Hyvä -- on suunta selvä -- mastoon purjeet --
Pohjaa koitelkaa ja tulos merkitkää --
Hoida peräsintä, mies -- monet karit
Rannalla tällä kaamealla uhkaavat,
Ja kallioilla istuu merenneito,
Niinkuin vallanhimo miehet tuhoon syösten.
_Haaksirikko_.
Vastaanoton päättymisen ja valtioneuvoston istunnon alkamisen välisellä
lyhyellä ajalla ennätti Leicester selvittää itselleen, että hän oli
tänä aamuna ratkaissut kohtalonsa iki-ajoiksi. »Minun on nyt enää
mahdotonta», ajatteli hän, »mentyäni kaiken sen kuullen, mitä
Englannissa on jaloa ja ylhäistä, kunniasanallani takaukseen Varneyn
väitteen todenperäisyydestä -- vaikkakin jättämällä lauseeni
kaksimieliseksi -- minun on nyt enää mahdotonta puhua sitä vastaan tai
kieltää sitä, menettämättä ei ainoastaan hovisuosiotani vaan myös
saamatta osakseni kuningattaren, petetyn hallitsijattareni, kiivainta
suuttumusta ja samalla sekä kilpailijani että kaikkien hänen
puoluelaistensa ivaa ja halveksumista.» Tämä varmuus ryntäsi väkevänä
hänen mieleensä yhdessä kaikkien niiden vaikeuksien kanssa, joihin hän
ehdottomasti joutuisi säilyttäessään salaisuutta, joka nyt näytti yhtä
välttämättömältä hänen pelastumiselleen kuin hänen mahtavuudelleen ja
kunnialleenkin. Hän oli aivan samanlaisessa asemassa kuin pettävällä
jäällä kulkija, jonka ainoana pelastuksena on käyminen eteenpäin lujin
ja horjumattomin askelin. Kuningattaren suosio, jota saavuttaakseen hän
oli tehnyt niin suuria uhrauksia, oli nyt säilytettävä keinolla millä
tahansa ja uhalla kuinka suurella tahansa -- se oli ainoa lauta, johon
hän saattoi tarrautua tässä myrskyssä. Kaiken hänen toimintansa täytyi
siis suuntautua tästä lähtien ei ainoastaan kuningattaren mieltymyksen
säilyttämiseen, vaan myöskin sen lisäämiseen. -- Hänen täytyi joko
pysyä Elisabetin suosikkina tai joutua mahtavuuden ja kunnian puolesta
täydelliseen haaksirikkoon. Kaikkien muiden näkökohtien oli pakko
väistyä tällä hetkellä, ja hän vaimensi ne kiusalliset ajatukset, jotka
Amyn kuva nosti hänen mieleensä, selittelemällä itselleen, että
kyllähän hänellä sitten myöhemmin on aikaa miettiä, miten selvitä
lopullisesti tästä umpisokkelosta, aivan niin kuin ei perämieskään,
joka näkee Scyllan laivansa kaarien alla, ajattele sillä hetkellä
Charybdiin kaukaisempia vaaroja.
Tässä mielentilassa astui Leicester sinä päivänä sijalleen Elisabetin
neuvottelupöydän ääreen, ja kun vakavammat toimet olivat ohi, siinä
samassa mielentilassa istui hän kuningattaren vieressä kunniapaikalla
Temsin huviretkellä. Eikä hän milloinkaan esiintynyt edullisemmin ensi
luokan valtiomiehenä, eikä milloinkaan näytellyt paremmin täydellisen
hovimiehen osaa.
Sen päivän neuvotteluissa sattui juuri olemaan pohdittavana onnettoman
Marian asia, jonka seitsemäs vuosi englantilaista tuskallista vankeutta
oli juuri kulumassa. Neuvostossa oli esitetty tälle onnettomalle
ruhtinattarelle suosiollisia mielipiteitä, ja niitä olivat
voimakkaasti tukeneet Sussex ja muut, jotka panivat suurempaa painoa
kansainoikeuteen ja vieraanvaraisuuden lakien rikkomiseen, vaikkakin
lievennellen ja rajoitellen, kuin oli kuningattaren korville mieluista.
Leicester puolusti vastakkaista kantaa suurella ponnella ja
kaunopuheisuudella ja kuvaili innokkaasti, mitenkä välttämätöntä oli
yhä edelleenkin pitää skotlantilaisten kuningatarta tarkasti
vartioituna jo yksistään valtakunnan rauhan, mutta erittäinkin
Elisabetin pyhitetyn henkilön turvallisuuden takia, Elisabetin, jonka
pienimmänkin kiharan tulisi hänen mielestään olla herrojen
valtioneuvosten syvemmän ja tuskallisemman huolen esineenä kuin
sellaisen kilpailijattaren onnen ja hengen, joka, perusteettomasti ja
väärin tavoiteltuaan Englannin kruunua, nyt yhä Elisabetin maiden
sydämessäkin oleskellessaan oli armollisen kuningattaren kaikkien
vihollisten alituisena toivona ja kiihoittimena, sekä rajojen tällä
että tuolla puolen. Lopettaessaan pyysi hän anteeksi herroilta
valtioneuvoksilta, jos hän puheensa innostuksessa oli tullut jotakuta
loukanneeksi, mutta kuningattaren turvallisuus oli aihe, joka aina sai
hänet käymään tavallisen rauhallisen asioiden pohdinnan rajojen yli.
Elisabet nuhteli häntä, mutta ei suinkaan ankarasti, siitä liian
suuresta huomiosta, jota hän osoitti hänen henkilökohtaisille
eduilleen; mutta hän myönsi kuitenkin, että kun nyt kerran taivas oli
yhdistänyt ne edut hänen alamaistensa onneen ja menestykseen, teki hän
ainoastaan velvollisuutensa ryhtyessään sellaisiin toimenpiteisiin oman
turvallisuutensa takaamiseksi, joita olosuhteet vaativat; ja jos
neuvoskunta olisi viisaudessaan sitä mieltä, että oli tarpeellista
jatkaa hänen onnettoman skotlantilaisen sisarensa vartioimista, ei hän
uskonut heidän moittivan häntä, jos hän pyytäisikin Shrewsburyn
kreivitärtä kohtelemaan Mariaa kaikella sillä hellyydellä, minkä hänen
varma säilyttämisensä sallisi. Ja tähän kuningattaren tahdon
selvittämiseen päättyi istunto.
