Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.
Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään
kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään
erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli
puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen;
hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän
hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli _Juhani
Juhaninpoika Loukko_. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut
osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki
Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin
seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut
helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin
hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies _J. A.
Kellander_ muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään,
kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin
heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei
kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt
kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin
päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat
pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa
sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia,
antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi.
Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei
estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko
ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään
saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies
jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin
oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen
tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset
(1896).]
Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin
kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille
muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen
sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille,
joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.
Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840.
Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä,
niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa _Ulrika Kristina
Wegeliuksen_ (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä
_Eva Maria Stenbäckin_ sekä hänen sisarensa, pastorinleski _Maria
Ottelinin_; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.
Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti
Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt
virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan
vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan
vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa
kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä,
vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin
siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä
oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka
pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan
usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta
loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä
vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan.
Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että
Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan
sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta
sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen
johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".
Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander
vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen
vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain
töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat
vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja
niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin
eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa
ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada
aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain
summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen
täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä,
yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä
Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo
ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat
sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin
erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että
turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen
kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se
usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen
jättää Stenbäck selvittämättä".
Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista
kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän
kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen
saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset
ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan
tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli
saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan
ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta
perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin
se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa
siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin,
hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri
ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä
harjoitetaan".
Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt
"luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen
papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän
oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä
alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia
hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä
oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut
sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia
kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.
Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa
oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa
pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme
olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan
jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati
häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin
Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen
enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin
tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa
Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään
tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää
synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään
törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle
näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia
syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa,
niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli
hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin
pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti
arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli
vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli
Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi
varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista.
Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö
olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta,
silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta
neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.
Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee
Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu
kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi,
jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen
laatikon.
Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin
ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa
voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään
Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin
tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman
sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja
pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti
hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän
keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun
hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta
selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt
hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi
kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin
mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla
olleiden käytöstä vastaan.
Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin
kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen
isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille
kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä
senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan
lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa
sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa
kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa.
Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat
kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.
Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi
viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt
häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut
oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia
kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva
edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi
Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.
Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus,
jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä.
Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen
hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen
julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei
riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen".
Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan
kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin
Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut
huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta.
Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että
viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa.
Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä
epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä
oikeus juttua käsitteli.
Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä
muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus
harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin
seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti
itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä
muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen.
Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki
ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva
katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin
vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää
kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka
häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4
rupl. 90 kop.
_Henrik Juvas_, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin
ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli
esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei
tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta
"luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin
hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa
lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin
osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi
hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille
siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.
Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin
seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl.
60 kop.
Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta,
jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut
tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.
* * * * *
Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen.
Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden
konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä
koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi
sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti,
ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt
huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia
kokouksia".
Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että
siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty
ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet
hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän
kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:
"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat
sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa
vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä
ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi
jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen
ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. -- -- -- Emme siis ole voineet
aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme
olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista
velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä
henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia
Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän
elämäänsä ja käytöstään".
Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert.
(1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan
muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa
Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin.
Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista
tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia
päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon
niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen
jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan.
Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin
pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää
vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa
vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että
herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä
Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa:
"Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa
tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä
vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan
levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on
nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen
kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä,
joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan
estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa,
lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa
aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen
tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa
perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen
koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot',
ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän
vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin
Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman
rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten
halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän
armon kautta siihen _parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen
uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen_, siellähän
vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien
vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".
Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää
Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja
empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän
sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin
hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä
siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä,
vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän
oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet.
Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin
sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on
arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin
ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on
toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli
Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä
ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa
myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua,
vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden
rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja
mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla
suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi
myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten
suuntien tehtäväksi.
Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille
lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen
yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään
saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä
raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset
pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen
kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä
mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta,
tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä
keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä
nimillä.
Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään
oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta
Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta
Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut
siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut
synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä
Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen
kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin
koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin
suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa
näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei
tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten
arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta
pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit
koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon
alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin
halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee
Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit
kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta.
Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen
Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh
y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin
herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen
sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon,
etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä,
saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat
ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti
pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta,
vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon,
jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät
eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin
kirkollinen. -- --
Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia
niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät
syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä
käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät
tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita
vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa,
tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva
tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink.
kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään
pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa.
Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin
tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä
syyskuun 18 p:nä -- viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli
juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun
29 p:nä.
Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä
käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen
nimismies _K. J. Solfvin_, jonka virkaa varanimismies Kellander
edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli
saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.
Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun
ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa
Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien
Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan
käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän
toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka
Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut.
Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen
sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä
ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui
pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein
aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa
oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän
kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti
myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin
edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan
hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta
tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi
syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä
itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta
antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim.
nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin
alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia
hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei
tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia,
olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja,
mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän
teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä
viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi"
Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat.
Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien
lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään.
-- Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia
saarnaajia!
Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun
juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati
mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana.
Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana
turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä
Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään
kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan
aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi
ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo,
joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen
järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck
haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä
oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla
kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän
apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä
kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut
paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään
noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa
käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain
kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin
saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja
suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset
todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka"
ja "raato".
Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden
Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet
loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta",
jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä
huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut
tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen
pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan".
Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän
tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa
erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien
veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä
silmällä.
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely
kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin
harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä
käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten
edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa
kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia
vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat
hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä
riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:
"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin
seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun
niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin
myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään
kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut
pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän
(arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon
alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen
kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja
millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi,
jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten
ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita
Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten
parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia
tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä
kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon
ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja
toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut
seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei
ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan
asia".
Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun
12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että
he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia
ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan
sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton
suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut
ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen
ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä.
Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä
uskonpuhdistuksen periaatteille.
Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin
jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin
kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä
pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina
lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään
sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi
tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli
langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona.
Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt.
Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin
oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja
lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi
tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt
"useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä
siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut
tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta".
Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi
tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet"
konsistoriumin edessä.
Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa.
Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §),
jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet
noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista
lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun
ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli
oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa
saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä.
Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy
tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden
pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli
vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.
Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa
oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski
ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin
päätöksen kanssa. -- Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut
sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi
Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa
v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta
määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen
toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.
Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen,
lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua
vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on
esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista
hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun
omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen,
rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen
harkinnan alaiseksi". -- Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen
pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen
halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja
hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä
tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".
Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se,
silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten
johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi
valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti
eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin
selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli
joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli.
Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä
en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan
pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna
elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja
kuolleet". -- -- -- "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua,
samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä
kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen
sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta,
vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset
siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä
sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä
todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä
hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja
vainoamishalusta". -- -- -- "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen
harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa
sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi
saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".
Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti
hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.
* * * * *
Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka
hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille,
pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia
aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys
on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut
omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella.
Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen
katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan
kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä
sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut
papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen
katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella.
"Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja
sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän
sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea.
Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa
jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta
yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja
hänen sanankuulijansa asiassa.
Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin
puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen
saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja
sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen
häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää
ankarampaa edesvastausta".
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt
yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua
käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]