Jo hetki saapuu, jolloin Sinun täytyy
Elämäsi suuri lasku päättää.
Voittoon viittailevat taivaan merkit,
Tähdet onnekkaina kimmeltävät,
Sulle huutain: nyt on aika.
_Schiller: Wallenstein_.
Palattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen,
jolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan monet
karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi
Leicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan
tehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen
komeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä
virkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan,
vastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän
merkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.
Kreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan, pää
käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä
tietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti
hetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä oli
lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään niin
monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti
turhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi
olevansa pakotettu puhumaan ensiksi.
»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin
ansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä
kilpailijastanne?»
Leicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman
vihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut
mitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät
parhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»
»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en
heti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja
menestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin
usein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös
paikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä
perikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut
uskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»
»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin
huonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»
»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät
pettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista
kunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista
kenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne
kreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota --»
Hän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.
»Kohota _miksi_?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»
»Kohota _kuninkaaksi_, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja
Englannin kuninkaaksi päälle kaupan! -- Ei ole mikään rikos
kuningatartamme kohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen,
mitä kaikki uskolliset alamaiset hänelle toivovat -- uljaan, jalon ja
ylhäisen puolison.»
»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me
nyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan
naimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua.
Muistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»
»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen
aasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen
juhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka
oli _kerran_ määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi
hän saanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi
saanut hänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä
halvimman maalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja
pitelee herransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»
»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester,
pienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä
kasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia -- Marian
rinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen
sukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista. Mutta
ei Elisabetin, Varney -- sillä minä uskon Jumalan, antaessaan hänelle
naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan edellisen
hullutuksia. -- Ei, minä tunnen hänet. -- Hän saattaa suvaita
lemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin -- pistää
sokeroituja sonetteja poveensa -- vastatakin niihin -- päästää kiemailu
aivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi -- mutta
silloin kirjoittaa hän _nil ultra_ kaikkeen, mitä sitten seuraisi,
eikä luovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan
koko Cupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»
»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä
tapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet
otaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin pyrkiä
hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette pysymäänkin,
jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen
yksinäisyyteensä.»
»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin
hartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten
edessä!»
»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa
järkevä? -- siinä kysymys. -- Hänen uskonnolliset epäilyksensä on
tyydytetty -- hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo -- hän
nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät
velvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. -- Mitä tahtoisi
hän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen ja
rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä verrattain
huomaamattomassa asemassa -- joka asema ei oikeastaan ole sen
huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan -- kuin
rupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta,
yrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»
»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen
esiintymisensä täällä olisi tuhoisa -- mutta hänen täytyy näyttäytyä
Kenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»
»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni», vastasi
Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on
parhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään
kuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi
on viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt
haudattu. -- Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»
»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske
teräslippaani pöydälle. -- Pysy kuitenkin kuuluvillani.»
Varney poistui. -- Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan ja
levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön
kirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta hänen
huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut
taivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja
peloittava.»
On hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain
tähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei
hän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut
aikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli
juuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja
auttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu
katsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin
merkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja
hovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.
Hätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen
lukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti
sieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä
sitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä
viivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti
katseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka hän
verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja
paljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.
»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla kuin
tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion
herättämiseksi -- »Alasco, kuule, tule alas.»
»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen
askeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco
ilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti
hyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui
hänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli
samoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa
olivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita ne
varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen ilmeen
ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat, ja äsken
kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa ja tulisuudessa
rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut jonkunlaista
arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin hyvin
kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin
kotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin
Elisabetin ensimäistä suosikkia.
»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän
tervehdittyään toisiaan. -- »Hän on toipumassa.»
»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa Teille,
ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan -- eikä ole ainoatakaan
taivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua
ennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. _Astra regunt
homines, sed regit astra Deus_.»
»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.
»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain
luonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin
vielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä
kohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi
taitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä
Marsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää
ja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka
luultavasti kuolema seuraakin. -- Mutta jos minä tietäisin asianomaisen
henkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»
»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun
myöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on
ollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta
oletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden
mukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä
vaiheistani?»
»Taitoni on käskettävissänne», vastasi ukko; »ja tässä, poikani, on
onnenne kaavaelma, niin loistava näöltään kuin ikinä säteili noista
pyhistä taivaanmerkeistä, jotka elämäämme suuntaavat, mutta ei myöskään
vapaa pelosta, vaikeuksista eikä vaaroista.»