Ei milloinkaan oltu vielä niin hetaasti ja nopeasti väistytty
Leicesterin kreivin tieltä, kuin hänen kulkiessaan palatsin
täysinäisten salien läpi joen rantaa kohti, seuratakseen hänen
majesteettiaan veneretkelle -- milloinkaan eivät olleet airueet
kaikuvammin huutaneet: »tilaa -- tilaa jalolle kreiville!» --
milloinkaan ei oltu näitä huutoja joutuisammin eikä kunnioittavammin
toteltu -- milloinkaan ei oltu kohotettu häneen huolekkaampia katseita,
saamaan suosiollista silmäystä tai edes tuntemisen merkkiä, sillä välin
kun monen hänen halvan seuralaisensa sydän löi halua onnitella häntä ja
pelkoa pyrkiä niin paljoa korkeamman henkilön huomioon. Koko hovi piti
sen päivän vastaanottoa, jota oli odotettu niin suurella tuskalla ja
jännityksellä, ratkaisevana voittona Leicesterille, ja katsoi varmaksi,
että hänen kanssaan kilpailevan kiertotähden, ell'ei hänen loistonsa
sitä kokonaan pimentänytkään, täytyisi täst'edes kulkea hämärämpiä ja
etäisempiä ratoja. Niin ajattelivat hovi ja hovikot ylhäisemmästä
alhaisempaan, ja sen mukaan sovitti kukin käytöksensä.
Toiselta puolen ei Leicester ollut koskaan vastannut tähän yleiseen
kunnioittavaan tervehdykseen alentuvammin, kohteliaammin ja
miellyttävämmin, eikä paremmalla menestyksellä yrittänyt kerätä
(käyttääksemme henkilön sanoja, joka niihin aikoihin oli häntä varsin
lähellä) »kaikenlaisten ihmisten kultaista suosiota».
Kaikille oli tällä mahtavalla kreivillä varattuna kumarrus, tai ainakin
hymy, usein ystävällinen sanakin. Useimmiten suuntasi hän nämä
kohteliaisuudenosoituksensa hovimiehille, joiden nimet ovat aikoja
sitten uponneet unohduksen virtaan; mutta joskus myös sellaisille,
joiden nimi inhimillisen elämän jokapäiväisten ilmiöiden yhteydessä
mainittuna kuulostaa meistä kummalliselta, jälkimaailman kiitollisuus
kun on ne korottanut kauvas niiden yläpuolelle. Muutamat Leicesterin
puhuttelulauseista kuuluivat seuraavasti:
»Poynings, hyvää huomenta, miten voivat puolisonne ja kaunis
tyttärenne? Miks'eivät he tule hoviin? -- Adams, anomuksenne ei anna
aihetta toimenpiteeseen -- kuningatar ei halua enää suoda
yksinoikeuksia -- mutta minä olen valmis palvelemaan Teitä jollakin
muulla tavalla. -- Hyvä neuvosmies Aylford, Lontoon porvariston
Queenhitheä koskevaa pyyntöä olen minä puoltava niin pontevasti, kuin
heikko valtani suinkin sallii. -- Herra Edmund Spenser, minä tahtoisin
mielelläni edistää Teidän irlantilaista anomustanne, koska rakastan
runottaria; mutta valtiovarain hoitaja on Teille vihoissaan.»
»Herra kreivi», vastasi runoilija, »jos minun vain sallittaisiin
selittää --»
»Tulkaa asuntooni, Edmund», keskeytti kreivi -- »ei huomenna, eikä
ylihuomennakaan, mutta piakkoin. -- Ahaa! William Shakespeare -- villi
Will! -- Sinä olet antanut lemmenjuomaa sisarenipojalle Filip
Sidneylle -- hän ei osaa enää nukkuakaan, ell'ei Sinun 'Venus ja
Adonis'-runoelmasi ole hänen pieluksensa alla! Me aijoimme hirtättää
Sinut Europan pahimpana taikurina. Kuule, Sinä veikeä velikulta, minä en
ole unohtanut etu-oikeusanomustasi enkä karhujuttua.»
_Näyttelijä_ kumarsi, ja kreivi jatkoi kulkuaan päätänsä
nyökäyttäen -- näin olisi silloinen aika asian esittänyt; meidän
päivinämme sanottaisiin ehkä, että kuolematon kumarsi kuolevaiselle.
Seuraava, jonka puoleen mahtava suosikki kääntyi, oli hänen
innokkaimpia puoluelaisiaan.
»Entä nyt, herra Francis Denning», kuiskasi hän vastaukseksi toisen
riemuitsevaan tervehdykseen, »tuo hymy tekee naamasi kolmannesta
lyhyemmäksi aamullista. -- Kuinka, herra Bowyer, peräydyttekö Te ja
luuletteko Te minun kantavan Teille kaunaa? Te teitte vain
velvollisuutenne tänä aamuna; ja jos minä jotakin silloisesta
kohtauksestamme muistan, on se tapahtuva Teidän eduksenne.»
Sitten lähestyi kreiviä monin kummallisin kumarruksin outoon,
mustasta sametista tehtyyn ja omituisesti tulipunaisella silkillä
reunustettuun ja koristettuun nuttuun puettu henkilö. Pitkä kukonsulka
samettilakissa, jota hän piti kädessään, ja suunnaton kaularöyhelö,
joka oli laitettu äärimmäisen kankeaksi sen ajan hullun kuosin mukaan,
sekä terävä, eloisa ja pöyhkeilevä katsanto näyttivät ilmaisevan
hassahtanutta, typerää houkkiota, kun taas sauva, jota hän piteli
toisessa kädessään ja koko hänen ryhtinsä mahtipontisuus osoittivat
jonkunlaista virka-arvon tuntoa, jota vielä lisäsi hänen eleittensä
luontainen rehenteleväisyys. Lähtemätön puna, joka asui mieluummin
tämän henkilön terävällä nenällä kuin laihalla poskella, näytti puhuvan
enemmän »hyvästä elämästä», kuten sitä silloin nimitettiin, kuin
kohtuuden suosimisesta; ja tapa, jolla hän lähestyi kreiviä, tuki tätä
epäilystä.
