II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten

olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin

oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen

tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja

"synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta

ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys

asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.]

Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin.

Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut

mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä

ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden

puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet,

joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa,

eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja

mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden

leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut

olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin

jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun

ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden

luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar

om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg

suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten

halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen

ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen

runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme,

että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen

arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta

lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko

tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo

runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin

hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden

edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun

hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä

itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava

synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen

ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen

kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut

aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg,

kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa

papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei

koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta

eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen

myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista

kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä

tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati,

oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain

häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista

kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten

koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän

maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen

uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman

pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C.

G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] -- päinvastoin

piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon

kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana -- mutta antiikin runollisen

kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi

kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen

katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti

vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en

kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka

tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle,

levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen

muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle

harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen

todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan

käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on

tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa;

se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken,

mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen

kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi,

kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun

sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan

näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. -- Mutta samassa kun ihminen

huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa

oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä

maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan

sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia

laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin

taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet

-- legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä

ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi

aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä

oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista

ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen

tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden

vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee

tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa

ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja

ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa"

uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin

juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan

panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä

viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät

Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti

tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt

aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan

että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä

ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko

J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita

runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V.

Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi

tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska

åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt

kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen

kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik

af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs

religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että

hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä,

mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin

hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme

hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä

kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen

selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa

kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset

piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo.

Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa,

vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa

käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa,

muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan

valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin

persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan

osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan,

täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja

syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen

raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on

tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo,

kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin

kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa

heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on

selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa,

sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat

monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri

tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli

pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se

teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta"

ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen

innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan

ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta

rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on

kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla

huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden

valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon,

joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen

viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin,

maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa

kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin

on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys,

johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää,

oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka

aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään

olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan

synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa

piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan

polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän

julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta

väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on

saanut mitä huomattavimman sijan.

* * * * *

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden

kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä

kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin

kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen

sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset,

ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden

toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä

onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut

toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä,

viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki

tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla

alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa.

Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike

ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat

olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä

poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa",

herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että

Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja

päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta

kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää

vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä.

Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä

lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär

häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että

toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä

-- "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee.

"Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut

sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut

paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa;

nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni,

oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt"

-- niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä -- "sieluni pimittyi, viha

valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen"

lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja

karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana

päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa

tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan

samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen

oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli

taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa,

vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt,

kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet

menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi

synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja

peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta --

epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa,

hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä

on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa

ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki

tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla

minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää,

elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys,

missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana

riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa".

He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha

puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti

sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa.

Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan

paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet

auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka

matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan

tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän

taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun

nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut

itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt,

ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut

maasta ja kohonnut auringon tuleen -- silloinko sitä rakastaisin?

Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!"

"Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat

vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää

kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen

valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni

minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen

lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä

hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. -- -- --

He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi:

Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo

siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että

maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden

odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on

niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on

sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella

koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi

näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne,

hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta",

kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen,

maailman, maailmojen takaa -- mitä on hän löytävä muuta kuin minkä

hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta

Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan

puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat

tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä

heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää

välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä".

Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan

hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen

ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät

tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan

puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi.

Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi

hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri

oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös,

kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko

Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten

kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin

siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa",

sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä

arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan

antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan"

pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus,

ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa

mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle,

sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois

ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut

kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä

Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet

Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien

sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin

kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän

ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli

hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien

tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut

Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa

viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa

lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla:

[Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen

Viet matkamiehen kirkkautehen,

Oi kiitos! -- haudass' synkäs' ei hän uinu;

Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,

Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,

Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan

lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja.

Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden

vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin

hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa

ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut,

kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden

hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi,

niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä

iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun

odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin

on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua,

että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä

sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin.

Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin

ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin.

Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat

ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty

Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on

tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors

Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia

otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin

tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä

suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa

se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä

huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen

taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen

maireempi se on". -- -- -- "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä

ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan

runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja

kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" -- -- --

"Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena

kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään

saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä

muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta,

niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja

hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä

ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän

kruunusta?" -- -- -- "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä

ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei

ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,

ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen

luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä

ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". -- -- --

"Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella,

kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää -- -- jumalallinen, syvä

ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän

alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun

vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat

sielun silmistä ja se saa näkönsä!" -- -- -- "Ystäväni, koko teidän

kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin

Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, -- -- -- Että te ette

sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen

ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te

katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne

pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala

alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti

aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva

todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole

Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta,

jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa

ja rauhassa maailman kanssa. -- -- -- Oi, kyllä käy päinsä elää

hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta

kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa,

laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa

sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä

Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen

tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän

maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon

haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. -- -- -- Kristityksi

ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma

silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin

elossa oleva katsoo ruumista". -- -- -- "Te näytte pitävän varmana,

että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen

ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen

ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä

rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan

valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan

lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa

Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta,

että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta',

että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole

myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan

valtakuntaan sisälle tulla?' -- Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja

iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi

teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'.

Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee

kurjuutensa -- -- -- voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi

leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?"

-- -- -- "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut

teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan

ja levittää ruttoaan, minne vain tulee -- niin huudetaan, ja kaikki

kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin

voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa

kussa hän tahtoo'."

Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä

olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä

ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida,

niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä

ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan

nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen".

Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen

käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan

puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella,

että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä

miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan

välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle,

itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että

moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon

ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta

kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea

arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri

ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta,

kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin

toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin

vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee,

lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että

kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai

kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" -- "mutta" lisää hän

heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen,

löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä

etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se

ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan

sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu

huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen,

mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus

alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan

mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg

puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu

Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee

kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn

suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck

ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä -- hänen tapansa ei

ollut kierrellä -- mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen,

sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia

hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen

mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa

Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi

kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan,

vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko

ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen

kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden

mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan

tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan

ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista

suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua

paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras,

vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei

suinkaan vähennä sen arvoa.

Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors

Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa,

samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin

kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän

tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan

tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan

ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein

arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä

ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden

vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen

halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen

perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa

oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck

ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla

hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin

vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko

kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän

lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä".

Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että

heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan,

jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen

perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli

on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen

tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi

ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös

monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta

puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät

tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä

vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä,

missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi.

Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella,

että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla

maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin

kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta

kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan

immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin

vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen

sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä

yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan

perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen

ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan

kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna,

raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin

muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden

alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni,

ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin

sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä,

jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti

liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää

ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja

elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan,

taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin

ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin

tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka

ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee

Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin

sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,

ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti

rakastaminen, oikein toimiminen -- siinä se ijankaikkinen autuus,

jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia

ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne

olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen

on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman

alttarille".

Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin

kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta

ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä

perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien

väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten

heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa.

Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen

pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti

oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa

taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset

raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.

Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä

sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä

olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään

jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa

hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä

vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän

uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan.

Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.

Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen

pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja

Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja

Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että

kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan

luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen

alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut

askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin

yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin

kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg

IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun

äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.

Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin

kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä

lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors

Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä

(Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun

perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan

tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin

johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se

taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä

tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat

hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla

sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa,

osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn,

vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä

on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen

iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä

verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan

muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä

autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua

Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten

käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella

Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. -- Odottamatonta on,

että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh

oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen.

Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama

sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius,

joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä

antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors

Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä

koskevan riidan uudistaminen -- riidan, joka on käynyt katkeraksi

ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle

Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Runeberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan

puutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen

kuuluvaksi lueta "Helsingfors Morgonbladissa" n:o 80 (lisälehti)

s.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen

johdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck

245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen

toisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.