"Evangeliskt Veckoblad".
Niinkuin olemme nähneet (II, 31), oli "Tidningar i andliga
ämnen" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että
herännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi
tarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon.
Sentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta
lupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää
_"Evangeliskt Veckoblad"_ nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli
Stenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K.
von Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden
kautta, joiden nimessä "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi
ollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin
kun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille
18/9 38.]
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä
1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: "Nostakaa silmänne
ylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi".
Toivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin
kaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo "Aamu",
jolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]
"Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mutt' alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon".
"Mutt' lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki kautta öisen maan,
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi".
"Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
'Oi kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla'!
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten".
Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja",
sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi
raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin
myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja
kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa
alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli
vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan
yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan.
"Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti
ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli
valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja
hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta.
Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä
ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan
tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia
yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta
valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen
johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja
virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi,
niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma
henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten
mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta
voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen
kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat
koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat,
paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona
ja vastenmielisenä" -- -- -- "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi
Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui
ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä
kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat
todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin
ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään
ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan
maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme
kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista
ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja
kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. -- -- -- Kuulemme puhuttavan
voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla;
Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä
ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää
elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".
Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen
kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin
kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta,
näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet
ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja
tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen
järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck
toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä
vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään
ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen
miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten
runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen.
Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan
sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin,
sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja
varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten
kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen
oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan
sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut
kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt
kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella
ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin
uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko
pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä
luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt
täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on,
ettei se aseta järkeä Jumalan sanan _yläpuolelle_ eikä samalle
asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina _korkeimpana_ tätä
Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden
ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja
järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan
evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa
tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten
omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä
uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa
heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa.
Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen
käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien
läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja
Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he
tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä
eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."
Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden
Stenbäck verraten laajasti -- hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan
lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin -- käsittelee
tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän
edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät
päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa
ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin
yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli
siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja
hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.
Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain
tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan
vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä
muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä
kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten
väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7
39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan
yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän
elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden
alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista
aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische
Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland"
sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista
teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen
aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden
suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän
elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen
aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen
kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon
tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat
Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin"
muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat,
tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin,
että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot
usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä
usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä
ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia
ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita
kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia
tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei
se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen,
kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.
Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad"
mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä
ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin
ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden
ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin.
Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana
tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v.
1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus"
nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun
kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat
hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen
kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan
pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen
uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi,
surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi
sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan
ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman
itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita
elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin
muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen
tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot
nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia
taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja
tuskastuttavasta ennakkoluulosta."
Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee
herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen
aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen
vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan
mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska
valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä,
etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi,
vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja
täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa
asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja
herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle,
niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan
menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen
säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee
ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin
vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien
kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin
valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä
Suomen oloihin.
Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei
kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden
vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman
eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo
ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten
Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät
kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa,
viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan
sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan
profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra
elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin",
jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä
puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen
vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan
asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun
profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa
kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle.
Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan
muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen
orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme
teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia
pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus
on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan
esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien
mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: _"meidän tulee"_,
_"me"_ tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa?
Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi
lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi
olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä
on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta
ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J.
L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi
käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.
Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi
maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla
aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa
"Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin
seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty
eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet
ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja,
jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman
lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että
te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut,
vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa
ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan,
alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran.
Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään
muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen,
hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi
eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos
suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy
niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen
maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä
pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin
törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan
valkeuden pukuun. -- -- Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman
saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta
kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä
varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka
suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen
kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos
kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki
ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja
heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin
että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin
tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle
esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla
riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten
ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman
ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan
ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa,
ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota
helvetin tuleen heitettäväksi."
Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman
ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi -- Herran
todistus kuuluu toisin ja se pysyy. -- Oikein käsittelee kirjoittaja
siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin
tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä,
vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on
velvollinen etupäässä uhraamaan.
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin
kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan
pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta
Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa
laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei
voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin
vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin."] kristittyjä palajamaan
isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen
pääkohdat ovat seuraavat:
"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun
ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan
nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle
rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi
siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista;
mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen
tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko
tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän
loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki
tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan
ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut
ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä,
ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän
silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun
taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin.
Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä
Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä,
missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy.
Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu
yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti
kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone,
jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin
aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme
lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme.
-- -- -- Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja
pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen
maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja
valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja
lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon
tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta
sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien
nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja
sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin
yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta
luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten
käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin
turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut
pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa.
-- -- Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä
vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa
alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta
kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite
kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme
asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä
lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät.
Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä,
tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei
yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen
ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän
pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin
vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen,
meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut
syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä
se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle
ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän
nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa,
sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi
ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi
kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään
vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun
eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on
niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis
siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot,
rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin --
sillä kuolema sovittaa kaikki -- avautui kaikille taivas. Sillä
tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden
tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella
kadotusta kohti."
"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen;
helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain
perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus
Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten
tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi
kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin,
kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle
ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja
kuoleman varjossa. -- Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu.
Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen
muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja
seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin
siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset
eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne
joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt
kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain
ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman
ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita
vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin
inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä!
ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle
nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat,
ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden
edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä
tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. -- Mikä voi
seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä
jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta,
joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee
sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset
kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain
tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja
ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja
muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun
enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät
ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan
henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat
voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan,
joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan
sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin
täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus
ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden
puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden
ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä
keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se
meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua,
valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja
vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin
pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta,
pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut,
uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa
muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat
viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. -- -- --
Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan
ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi
epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen
käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat
valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet
elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa.
Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen
kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon
pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi
maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon
kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon
ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja
näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä.
Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen
nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän
kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi,
on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat
eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme
kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko
täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että
nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä
ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä,
siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa,
epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska
pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei
häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' -- --
Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä
kukaan muu! -- -- -- Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen
labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen
huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava
herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan,
takasin elämän ja valkeuden lähteelle -- -- --"
Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden
teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien
perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden
eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä
ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin
kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan
repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli
alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia
esimerkkiä.
Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa
kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta"
oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja
ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin
tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön
persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta
Jumalaan, -- juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva
uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8
p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia
huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän
aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin
oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä,
hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen
syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m.
ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen,
että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan
ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä
syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa
varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen,
mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että
koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla
pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta
siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt
Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia
muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata,
mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin
puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan
hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh,
joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi
tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi
olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli
huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä
ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa,
ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän
kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei
siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. --
Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun
"Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen,
sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran
esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan
istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia
kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen
todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19
p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat
viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden
äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet
kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin
Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä.
Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh
painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]
"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat
paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen
toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa,
millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa
tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet
luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten
suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja
tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka
vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He
pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon
valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin
Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä
runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan
hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen,
joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v.
1839:
"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."
"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."
"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."
"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."
[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin
taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se
kuuluu ruotsiksi:
"För Jesu milda ögon
Jag ställer mig så arm jag är,
Min skuld och fattigdom jag bär
För Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Betryckt af synd jag faller ner
Med längtan i min nöd jag ser
I Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Jag syndat har mot Herrans lag;
Min dom däröfver väntar jag
För Jesu milda ögon."
"I Jesu milda ögon
Jag ser; förskjuter han mig, så
Nedsjunkande jag ser ändå
I Jesu milda ögon."]
Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin
tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä
yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8
p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt
Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä
uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."
* * * * *
"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa
Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä
"Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin
kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä
vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja
heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän:
[Yrjö Veijolan käännös.]
"Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa."
"Sydän, jos vain sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa."
"Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa."
"Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa."
"Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
Aikain vaihettelussa."
"Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa."
"Mut _hän_ tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois _se_ hänet tuntea
Aikain vaihettelussa".
Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin,
joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin
"Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain
vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia
vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita
lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen
onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin
hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa
vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin
muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.
Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan
esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors
Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta
Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä
vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka
vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin
hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena
herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että
herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin
eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät
ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään
yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad"
vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että
kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja
mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia
eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty
kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta
täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella
ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa
lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä,
samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan
singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä
vanhat kuin kristinusko -- --". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad"
"Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja
poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä
huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa
näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa
edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen.
-- Tähän väittely sillä kertaa loppui.
Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5
40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty
"lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on
pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske,
vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän
tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei
heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa
Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet
muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he
eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei
siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista
he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut
ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon
paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".
Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa"
(N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta,
jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi
puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat
joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi,
moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa
esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan
katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40)
lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet,
niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät
ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme
totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa
kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi
meissä. -- -- --" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan
kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä
häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain -- miten
pieni kykymme sitten onkin -- tahtoneet julistaa ja puolustaa
sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut,
mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja
meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku
jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se
hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi.
Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen
totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin
kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen
suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen
vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme
ystäviä ja tilaajia."
Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat
suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa
paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta
valtiolle ja kirkolle vaarallisena -- sanomalehdetkin asettuivat
sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt
Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy
arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.
Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin
kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää,
vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut
lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja.
Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja
tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina
kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada
ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt
Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko",
todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan
sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset
lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja
kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen.
Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten
on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840):
"Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen
kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa,
surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.'
Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen
kirkkoa! -- -- -- Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme
Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo
meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin,
kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta
Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin,
ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat
alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas
ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville;
mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän
sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin
nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja
maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."
Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on
nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän
vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että
papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut
tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten
synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan
jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta
niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan,
yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen
tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti
kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen
voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen,
jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa
oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin
valvoo Herran asiaa."
Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39
numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana
jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus
käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa
opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti
vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin.
Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin
kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen
heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt
Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko
Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen
on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840),
jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun
alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja
muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia
varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia,
että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista,
herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään
semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden
tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen.
Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti
taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä
olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää
hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän
ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista
syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä
kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä
huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden
joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta
siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin
asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi.
Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien
palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen
puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella
"Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840)
Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan
vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin
Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan
nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja
elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea
papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta.
Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa
selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina
aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole
Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat
koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä
seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen
todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät
vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina."
Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden
vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin
liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut
meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet
kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja
vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia
on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut.
-- Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje
yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee
Ruotsin "Lukijain" vainoomista.
Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen
runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee
ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä
arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen
suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu
kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck,
"tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään
että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on
muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei
tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan
sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin
luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella
ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia
ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä
puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla
tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan
hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen
ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole
mitään yhteyttä sen kanssa. -- -- -- Niinkuin saatana valkeuden
enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on
myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi
ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan
ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan
hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin
vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän -- miten
ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä,
Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki
sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä
tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee
kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman
mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja
esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän -- aina esteettisen
mielenlaatunsa mukaan -- epäjumalanpalvelija, joka hartaassa
hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota
maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä
hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden
runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu,
sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella,
ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti
kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa
riettautta".
Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei
sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän
näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän
oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa
ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään,
joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen.
Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan
vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli
edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan.
Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle
katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala
ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa
kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen
ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta
syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin
arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan
mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta
tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin
kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat
täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden
julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon
katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on
itsestään selvä.
Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6
ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa
tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa
tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän
on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa
kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä
Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille
mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli
hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja
nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että
kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi
riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon
kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen
hänen oppineiltakin ystäviltään. -- Kenen kirjoittama "Kristinusko ja
tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän
jälkiä siinä ei huomaa.
Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt
Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin
lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten
uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin
löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein
poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein
taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:
"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa,
jollemme aina odota häneltä suuria."
"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja
kiittämällä."
"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen
ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."
"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme
ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään
kuolisimme."
"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."
"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."
"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; -- minun
sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin
putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä
pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan?
-- Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti,
on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja
asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. -- Sentähden
käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä
olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna
minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja
perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".
Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten
runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin
seuraavat.
V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin
saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä
oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa"
osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli
tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä
sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert.
N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden
niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia,
ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin"
huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista
arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden
lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä
otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin
oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista
ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua
heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen
näistä kirjoituksista -- sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista
ja uudemmista virsikirjoista" -- arvostelee ankarasti varsinkin
Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin
turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy
kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja
ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä
sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään
ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin
virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan
asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen
miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina.
Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi
onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt
tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että,
niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen
hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden
menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään
voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."
Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad"
samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia",
jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu
komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka
täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei
yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan,
mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman
kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan
virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret
mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen
vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut
liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä
tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija
"harhaoppisuutta". -- Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun
huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen
ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta
loppuun liikkuvat.
Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta
sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon
arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle,
koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun
totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin"
sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta,
evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda
tuloksiin -- kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu
"Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista
kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta
röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan
mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin
he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä
tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja
turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä
koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita
vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei
aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi
vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan
kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa
kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan
samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko
taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten
mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy
uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua
elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi
tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen
totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei
muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun
kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä
viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä,
hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."
Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt
Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja
1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet.
Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen
kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden
tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun
opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi.
Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta
lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö
tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee
seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä
köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista
ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen
sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky
totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa
sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi;
siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin,
ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja
veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla
inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä
ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä
ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että
tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys,
hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava
penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä
jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät
mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata
ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät
sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy
sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu
päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan
koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen
kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja
elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen
ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan
mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra
R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä,
noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'.
Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä
ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."
Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt
Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta
täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa
pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt,
nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä -- Stenbäck
sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään
leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä
tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän
ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä
ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin
suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin"
sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta
vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä.
Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs
toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä
"Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t.
kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä
luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä,
sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on
toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse
avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi
pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä
toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä
yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet
osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti -- niin vakuutti
suuttunut arkkipiispa -- luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta
ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis.
Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.
Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen
edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan
herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen
hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa
kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua
hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria
itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien
pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu
kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]
Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti
esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää
järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa
riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen
kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo
Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti
myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon
johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.]
lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen
puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että
tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin
puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi
eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt
sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun
virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka
otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten
piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä
kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m.
vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin
"kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta
sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin
tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan,
että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa
arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten
pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi
sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä
myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti
olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi
selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden
turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä.
Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon
tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston
ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli
nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15
p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt
selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän
ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti
'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin
ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti
noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla
heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset
vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".
Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen
ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä
vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus
milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään
määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut.
Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä
Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus
oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana
siitä luopui:
"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan,
joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut
myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon
konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on
ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle
lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa,
ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on,
miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut
sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista
syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä
suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei
Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi
asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt
päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck:
"Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on -- sitä
toivomme -- vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä
Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja
juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen
tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja
siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen
ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme,
kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat
he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta
katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä
he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme.
Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa.
Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä -- saamme
siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme
me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja
masennettakoon meitä -- jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme
äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina
käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään
joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti.
Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka
on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme
aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt
repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on
sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen
ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa
laaksoissamme".
Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä
"Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut,
joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut,
todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka
siunauksiin ne katoavat".
* * * * *
Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen
lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena
oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus
"Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296)
kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä
Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka
on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu
kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa
jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen
mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli
Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä
koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä
koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa
siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn.
Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J.
V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa
sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski
aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui
kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai
vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt
Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen
sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin -- vilpistelemisestä ja
kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.