»Osanihan ei enään olisikaan kuolevaisen osa, jos se muunlainen olisi»,
virkkoi kreivi; »jatka, isä, ja usko puhuvasi miehelle, joka on valmis
alistumaan kohtaloonsa, joko sitten toimivana tai kärsivänä, kuten
englantilaisen ylimyksen tulee ja sopii.»
»Halunne uurastamaan ja kestämään täytyy kohota vielä yhtä astetta
korkeammalle», vastasi vanhus. »Tähdet viittaavat vielä uljaampaan
arvonimeen, vielä ylhäisempään asemaan. Teidän asianne on arvata niiden
tarkoitus, eikä minun sitä sanoa.»
»Sano se, minä pyydän Sinua -- sano se, minä käsken Sinua», huudahti
kreivi silmät säkenöiden.
»Minä en saa, enkä tahtoisikaan», vastasi vanhus. »Ruhtinasten vihastus
on kuin jalopeuran raivo. Mutta kuunnelkaa ja päättäkää itse. Tässä on
Venus, joka nousee Elämän piiriin ja joka aurinkoon yhtyneenä vuodattaa
alas tuon hopeanhohtoisen kultakimalteisen valovirran, mikä lupaa
valtaa, rikkautta, arvoa, kaikkea, mitä miehen ylpeä sydän toivoo, ja
niin runsaasti, ett'ei tuon vanhan, mahtavan Rooman tulevaisuuden
Augustus ikinä kuullut elämänennustajiensa suusta sellaista kunnian
tarinaa kuin nyt nämä jalot merkit minun taitoni kautta julistavat
rakkaalle pojalleen.»
»Sinä pidät minua vain pilanasi, isä», sanoi kreivi, hämmästyen sitä
tavatonta innostusta, jolla tähtienselittäjä lausui ennustuksensa.
»Sopiiko sen pilailla, jonka silmä katsoo taivaaseen ja jonka jalka on
haudassa?» vastasi vanhus juhlallisesti.
Kreivi kulki pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, käsi eteenpäin
ojennettuna, ikäänkuin seuraten jonkun haamun kutsuvaa, suuriin
töihin kehoittavaa viittausta. Mutta kääntyessään huomasi hän
tähtienselittäjän seuranneen häntä koko ajan silmillään, ampuen häneen
tuuheain, mustain kulmakarvainsa varjosta mitä terävimpiä, tutkivimpia
katseita. Leicesterin korskea, epäluuloinen mieli iski heti tulta; hän
syöksähti vanhusta kohti korkean huoneen perimäisestä nurkasta ja
pysähtyi vasta sitten, kun hänen ojennettu nyrkkinsä oli jo aivan
lähellä tähtienselittäjän rintaa.
»Konna!» kiljaisi hän, »jos Sinä uskallat pelata väärää peliä minun
kanssani, nyljetän minä nahkasi elävältä! -- Tunnusta, että Sinut on
palkattu pettämään ja peijaamaan minua -- että Sinä olet suuri veijari
ja minä Sinun typerä uhrisi ja saaliisi!»
Vanhus näytti hieman levottomuuden oireita, mutta ei kuitenkaan enempää
kuin mitä hänen herransa raivoava vihastus olisi saattanut
viattomimmassakin herättää.
»Mitä tarkoittaa tämä suuttumus, armollinen herra?» kysyi hän, »tai
millä tavalla olen minä sen Teiltä ansainnut?»
»Todista minulle», huusi kreivi yhäti kiihkoissaan, »ett'et puno
salajuonia vihollisteni kanssa!»
»Armollinen herra», vastasi vanhus arvokkaasti, »parempaa todistusta
ette voi saada kuin sen, minkä olette itse valinnut. Tuolla tornissa
olen minä viettänyt viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia, ja sen tornin
avain on ollut Teidän omassa huostassanne. Pimeän hetket olen minä
kuluttanut tähystelemällä taivaankappaleita näillä sameilla silmilläni,
ja valon paistaessa olen minä vaivannut tätä vanhaa päätäni saadakseni
suoritetuiksi niiden yhtymistä johtuvat laskelmat. Maallista ravintoa
en ole maistanut -- maallisia ääniä en ole kuullut -- Tehän itse
tiedätte, ett'en sitä voinut -- ja kuitenkin sanon minä Teille -- minä,
joka olen ollut sillä tavalla suljettuna yksinäisyyteeni ja
tutkimuksiini -- että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on
Teidän tähtenne noussut vallitsevaksi näköpiiriin, ja joko sitten
taivaan kimalteleva kirja valehtelee tai on Teidän onnessanne ja
mahdollisuuksissanne tapahtunut vastaava kumous täällä maan päällä.