»Hyvää päivää vain, mestari Robert Laneham», sanoi Leicester ja näytti
aikovan sen pitemmittä puheitta kulkea edelleen.
»Minulla olisi tuota noin tehtävänä muuan anomus Teidän jalolle
Korkeudellenne», virkkoi ilmestys, seuraten häntä rohkeasti.
»Ja mikä se olisi, hyvä mestari neuvoshuoneen ovenvartija?»
»Neuvoshuoneen oven _ylivartija_», lausui mestari Robert Laneham
pontevasti vastaukseksi ja oikaisuksi.
»Hyvä, hyvä, nimitä nyt virkaasi miten haluat, mies», virkkoi kreivi;
»mutta sano toki, mitä minulta tahdot?»
»En mitään muuta», vastasi Laneham, »kuin että Teidän Korkeutenne olisi
yhä edelleen, kuten tähänkin asti, minun suosiollinen herrani ja
hankkisi minulle luvan lähteä mukaan kesäretkelle Teidän Korkeutenne
ihanaan ja kaikin puolin voittamattomaan Kenilworthin linnaan.»
»Mitä varten, hyvä mestari Laneham?» tiedusteli kreivi; »älä unohda,
että vieraita muutoinkin tulee olemaan paljon.»
»Ei kuitenkaan niin paljon», intti anoja, »ett'ei Teidän Jaloudeltanne
vielä jäisi vanhan palvelijanne varaksi pientä soppea ja
ruuanhiukkaista. Ajatelkaahan, herra kreivi, kuinka tarpeellinen tämä
minun sauvani onkaan ajamaan tiehensä kaikkia noita urkkijoita, jotka
muutoin olisivat piilosilla korkeasti kunnioitettavan neuvoskunnan
kanssa ja jotka muutoin kurkistelisivat kaikista neuvoshuoneen oven
avaimenreijistä ja raoista, niin että minun sauvani on siellä
tosiaankin yhtä välttämätön kuin kärpäslätkä teurastajan myymälässä.»
»Minun mielestäni käytit Sinä liiaksi kärpäsenlikaamaa vertausta
korkeasti kunnioitettavasta neuvoskunnasta, mestari Laneham», sanoi
kreivi; »älä yritäkään ryhtyä sitä puolustelemaan. Tule Kenilworthiin,
jos mielesi tekee; siellä tulee olemaan pöllöpäitä ja narreja aika
joukko ilmankin, niin että siten pääset sopivaan seuraan.»
»No, jos siellä on pöllöpäitä, armollinen herra», vastasi Laneham
ihastuneena, »niin takaanpa röykyttäväni niitä kunnon tavalla; sillä
ajokoira ei ikinä juokse niin innokkaasti jäniksen jäljille kuin minä
kaikenlaisten pöllöpäiden ja narrien kimppuun. Mutta minulla on vielä
erikoinen suosionosoitus anottavana Teidän Korkeudeltanne.»
»Sano se ja päästä minut menemään», tiuskaisi kreivi; »kuningatar tulee
tuossa paikassa.»
»Sangen armollinen herra, minä haluaisin ottaa matkaan myös
vuodekumppanin.»
»Kuinka, Sinä häpeämätön konna!» huudahti Leicester.
»Älkäähän kiivastuko, armollinen herra», vastasi tuo punastumaton, tai
oikeammin sanoen tuo aina punastuva anoja, »pyyntöni ei sodi mitenkään
kirkkolain säännöksiä vastaan. Minulla on yhtä utelias vaimo kuin hänen
esi-äitinsäkin, se sama, joka omenan söi. Mutta nyt en minä voi ottaa
häntä mukaani, koska Teidän Korkeutenne on ankarasti määrännyt,
ett'eivät virkamiehet saa laahata vaimojaan kiertomatkoille ja
siten täyttää hovisaattuetta naisromulla. Nyt minä pyytäisin, että
Teidän Korkeutenne toimittaisi sille minun eukolleni osan jossakin
naamio-ilveilyssä tai juhlallisessa loistonäytelmässä, missä hän siihen
tai tuohon valepukuun puettuna ei saisi mitään loukkausta aikaan,
kosk'ei kukaan tuntisi häntä minun vaimokseni.»
»Vieköön lempo teidät molemmat!» huudahti Leicester, jonka mielessä
nämä sanat nostattivat hillittömien tunteiden ja muistojen kuohun. --
»Mitä tulet Sinä pidättämään minua sellaisilla hullutuksilla!»
Neuvoshuoneen oven ällistynyt ylivartija pudotti tämän tahtomattaan
herättämänsä raivonpuuskauksen pelästyttämänä sauvansa ja töllisteli
vimmastunutta kreiviä niin typerän ihmettelyn ja kauhistuksen ilme
kasvoillaan, että Leicester tuli heti järkiinsä.
»Minä vain koettelin Sinua, onko Sinulla virkaasi kuuluvaa rohkeutta»,
selitti hän kiireisesti. »Tule nyt Kenilworthiin ja ota vaikka itse
paholainen mukaasi, jos haluat.»
»Vaimoni onkin jo näytellyt paholaisen osaa eräässä hengellisessä
kappaleessa kuningatar Marian aikana -- mutta ainahan sitä
varustuksiin sentään kuluu yhtä ja toista.»
»Tuossa on kultakolikko», sanoi kreivi -- »suori nyt matkoihisi -- iso
kello soi jo.»
