Östringin oikeusjutun jatkoa.
Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring,
vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää
toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin
tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka
koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa
uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut
kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin
muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot
kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit
olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä
1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen
pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän
virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa.
Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se
niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli
oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille _ainoastaan_ hänen
Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus
katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa
valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut
kovemmaksi.
Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut
sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin
tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat,
jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta
edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli
toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".
Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat
vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se
vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta,
"koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen
antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä
voitaisiin edesvastausta vaatia". -- Tuomiokapituli määräsi Östringin
virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin
oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla
Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät
kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta
vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu
Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet
nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että
Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja
talonpoika _Kaarle Viitin_ Munsalan kappelissa omistamassa talossa,
joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan
viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist
oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan,
"varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä
muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä
suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua
kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa
ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä
ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka
eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri
oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli
antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä
edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia
otteita sanotusta lausunnosta: "-- -- -- ainakin se on varma, että
tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset,
joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa
niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että
sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin,
suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia
aatteita". -- -- -- "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin
yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin
suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka
eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin
kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt
prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin,
Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt,
sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä
toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä
ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat
säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen
ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina
osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi
Nordqvist.
Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin
kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten
armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä"
oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit,
päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa
asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä
ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut
saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa
kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen
tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään
Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista
ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia
virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä
saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät
seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.
Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä
silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että
seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa
kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen
käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa
määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä
kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta
ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien
pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa.
Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden
syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn
kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi
seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus
siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat
kuuluvat:
"-- -- -- Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin
olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi
tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja
mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi
ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä
kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa
opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta,
jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään
tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille,
kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna
niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on
sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset
ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi
kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä,
maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli
rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä
toivon, että elätte kristillisesti -- en ole teistä muuta kuullut'.
Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta
kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena
kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella
jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan
kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan
sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia,
joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään
julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan
sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu,
täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on
esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen
takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti
pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa
ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin
h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan
kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti
saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan
valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat
ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin
kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme
semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa
ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja
miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme
kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt
hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille
oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia
tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden
tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän
syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi
on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä
suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä
h:ra rovastin käytöstä vastaan".
Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja
hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat
syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille
antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman
syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat
nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi
seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.
Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista
tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään
asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän
syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta
edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan
pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen
tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2
p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä,
jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät
asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin
valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille
julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava
tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla"
oli velvollinen saapumaan.
Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn
kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo
talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa,
ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena.
Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä
tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin,
että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin
häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta
kirjoitustavasta.
Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen
oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta
kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta
seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut
voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa
kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli
tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin.
Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan
osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä,
koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin
seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa
syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi,
huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin.
Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden
päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin
lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus
katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin,
hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään,
kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen
tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään
arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa
pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä
tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa,
niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".
Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista
kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin,
olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski
tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin
oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin
tuomitut eivät vedonneet.
Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta
vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun
24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että
hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän
nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun
tuomiokapitulin arkisto.]