Ell'ei tämän ajan kuluessa ole sattunut mitään, joka vahvistaa Teidän
valtaanne tai edistää Teidän suosiotanne, silloin olen minä tosiaankin
suuri veijari ja se jumalainen taito, joka ensinnä keksittiin Kaldean
tasangoilla, vain häpeällistä petosta.»
»Se on totta», myönsi Leicester hetken mietittyään, »Sinä olit lujissa
sulkeissa -- ja totta on myöskin, että minun asemassani on tapahtunut
sellainen muutos, kuin Sinä sanot ennustuksen ilmoittavan.»
»Miksi siis tämä epäluulo, poikani?» kysyi tähtienselittäjä
nuhtelevasti; »taivaalliset henget eivät siedä epä-uskoa, eivät edes
suosikeissaan.»
»Vaikene, isä», vastasi Leicester; »olin väärässä epäillessäni Sinua.
Mutta Dudleyn huulet eivät ole lisäävät enää sanaakaan puolustuksekseen
tai nöyryyttämisekseen ei kuolevaiselle ihmiselle eikä taivaallisille
hengille, sen vannon Korkeimman nimessä. -- Puhu siis nykyisestä
asiastamme. -- Sinä sanoit niiden loistavien lupausten joukossa
näkyneen myös jotakin uhkaavaa. -- Voiko taitosi sanoa, mitä ja kenen
kautta moinen vaara lähenee?»
»Vain näin paljon», virkkoi tähtienselittäjä, »saattaa taitoni vastata
kysymykseenne: pahansuopa ja vihamielinen merkki, joka uhkaa Teille
onnettomuutta, liittyy erääseen nuorukaiseen -- luullakseni
kilpailijaan, mutta en sitten tiedä, kilpailijaanko lemmenseikoissa
vaiko ruhtinassuosiossa; enkä minä voi antaa hänestä muitakaan lähempiä
tietoja, kuin että hän tulee lännestä käsin.»
»Lännestä -- haa!» huudahti Leicester, »riittää -- myrsky on tosiaankin
nousemassa siltä ilmansuunnalta! Cornwall ja Devon -- Raleigh ja
Tressilian -- toista niistä tarkoitetaan -- minun täytyy varoa
molempia. -- Isä, jos kohtelin pahoin taitoasi, niin annanpa siitä
sinulle ruhtinaallisen korvauksen.»
Näin sanoen otti hän rahakukkaron teräslippaasta, joka oli hänen
edessään pöydällä. »Tässä on kaksinkerroin se palkkio, minkä Varney
lupasi. -- Ole uskollinen -- ole vaitelias -- tottele tallimestarini
antamia ohjeita äläkä pahaksu lyhyttä yksinäisyyttä tai eristyneisyyttä
minun palveluksekseni. -- Sinä olet saapa siitä runsaan korvauksen. --
Hoi, Varney -- vie tämä Kunnianarvoisa vanhus omaan asuntoosi -- katso,
ett'ei häneltä mitään puutu -- mutta varo päästämästä häntä yhteyteen
kenenkään kanssa.»
Varney kumarsi, tähtienselittäjä suuteli kreivin kättä hyvästiksi ja
seurasi tallimestaria erääseen toiseen huoneeseen, minne oli laitettu
häntä varten viiniä ja ruokaa.
Tähtienselittäjä istuutui aterioimaan, ja Varney sulki huolellisesti
kaksi ovea, tutki seinäverhoja, olisiko niiden taakse kätkeytynyt joku
kuuntelija, istahti sitten tietäjää vastapäätä ja aloitti kyselynsä.
»Näitkö merkkiäni alhaalta pihasta?»
»Näin», vastasi Alasco, sillä tällä nimellä mainittiin häntä nykyään,
»ja laadin ennustukseni sen mukaan.»
»Ja se meni kreiviin vastustelematta?» jatkoi Varney.
»Ei aivan», vastasi vanhus, »mutta menihän se sentään; ja minä lisäsin,
kuten olimme sopineet, että paljastettu salaisuus ja lännestä tullut
nuorukainen uhkasivat vaaraa.»