Mestari Robert Laneham ihmetteli hetkisen kiivastusta, jonka hän oli
saanut aikaan, ja puheli sitten itsekseen, kumartuessaan virkasauvaansa
ottamaan: »Se jalo kreivipä oli tänään tuimalla päällä; mutta ne, jotka
noin vain kultarahoja viskelevät, odottavat meiltä älymiehiltä, että me
ummistaisimme silmämme heidän hurjistumisilleen; ja, kautta kunniani,
ell'eivät ne herrat lepyttelisi meitä väliin kolikolla ja toisellakin,
niin kyllä me niitä poukuttaisimme!»
Leicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki
ne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut,
kiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen
sivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi
hengähtämään.
»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan
hupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! -- Omatunto, Sinä
olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai rotan
arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. -- Enkö
minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä
raivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin
Elisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen
armoilleen?» -- Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney
syöksähti sisään.
»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.
»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.
»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta
kiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»
»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski
Leicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»
»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän
paikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä
seurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat
jo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa
tuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä
kiiruhdin Teitä hakemaan.»
»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt
tunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»
Varney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea
kohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän
taakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus,
ell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? -- viittanne roikkuu
toiselta olkapäältä -- sukkanauhanne on auki -- sallikaahan minun --»
»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester
työntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on
parempi näin, herra -- kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään,
niin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»
Ja kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla myös
täysin järkiinsä -- ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun --
astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko
olemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.
Kuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille perään
ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat
tosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo,
ikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta.
Suuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä
äänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen
kuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa sitä
näyttää, lausui nämä tylyt sanat: -- »Me olemme odottaneet, herra
Leicester.»
»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi
Leicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän
sydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten sääliä
mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun että ruumiin.
Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena eteenne; Teidän
hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi minulle takaisin
kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän suosionne -- on
kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta, että tallimestarini
tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle kylliksi voimia
ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä Teidän
Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus sai
minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi
onnistunut?»
»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko
herranne pahoin?»
»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney,
»kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan.
Herrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»
»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja
piirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät
niiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat hänen
mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville -- Teidän
paikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa
toisesta venheestä.»
Varney kumarsi ja poistui.
»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin
katsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen. Mitä
Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten
oikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä
suunnitelmani muuttamisella.»
Leicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh nousi
lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan sattuneessa
kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa, mutta Raleigh,
joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti hänelle
merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen
suosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän
istui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja
suurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.
Muuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa
kuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin
todellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.
»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää
aurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän
Majesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on
kallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja
suostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi
ajaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen
ja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»
Kuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti: »Jos
Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy meidän kai
kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko nuoria
hovinaisiamme Teidän hoimiinne, -- niin vanha ja kokenut kuin Te
lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä
herra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani
seuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa
herra Willoughbylläkin olla oppimista.»
Herra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn -- naurahti, hämmentyi,
kumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan.
Leicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä
syventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi muiden
muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta -- kun
soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta -- kun kansan riemuhuudot
raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle asemaa, johon hän
oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella ajatuksensa ja
tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa suosion
säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin suurella
menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen
haasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein
leikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan
hetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään
lentoon.
»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi
käskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän
pohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin
käsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain
neuvottelujemme yhteydessä? -- Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän
hymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten
karhujemme vartijan -- siksi hän itseään nimittää -- anomuksesta? Kuka
Teistä on sen anomuksen kummi?»
»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi.
-- »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac
Donough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä
olen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin
asti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»
»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja
erittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä
palkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin»,
jatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme
heidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan
kiittämättömäksi. -- Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän,
alentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja
kevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee
hieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla
ihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen
harras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni, hyvät
herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat tuon
miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska nyt
kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo
näyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan,
miten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan
oikein verisessä totuudessa. -- Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»
»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »tulee
Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa
pilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta
siitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään
pahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen
sanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin
vanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen
riista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»
»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on
ollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan
rikosta -- suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin
toimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. -- Mutta mitä
sanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään?
Sillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset
hairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut
hullutukset, joista Te puhutte.»
»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi
Sussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään
pahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän
armolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa)
kajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin ja
satulaan. -- Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja hullutusta
-- ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten Teidän
Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. -- Mitä merkitsee puoli
tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen ja
halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan
kuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen
niin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion
tässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan
kuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan?
On suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset
tungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä,
pöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään
uljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan
esityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään
vilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön
tavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi
rynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana
sota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun -- mutta
silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka
uhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen
syliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan
tavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin
pistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka
hieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu
siinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien,
kaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» --
»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te
kuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä
nähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee
toivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne
olisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme
eteen. -- Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? -- Herra
Leicester, mitä Te sanotte?»
»Saanko minä nyt katsoa vapautuneeni kuonokopasta, armollinen
Valtijatar?» kysyi Leicester.
»Kyllä, herra kreivi -- joshan vain Teillä on tarpeeksi rohkeutta ottaa
osaa ajoomme», vastasi Elisabet; »ja kuitenkin, kun ajattelen
vaakunanne karhua ja ryhmysauvaa, tuntuu minusta viisaammalta kuulla
puolueettomampaa puhujaa.»
»Ei, kautta kunniani, armollinen Valtijatar», virkkoi kreivi, »vaikka
veljeni Warwickin Ambrosius ja minä käytämmekin sitä vanhaa kilpeä,
johon Teidän Majesteettinne suvaitsi viitata, toivon minä siitä
huolimatta rehellistä peliä molemmin puolin, ja tämän sananparren
noudattamista, 'jos päästät koiran, päästä karhukin'. Ja mitä
näyttelijöihin tulee, täytyy minun sanoa, että ne ovat älykkäitä
veitikoita, joiden pöyhkeä sanatulva ja ilveily pitävät yhteisen kansan
mieliä erossa valtion asioista ja estävät sen kuuntelemasta petollisia
puheita, turhia huhuja ja kapinallisia yllyttelyjä. Kun ihmiset
töllistelevät suu auki nähdäkseen miten Marlow, Shakespeare ja muut
näytelmäsepät kehittelevät ihmeellisiä juoniaan, kuten he niitä
nimittävät, eivät katselijat jouda huolehtimaan hallitsijain toimista.»
