi
(1838).
Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa
Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K.
Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan
opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin
paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä
pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen
kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle
herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin
toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän
häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä
vastaan.
Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi
kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa
(lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo
lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten
Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei
viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi
tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin,
Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko
Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten
"kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.]
Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin
tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän
Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta.
Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta
pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan
seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt
hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896)
Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] -- Mechelin
piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille
antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on
pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut
sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan
ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin
ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin.
Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt
sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on
luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat
noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist
virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon
puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".
Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan
ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin
hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen
enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v.
1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että
herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin
vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan
tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen
oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa
tilaisuudessa.
* * * * *
Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä
30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys.
Jo alkuvuosina levisi se täältä _Kerimäelle_. [Akianderin
otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo
Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo
kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen,
kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin
yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa
Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert.
N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti
harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander,
Herdaminne.] jolloin _J. N. Stråhlman_ tuli Säämingin kirkkoherraksi,
kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta,
ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä
täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman
oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin
kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi
ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä
että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan
viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen
herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten
olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja
useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa
käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).
Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi
ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia
talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä.
Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella
anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen
seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: _Elias Makkonen, Anton
Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen_ sekä
viimemainitun vaimo _Eeva Tenhonen_. Kirjoituksessaan, jonka tekijä
on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta
ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja
tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen
saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka
opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei
kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3:
13) -- -- --, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti
hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla
koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun
kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet
ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä
nukkuvat ihmiset -- sitä unta mekin ennen nukuimme -- niissä määrin
väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen
esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme
rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat
seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme
jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty
kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus,
kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja
niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että
tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan
tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo
näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan"
oikeusjutun seurauksia.
Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: _Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti_ ja _Aatami Aataminpoika Juntti_.
Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi
lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi
määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he
tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään,
sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]
Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa
tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille
toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat
selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla.
Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja
Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se
ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi.
Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa
ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain
tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi
kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat
kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa
ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan
nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia
kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla:
"Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille
(piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin
heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein
kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon
tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan
kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana.
Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon
perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän
hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.
Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet
seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon
ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys,
oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien
talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä
niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se
näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken
tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa
virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät
tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.
* * * * *
Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden
leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin
vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota.
K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille
kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi
tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat
vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät
suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä
silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa
kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat
olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle
jyrkälle joko -- tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja
tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten
luontainen taipumus.
Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä,
ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli
ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista
hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi
sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa
tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse.
Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra
enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien
matka taivaaseen on suora ja lyhyt. -- -- -- Miten minun kävisi,
jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni,
jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään
ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".
Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli
Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen
Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von
Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä
(katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan
suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi,
jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä
pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa
sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli
ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F.
Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa
hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on
että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta
Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin,
pudistaen nukkuvia ihmisiä. -- -- -- Sanoit kerran pelkääväsi, että
itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen
haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin,
itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka
on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa
ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa
vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen
hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja
uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja
aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. -- -- -- Tehköön hän
minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi;
sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck.]
Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja
muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli,
eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän
lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana.
Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla
pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa
uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon
tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen
lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin
toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi
muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet
ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään
välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä
jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua
epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.
Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui
von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi.
Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan,
vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa
tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa
tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen
saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä
tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat
äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen
menettelyyn oli seuraava:
Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada
tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä
asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät
asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden
esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä,
neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin
koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei
saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus
toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin
se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von
Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa
Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui
kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka
kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla
oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh
sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä
mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen
kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle
ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui
samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin
lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen
"saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli
todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli
oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään
moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von
Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia
isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan
itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä
virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa
nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan
vanhoille traditsiooneille.
Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä
päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy
olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän
tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli
paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd,
jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo
hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen
ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta
syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53).
Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta
menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut.
Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin
ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta
julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä
kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä
vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu
kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen
lähettämistä".]
Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta
Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun
ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa
ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki
tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin,
päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi
vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää
enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi
asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt'
näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis
suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne
ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen
sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin
nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta
näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin
olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella
niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen
suorittamaan".
Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen
hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli
menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen,
"vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman
päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]
* * * * *
Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä
seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään
yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti
seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat
kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se
kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta,
olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan
herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli
voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille,
vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä,
vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava,
erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus,
[Nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella
"Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi
kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen
heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin
arvostelijoihin.
"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut
valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko
vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut.
Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä.
Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät
astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua
annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan
virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa
ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.
"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien
sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi
kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat
tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin
kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä
kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille
raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt.
Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa
luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan
mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli
maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi
vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen.
Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan
myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän
sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin
omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja
vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että
ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa
toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta
sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua
elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon
he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin
siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan
opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista
lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin
postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan
poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle
omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja
ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin.
Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä
säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme
edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista
aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus
tomulta vain ja kurjuudelta.
"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka
avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme
ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen
ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka
täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden
tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! -- -- -- Mutta maailman
lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen
tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen
tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon,
missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden
vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin
kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme,
painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että
meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta,
'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla
lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään
nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina
että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli
kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin
itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta
mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla
ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva
joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme
kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".
"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen
oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli
ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä
rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh
kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin
jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli
hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos,
kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia
lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot,
että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että
Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun
veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet
ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen
kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja
hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista
suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin
luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin
olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa.
Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta
suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät
voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse
hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä
orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta
annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella,
että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa.
Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä
nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet
kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa
ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei
suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten
orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen
yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä,
joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja
sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on
ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat
tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä
maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden
turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä,
uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.
Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli
K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa
Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli
piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan
toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa
suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos,
jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut
tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan
opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka
oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta
uskonnonopettajana. -- Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi
käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle
ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat
ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän
_monen vaivan kautta_ täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle,
eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat
Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja
ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A.
Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius
Immanuel Bergh.]
Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin
"Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana
tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä
virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen
ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät
Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet
kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti
saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi
hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia
eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän
"esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä
erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3
1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien
tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja
Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää,
että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa
Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.]
Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja
maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona,
alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman
1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars
Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän
seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K.
K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]
"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti
huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella
ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella
ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin
kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha
liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli
pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin
kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti
Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v.
1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä
kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin -- ei ainoastaan
pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla
kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun
henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista
ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan
kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin
huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon
vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri
Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti
meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä
Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme
Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset,
päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä,
että olimme 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi ja vaarallisempi
myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä
Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta
Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä,
että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa,
jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian
ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla
minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle
kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä
matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä
hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat
asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi
maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli,
sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan
ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä
Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta
saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin
matkustanut pois kaupungista".
Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)
Oli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla
toimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei
pietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten
herättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.
Ottelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen
kuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä
sekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään,
että Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa
naapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä
ja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen
työlleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti
häntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana
usein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta
ihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein
luoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän
pyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä
tuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui
tuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin
sydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin
luoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi
seuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. "Te heränneet
tuotatte meille paljon vaivaa", hän ärjäsi. "Kaikkialla valitetaan
teidän aikaansaamianne häiriöitä -- -- mitä teillä siihen on
sanottavaa?" Bergh vastasi: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat
ja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan,
valhetellen minun tähteni". "Missä niin seisoo?" kysäsi Ottelin.
[Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]
Se kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan
yleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin
suorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja
ystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi
olosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän
silloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin
sanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] "Oi,
Kristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä
syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma
raivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt.
Käyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka
voi meitä vastaan olla?" -- Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin
ja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.