»Herrani pelko on oleva toisen ja hänen omatuntonsa toisen ennustuksen
kummina», virkkoi Varney. »Varmaankaan ei ole vielä kukaan ryhtynyt
niin jaloon kilvoitteluun kuin hän, ja kuitenkin yhä säilyttänyt noita
typeriä arkailuja! Haluaisinpa mielelläni pettää häntä hänen omaksi
edukseen. Mutta mitä Sinun asioihisi tulee, viisas tähtien tulkki, niin
saatan minä kertoa Sinulle omasta kohtalostasi enemmän kuin ikinä joku
kaavaelmasi tai kuviosi voi Sinulle ilmoittaa. Sinun täytyy lähteä
täältä.»
»Minä en tahdo», vastasi Alasco nurpeana. »Minua on viime aikoina
lennätetty liian nopeasti paikasta toiseen -- minut on suljettu
päiväksi ja yöksi autioon tornikamariin -- minun täytyy saada takaisin
vapauteni ja jatkaa tutkimuksiani, sillä ne ovat paljoa tärkeämpiä kuin
viidenkinkymmenen hovien ilmakehässä paisuvan ja vaahtokuplan tavoin
raukenevan valtiomiehen ja suosikin kohtalot.»
»Miten vain suvaitset», sanoi Varney, huulillaan ivahymy, jonka
tottumus oli pysyväisesti liittänyt hänen piirteihinsä ja joka on
kuvaavin ominaisuus maalarien esittämälle saatanalle. -- »Miten vain
suvaitset», sanoi hän; »Sinä pääset nauttimaan vapaudestasi ja
tutkimuksistasi, siksi kunnes Sussexin miesten tikarit kolisevat
nutussasi ja kylkiluissasi.»
Ukko kalpeni, ja Varney jatkoi: -- »Etkö Sinä tiedä hänen luvanneen
palkintoa sen pääpuoskarin ja myrkynsekoittajan Demetriuksen
kiinniottajalle, joka myi erinäisiä kallisarvoisia höysteitä hänen
ylhäisyytensä kokille? -- Kuinka! kalpenetko, vanha veikko? Näkeekö
Hali jo tuhon nousevan Elämän piiriin? -- Kuule, Sinun tulee lähteä
erääseen vanhaan maalaistalooni, ja siellä tulet Sinä asumaan yhdessä
erään naulakenkäisen tolvanan kanssa, jonka Sinä kullantekijänä saat
lyödä kokonaan kolikoiksi, sillä vain sellaiseen muuttamiseen Sinun
taitosi kelpaa.»
»Sen Sinä valehtelet, Sinä rivosuinen pilkkaaja!» huudahti Alasco,
vapisten voimatonta raivoa. »Onhan tunnettua, että minä olen päässyt
lähemmäksi kullantekotaitoa kuin kukaan nykyään elävä kemisti. Ei ole
kuutta oppinutta maailmassa, jotka olisivat ennättäneet niin lähelle
suurta tietoa --»
»Hiljempää, hiljempää», keskeytti Varney, »taivaan nimessä, mitä tämä
on tarkoittavinaan? Emmekö me muka tunne toisiamme? Minä uskon Sinun
olevan niin perehtyneen -- niin täysin perehtyneen pettämisen
salaisuuksiin, että kun Sinä olet ensin vetänyt kaikkia muita ihmisiä
nenästä, Sinä lopulta jossain määrin puijaat itseäsikin, ja herkeämättä
peijaamasta muita, olet Sinä päästänyt mielikuvituksesi pitämään Sinua
itseäsi pilkkanaan. Älä siinä punastele, miekkonen -- Sinä olet oppinut
ja Sinun tulee saada klassillista lohdutusta:
»Ne quisquam Ajacem possit superare nisi Ajax.
»Vain Sinä itse olisit kyennyt pettämään sinunlaisesi veijarin -- ja
Sinä olet siinä sivussa pettänyt koko Ruusuristin veljeskunnan -- jonka
jäsenistä ei kukaan ollut niin syventynyt kaikkiin salaisuuksiin kuin
Sinä. Mutta kuuleppas, mitä kuiskaan korvaasi: Jos Sussexin lihaliemeen
sekoitettu höyste olisi vaikuttanut varmemmin, olisin minä saanut
parempia ajatuksia Sinun kemiallisista tiedoistasi, joista nyt niin
kerskailet.»
»Sinä olet paatunut konna, Varney», vastasi Alasco; »Monet suorittavat
sellaisia töitä, mutta eivät sentään uskalla niistä puhua.»