»Me emme suinkaan toivo alamaisiamme estettävän tarkastamasta meidän
tekojamme, herra kreivi», vastasi Elisabet; »jota huolellisemmin niitä
tutkitaan, sitä selvemmin astuvat näkyviin ne oikeat ja rehelliset
periaatteet, jotka meitä ohjaavat.»
»Minä olen kuitenkin kuullut, armollinen Kuningatar», puuttui puheeseen
Pyhän Asaphin tuomiorovasti, kiihkeä puritani, »että nämä näyttelijät
ovat tottuneet kappaleissaan ei ainoastaan käyttämään alhaisia ja
riettaita lauseparsia, jotka voivat synnyttää vain syntiä ja
irstaisuutta vaan myös huutamaan kaikelle maailmalle sellaisia
mietteitä hallituksesta, sen alkuperästä ja tarkoituksesta, että ne
voivat ajan oloon saattaa alamaisen tyytymättömäksi ja järkyttää
yhteiskunnan lujia perustuksia. Niin että minusta ei näytä suinkaan
viisaalta, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen, sallia näiden
ilkeiden, rivosuisten lurjusten tehdä vanhurskaita naurunalaisiksi
heidän hartaan vakavuutensa takia ja taivasta kiroillen ja sen
maallisia käskynhaltijoita panetellen pilkata niin Jumalan kuin
ihmistenkin käskyjä.»
»Jos voisimme uskoa tämän todeksi, hyvä herra», vastasi Elisabet,
»rankaisisimme me ankarasti sellaisia rikkomuksia. Mutta on paha lähteä
moittimaan jonkun seikan käyttämistä vain sen takia, että sitä myöskin
voidaan käyttää väärin. Ja mitä tähän Shakespeareen tulee, niin
luulemmepa hänen näytelmiensä vastaavan kahtakinkymmentä karhutarhaa;
ja nämä hänen uudet Historialliset Tarinansa, kuten hän niitä nimittää,
tulevat viatonta iloa ja tarpeellista opetusta jakaen huvittamaan ei
ainoastaan meidän alamaisiamme, vaan myöskin tulevia sukupolvia.»
»Teidän Majesteettinne hallitus ei kaipaa niin heikkoa apua pysyäkseen
kuuluisana kaukaisimpaan tulevaisuuteen asti», virkkoi Leicester.
»Ja kuitenkin on tämä Shakespeare käsitellyt erinäisiä Teidän
Majesteettinne onnellisen hallituksen tapauksia tavalla, jonka saattaa
hyvin asettaa vastapainoksi Hänen Korkea-arvoisuutensa Pyhän Asaphin
tuomiorovastin esittämille näkökohdille. Eräässä keijukaisia,
lemmentenhoa ja ties mitä hullutuksia esittelevässä mielettömässä
tarinassa tapaa esimerkiksi säkeitä -- toivoisinpa, että sisareni poika
Filip Sidney olisi nyt tässä, sillä hänen suustaan pysyvät ne harvoin
poissa -- jotka ovat hyvin kauniita, vaikk'eivatkaan ne luonnollisesti
kykene kohoamaan aiheen verroille, jota ne rohkeudessaan käsittelevät
-- Filip kai mumisee niitä unissaankin.»
»Te kiusaatte meitä Tantaluksen tuskilla, herra kreivi», vastasi
kuningatar. -- »Herra Filip Sidney on, sen me tiedämme, runotarten
lemmikki ja meitä ilahuttaa, että niin on. Urhous ei milloinkaan
esiinny niin edullisessa valossa kuin yhtyneenä hienostuneeseen makuun
ja kaunotieteiden rakkauteen. Mutta varmaankin on täällä meidän nuorten
hovimiestemme joukossa joitakuita, jotka muistavat, mitä Teidän
Jaloutenne on unohtanut tärkeimpien asiain takia. -- Herra Tressilian,
Teitä on sanottu minulle Minervan palvelijaksi -- muistatteko Te niitä
säkeitä?»
Tressilianin sydän oli liian raskas, hänen toiveensa liian tuhoisasti
murskautuneet hänen käyttääkseen tilaisuutta, joka hänelle siten
tarjoutui kuningattaren huomion herättämiseksi, vaan päätti hän suoda
sen edun kunnianhimoiselle nuorelle ystävälleen; ja syyttäen pettävää
muistiaan huomautti hän luulevansa, että herra Walter Raleigh
varmaankin taitaisi ne Leicesterin kreivin mainitsemat kauniit säkeet.
Kuningattaren käskystä lausui nuori ritari Oberonin kuuluisan näyn
sävyllä ja tavalla, jotka vielä lisäsivät sen viittailujen erinomaista
hienotunteisuutta ja sen kuvausten kauneutta:
»Näin silloin minä (Sinä sit' et voinut)
Cupidon lentelevän täysin asein
Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,
Ihanaan lännen haltijahan tähtäs
Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui,
Ikäänkuin sydämiä lävistää
Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso.
Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon
Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,
Ja papitar tuo kuninkaallinen
Vapaana lemmest' impimiettein astuu.»
Viimeisissä säkeissä vapisi hiukan Raleighin ääni, ikäänkuin olisi hän
pelännyt, miten hallitsijatar, jolle tämä mairittelu oli osoitettu,
ottaisi sen vastaan, niin hienotunteinen kuin se olikin. Jos tämä pelko
oli teeskennelty, oli se joka tapauksessa viisaasti harkittu; mutta jos
se oli todellinen, niin oli siihen hyvin vähän syytä. Säkeet eivät
varmaankaan olleet uusia kuningattarelle, sillä milloinka pysyi niin
loistava imartelu kauvan poissa sen kuninkaallisen korvan kuuluvilta,
jolle se oli tarkoitettu? Mutta ne eivät tulleet vastenmielisemmiksi
sen takia, että ne esitti sellainen lausuja kuin Raleigh. Yhtä
ihastuneena runon aiheeseen kuin nuoren, uljaan lausujan esitystapaan,
miellyttävään ulkomuotoon ja ilmeikkäisiin kasvonpiirteihin, säesti
Elisabet jokaista nousua ja laskua katsein ja kädenliikkein. Kun
Raleigh oli lopettanut, mumisi hän viimeisiä säkeitä ikäänkuin tuskin
tietäen muiden sitä kuulevan, ja lausuessaan sanoja:
»Vapaana lemmest' impimiettein astuu»
pudotti hän Temsiin kuninkaallisten karhujen vartijan Orson Pinnitin
anomuksen, hakemaan suosiollisempaa huomiota Sheernessistä tai muualta,
minne virta sattuisi sen ajamaan.
Leicesteriä kannusti kilvoitteluun nuoren hovimiehen menestys, aivan
niinkuin vanha juoksijakin yltyy uuteen intoon tulisen varsan
kiitäessä sen ohi. Hän käänsi keskustelun juhlapitoihin, näytelmiin,
naamio-ilveilyihin ja ihmisiin, jotka näissä iloisissa tilaisuuksissa
kävivät. Hän yhdisti teräviä huomautuksia kevyeen ivaan siinä oikeassa
suhteessa, joka oli samalla vapaa ilkeämielisestä panettelusta ja
mauttomasta ylistelystä. Hän jäljitteli taitavasti teeskentelevän tai
moukkamaisen ihmisen esiintymistä ja saattoi siten oman viehättävän
käytöksensä ja liikehtimisensä loistamaan sitä kirkkaammassa valossa.
Vieraat maat -- uuden tavat ja tottumukset -- niiden hovisäännöt --
niiden muodit ja yksinpä niiden naisten pukukin saivat suoda hänelle
puheenaihetta; ja harvoin lopetti hän haastelunsa omistamatta jotakin
hienotunteisesti suunniteltua ja taitavasti esitettyä kohteliaisuutta
neitseelliselle kuningattarelle, hänen hovilleen ja hänen
hallitukselleen. Näin keskusteltiin tällä huviretkellä, ja muutkin
kuningattaren seuralaiset tekivät parhaansa tässä iloisessa juttelussa,
johon liitettiin huomautuksia muinaisista ja nykyisistä kirjailijoista
ja jota höystivät syvän viisauden ja terveen siveysopin ohjauksilla
läsnäolevat valtiomiehet ja oppineet, siten tuoden painavampia aineksia
naisellisen hovin kevyeen haasteluun.
Heidän palatessaan palatsiin hyväksyi tai pikemminkin valitsi Elisabet
Leicesterin käsivarren tuekseen maallenousuportailta suurelle portille
kuljettaessa. Jopa hänestä tuntui (vaikka se voi olla vain hänen oman
mielikuvituksensa imartelua) kuin olisi kuningatar tällä lyhyellä
matkalla nojannut häneen hieman raskaammin kuin tien niljakkuus olisi
ehkä välttämättä vaatinut. Joka tapauksessa osoittivat hallitsijattaren
teot ja sanat sellaista suosiota, jota ei Leicester mahtavimpina
aikoinaankaan ollut vielä saavuttanut. Tosin sai hänen kilpailijansa
usein myös osakseen kuningattaren huomiota; mutta se näytti johtuvan
vähemmän tahattomasta taipumuksesta kuin hänen ansioittensa
tunnustamisen pakosta. Ja useiden kokeneiden hovimiesten mielestä teki
kaiken tämän suosion tyhjäksi hänen kuiskauksensa Derbyn kreivittären
korvaan, että »nyt hän näki sairauden olevan paremman kullantekijän
kuin hän oli tähän asti luullutkaan, koska se oli muuttanut Sussexin
kreivin kuparinenän kultaiseksi».
Pistopuhe pääsi muidenkin kuuluville, ja Leicesterin kreivi nautti
voitostaan miehen tavoin, jolle hovisuosio on aina ollut elämän
ensimäisenä ja viimeisenä ehtona ja joka unohtaa hetken huumauksessa
tukalan asemansa vaarat. Ja niin omituiselta kuin se kuulostaneekin,
ajatteli hän sillä hetkellä vähemmän salaisesta avioliitostaan koituvia
vastuksia kuin mieltymyksenosoituksia, joita Elisabet tuon tuostakin
soi nuorelle Raleighille. Tosin olivat ne vain aivan tilapäisiä, mutta
ne suunnattiin miehelle, joka loisti yhtä hyvin älyllään kuin
muodoillaankin ja jonka siro käytös, kohtelias puheentapa, lukeneisuus
ja urhous olivat toistensa vertaisia. Illan kuluessa sattui vielä
tapaus, joka kiinnitti Leicesterin huomiota yhä lujemmin tähän
nuorukaiseen.
Ylimykset ja hovimiehet, jotka olivat saattaneet kuningatarta
huviretkellä, kutsuttiin ruhtinaallisella vieraanvaraisuudella
valmistettuihin loistaviin kemuihin palatsiin. Pöytää ei tosin
sulostuttanut hänen majesteettinsa läsnäolo; sillä seuraten käsitystään
soveliaisuudesta ja arvokkaisuudesta oli neitseellisen kuningattaren
tapana moisissa tilaisuuksissa nauttia keveä ja kohtuullinen ateriansa
joko yksinään tai parin suositun naisen seurassa. Lyhyen ajan kuluttua
kokoontui hovi jälleen palatsin komeihin puutarhoihin; ja siellä kysyi
kuningatar äkkiä eräältä naiselta, joka sekä asemansa että suosion
puolesta oli häntä lähellä, mihin nuori Viitaton Ritari oli joutunut.
Rouva Paget vastasi nähneensä herra Raleighin vain pari, kolme
minuuttia sitten seisomassa erään pienen, Temsille näkyvän huvihuoneen
akkunassa piirtämässä jotakin ruutuun timanttisormuksella.
»Se sormus», virkkoi kuningatar, »on pieni muistolahja, jonka hänelle
annoin hänen turmeltuneen viittansa korvaukseksi. Tule, Paget,
menkäämme katsomaan, miten hän sitä käyttää, sillä minä luulen häntä jo
ymmärtäväni. Hänen älynsä on ihmeteltävän terävä.»
He saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla
nuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi
virittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli
hänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: --
»Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»
Kuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen
rouva Pagetille, toisen itsekseen.
»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden on
runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa
paikassa. Olisi armeliasta -- eikö olisikin, rouva Paget? -- päättää se
hänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»
Rouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin
kuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti
olevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.
»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.
»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva
Paget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin
suureen kiitollisuudenvelkaan --»
»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta
yhdeksikköä -- mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he
varmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen -- ja
siksi -- kuinka tämä säe nyt taas olikaan: --
»'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'
»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: --
»'Jos pyörryttää, äl' kiipee ensinkään.'»
Kamarirouva päästi ilon ja hämmästyksen huudahduksen niin onnistuneesta
lopusta; ja on totta totisesti huonompaakin säettä kehuttu, vaikka sen
olisikin sepittänyt halpa-arvoisempi runoilija.
Täten rohkaistuna otti kuningatar timanttisormuksensa ja sanoen: »Me
hieman hämmästytämme sitä nuorta urhoa, kun hän huomaa runonsa
täydennetyksi ilman omaa työtään», piirsi hän säkeensä Raleighin säkeen
alle.
Kuningatar poistui sitten huvihuoneesta -- mutta hitaasti ja usein
taakseen katsahtaen, ja hän näkikin nuoren ritarin hyypän ketteryydellä
vilkkaisevan paikalle, missä oli huomannut Elisabetin käyneen. -- »Minä
pysähdyin vain katsomaan», selitti tämä, »toimiko minun ansani hyvin»,
ja nauraen rouva Pagetin kanssa seikkailulleen palasi hän hitaasti
palatsiin. Matkalla kielsi Elisabet seuralaistaan puhumasta kenellekään
avusta, jota hän oli antanut nuorelle runoilijalle -- ja rouva Paget
lupasikin pitää asian mitä ankarimmin salassa. Mutta otaksuttavasti
sulki hän mielessään sen lupauksen piiristä Leicesterin, jolle hän
viipymättä kertoi tämän vastenmielisen uutisen.
Raleigh hiipi sillä välin akkunan luo ja luki huumautuen itsensä
kuningattaren tällä tavoin suoman rohkaisun seuraamaan haaveilemaansa
kunnianhimoista uraa, ja hän palasi Sussexin ja hänen saattueensa luo,
joka oli juuri aikeissa astua veneisiin ja soutaa virtaa ylös, ja hänen
sydämensä löi rajusti tyydytettyä itserakkautta ja tulevan suosion
toiveita.
Kreiville kuuluva kunnioitus esti kaikkia pienimmälläkään sanalla
viittaamasta vastaanottoon, jonka hän oli saanut osakseen hovissa,
siksi kunnes he olivat nousseet maihin ja kokoontuneet Say's Courtin
suureen saliin. Kreivi vetäytyi huoneeseensa äskeisen sairautensa ja
päivän vaivojen raukaisemana, käskien luokseen Waylandia, taitavaa
lääkäriään. Waylandia ei kuitenkaan löydetty mistään, ja toisten
seuralaisten etsiessä häntä oikealla sotilaallisella kärsimättömyydellä
ja kiroillessa hänen katoamistaan, kokoontuivat muut Raleighin
ympärille onnittelemaan häntä niistä suurista edellytyksistä, joita
hänellä nyt oli hovisuosion saavuttamiseen.
Hänellä oli hienotunteisuutta ja älyä siksi paljon, ett'ei maininnut
sanaakaan säkeestään, jolle, merkittävää ja ratkaisevaa kyllä, Elisabet
oli suvainnut löytää loppusoinnun; mutta oli tullut kuuluville paljon
muuta, joka selvästi osoitti hänen päässeen pitkälle kuningattaren
suosiossa. Kaikki kiiruhtivat ilmaisemaan hänelle ilonsa hänen onnensa
suotuisasta käänteestä: toiset todellisen myötätuntoisuuden johtamina,
toiset ehkä toivoen hänen menestyksensä jouduttavan heidänkin nousuaan,
enimmät näistä molemmista vaikuttimista ja tietoisuudesta, että suosio,
joka oli tullut jonkun Sussexin seuralaisen osaksi, samalla
todellisuudessa merkitsi myös koko puolueen voittoa. Raleigh kiitteli
heitä kaikkia mitä kohteliaimmin, huomauttaen kainosti, ett'ei yhden
päivän suopeus vielä tehnyt suosikkia enempää kuin yksi pääskynenkään
kesää. Mutta kun hän huomasi, ett'ei Blount yhtynytkään yleiseen
onnitteluun, kysyi hän hieman loukkautuneena tästä ilmeisestä
kylmäkiskoisuudesta suoraan sen syytä.
Blount vastasi yhtä suoraan: -- »Hyvä Walter, minä toivon Sinulle yhtä
hyvää kuin nuo typerät lörpöttelijätkin, jotka kirkuvat ja karjuvat
onnittelujaan korvaasi, koska Sinulle nyt aurinko paistaa. Mutta minä
pelkään puolestasi, Walter» (ja hän pyyhkäisi kyyneleen rehellisestä
silmästään), »minä pelkään puolestasi koko sydämestäni. Nämä
hovijuonittelut ja vehkeilyt ja naissuosion puuskaukset ovat niitä
pauloja ja ansoja, jotka kiristävät monen kauniin omaisuuden
pikkukolikoiksi ja jotka vievät monen älystään ylpeilevän pään tylyn
mestauspölkyn ja terävän kirveen tuttavuuteen.»
Näin puhuttuaan nousi Blount istuimeltaan ja poistui salista; Raleigh
jäi katselemaan hänen jälkeensä kaikissa piirteissään ilme, joka
hetkiseksi vaalensi hänen rohkeat, eloisat kasvonsa.
Samassa astui Stanley saliin ja sanoi Tressilianille: »Herrani kysyy
sitä Teidän miestänne, Waylandia, ja se Teidän miehenne Wayland tuli
juuri tänne ruuhella ja kysyy Teitä, eikä tahdo mennä herrani luo,
ennen kuin on puhutellut Teitä. Mies näyttää menettäneen kokonaan
järkensä -- ja minun nähdäkseni olisi Teidän parasta käydä heti
paikalla häntä katsomaan.»
Tressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin
erääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut,
hämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.
»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse
pääkehnon?»
»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland,
»lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi,
eikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»
»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja
selitä, mitä tarkoitat!»
»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. -- »Eilen illalla vei muuan
uusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten
taitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin
akkunassa näin entinen mestarini.»
»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.
»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. -- »Ken on kerran nähnyt hänen
kasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä hyvin
kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon, niin kuin
minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en tahdo kuitenkaan
kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään. Näyttelijä
Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun, ett'ei
Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy poistua
näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä kannalla
kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen
ulottuvillaan.»
»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.
»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen
vaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä
orvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan -- mutta hänen tulee varoa
taudin uusiintumista.»
»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.
»Niin huolellisesti, kuin taistelisitte itse paholaista vastaan»,
vastasi Wayland. »Kreivin keittiömestarin tulee itse teurastaa eläimet,
joista hän ottaa lihan herransa ruokaan, ja laittaa se itse,
käyttämättä mitään muita mausteita kuin niitä, jotka hän saa täysin
luotettavista käsistä. -- Edeskäyvän tulee palvella häntä itse ja
kreivin hovimestarin tulee tarkoin valvoa, että kokki ja edeskäypä
maistavat ruokia, joita edellinen laittaa ja jälkimäinen taritsee.
Kreivi ei saa käyttää haju-aineita, joita hän ei ole saanut uskotuilta
henkilöiltä, enempää kuin voiteita tai rasvojakaan. Hän ei saa millään
ehdolla kallistaa maljoja tuntemattomien ihmisten seurassa eikä syödä
hedelmiä heidän kanssaan, ei päivällisekseen eikä muutoinkaan.
Erittäinkin tulee hänen käyttäytyä näin varovasti, jos hän lähtee
Kenilworthiin -- sellaisen menettelyn omituisuuden saa ja täytyy
selittää hänen sairautensa ja sen vaatimat parannuskeinot.»
»Entä Sinä, mihin Sinä aijot ryhtyä?» tiedusteli jälleen Tressilian.
»Ranska, Espanja, Itä- tai Länsi-Intia olkoot ennemmin
pakopaikkoinani», vastasi Wayland, »kuin panisin henkeni vaaraan
jäämällä seudulle, missä Doboobie, Demetrius tai mikä hänen nimensä
nykyään lieneekään, voisi minut saavuttaa.»
»Hyvä», virkkoi Tressilian, »sepä sattuukin sopivaan aikaan. -- Minulla
on erinäisiä asioita toimitettavina Berkshiressä, mutta vastakkaisella
taholla sitä paikkaa, missä Sinut tunnetaan; ja jo ennen kuin Sinä olit
löytänyt tämän uuden syyn piiloutumiseesi, olin minä päättänyt lähettää
Sinut sinne salaiselle asialle.»
Seppä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan hänen käskyjänsä, ja
Tressilian, tietäen hänen ainakin pää-osiltaan tuntevan hänen
hovi-anomuksensa, selvitti hänelle suoraan koko jutun, viittasi hänen
ja Giles Goslingin välillä tehtyyn sopimukseen ja kertoi, mitä Varney
oli tänään väittänyt vastaanottohuoneessa ja mitä Leicester
vahvistanut.
»Sinä näet», jatkoi hän, »että minun olosuhteissa, joihin olen
joutunut, täytyy pitää mitä tarkimmin silmällä noiden tunnottomien
miesten, Varneyn ja hänen kätyriensä Fosterin ja Lambournen toimia,
jopa Leicesterin kreivinkin, sillä minä epäilen hänen tässä asiassa
näyttelevän myös pettäjän, eikä ainoastaan petetyn omaa. Tässä saat
sormukseni sovituksi merkiksi Giles Goslinngille. -- Tässä on rahaa, ja
sen määrä on kohoava kolmenkertaiseksi, jos palvelet minua
uskollisesti. Matkalle siis Cumnoriin, ja katso tarkoin, mitä siellä
tapahtuu.»
»Minä lähden mielelläni kahdestakin syystä», vastasi seppä;
»ensiksikin, koska voin siten palvella Teidän kunnianarvoisuuttanne,
joka olette ollut minulle niin hyvä, ja sitten paetakseni entistä
mestariani, jossa, ell'ei hän olekaan suoranainen perkeleen
lihaksitulemus, on kuitenkin niin paljon paholaista tahdon, sanan ja
teon puolesta, ett'ei ikinä ole kamalampi otus ihmiskuntaa
saastuttanut. -- Mutta varokoon hän sentään minua. Minä pakenen häntä
nyt kuten ennenkin; mutta jos hän ärsyttää minua hellittämättömällä
vainoamisella, käännyn minä villin skotlantilaisen hatasarven tavoin
päin ja suuntaan häneen kaiken hurjan vihani ja raivoni. --
Suvaitsetteko käskeä hevostani satuloittavaksi? Minä sillä välin annan
lääkkeen sopiviin osiin jaettuna kreivin haltuun, samalla toistaen
vielä lyhyet ohjeeni. Hänen pelastuksensa riippuu sitten hänen
ystäviensä ja palvelijainsa huolellisuudesta -- menneisyydestä ei ole
enää pelkoa, mutta olkoon hän varuillaan tulevaisuuden suhteen.»
Seppä Wayland kävi siis heittämässä hyvästit Sussexin kreiville, antoi
neuvoja hoitotavasta, kehoitti yleiseen varovaisuuteen ja lähti Say's
Courtista odottamatta aamun sarastusta.