»Ja monet puhuvat niistä, mutta eivät sentään uskalla niitä suorittaa»,
iski Varney; »mutta älä raivostu -- en tahdo haastaa kanssasi riitaa --
jos sen tekisin, täytyisi minun elää pelkillä kananmunilla kokonainen
kuukausi, sillä vain niitä uskaltaisin syödä pelkäämättä. Selitähän
minulle, miksi taitosi petti juuri tässä tärkeässä asiassa?»
»Sussexin kreivin kohtalonselitys osoittaa», sanoi tähtien tulkki,
»että koska nousemisen merkki on palamistilassa --»
»Hiiteen tuo siansaksasi», käski Varney; »luuletko Sinä nyt puhuvasi
kreivin kanssa?»
»Minä pyydän anteeksi», vastasi vanhus, »ja vannon tuntevani vain yhden
ainoan lääkkeen, joka olisi voinut pelastaa Sussexin kreivin hengen; ja
koska ei Englannissa ole ainoatakaan elävää ihmistä, joka tuntisi
vastamyrkyn, paitsi minua itseäni -- ja koska lisäksi sen valmisteita,
erittäinkin yhtä, on melkein mahdoton saada, täytyy minun väkisinkin
uskoa hänen pelastumisensa johtuneen sellaisesta keuhkojen ja muiden
elimien rakenteesta, ett'ei moista ole vielä tavattu hajoovassa
tomukasassa.»
»Olen kuullut puhuttavan eräästä puoskarista, jonka piti häntä
tohtoroineen», sanoi Varney hetkisen mietittyään. »Oletko varma, ett'ei
Englannissa ole ainoatakaan ihmistä, joka tuntisi salaisuutesi?»
»Oli yksi mies», vastasi ukko, »entinen palvelijani, joka on voinut sen
minulta varastaa sekä lisäksi pari kolme muuta taitotemppua. Mutta
rauhoittukaa, herra Varney, oveluuteeni ei kuulu päästää moisia
poropeukaloita sotkemaan asioitani. Hän ei urki enää mitään
salaisuuksia, sen minä takaan; sillä kuten minä lujasti uskon, lensi
hän taivaaseen tulisen lohikäärmeen siivillä. -- Rauha olkoon hänelle!
-- Mutta onko siellä uudessa piilopaikassa edes työhuonetta
käytettävissäni?»
»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan
kunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle
Heikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä
vuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli
pakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja
sulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä
lohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin
lauseparsi nyt kuuluneekaan.»
»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. --
»Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin.
Sillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut täydeksi
todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen suurimmat
viisaat olisivat lausuneet totuuden -- jos meidän päiviemme oppinein
mies olisi sen oikein käsittänyt -- jos minua olisi kaikkialla, missä
olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa ja kaukaisessa
Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on paljastanut
hämärimmätkin salaisuutensa -- jos minä olisin päässyt selville
juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja
tunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi
portaat edestäni puhtaiksi -- jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos
olisi jäljellä enää vain yksi askel -- pienen pieni askel minun pitkän,
syvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä,
joka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan niiden
kehdossa -- yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan välillä --
yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden välillä,
ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta kultamäärää
kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista -- jos näin
olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan sellaiselle
tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa sen siksi
lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla on vielä
jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta
riippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»
»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä
huulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei
puijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä
vähemmän Rikhard Varneyn. -- Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa
palvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet
pettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»
»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua
kuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi
havaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi,
mutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin selvän
opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule ihmisen
taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita
pyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme
parantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista,
käymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me
herätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita
inhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen
poreina kuohumaan?»
»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun
sydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun
minä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa -- mutta olipa
sentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan -- suurta tietoa
saavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat _in
fumo_. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani,
halveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja
kaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja niin
mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja
heltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän
Nikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi
siellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun
verran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»
»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä
päättävästi.
»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia,
mitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt
ihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. -- Älä tee maailmalle niin suurta
vahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista
meille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää
korkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi
rauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten
taudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut,
ynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että
kohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi,
ett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille, vaan
että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä,
haluttomuutta paikan vaihtamiseen -- aivan sellaisen mielentilan, joka
estäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»
»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen
on sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on
nuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata
sinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat
nousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen
siivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»
»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.
»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on aina
lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja
auttaa tarvittaessa.»
»Sinä saat hoitaa koko yritystä», sanoi Varney; palkkiosi on oleva
ruhtinaallinen, jos suoritat kaikki oikealla ajalla, pysyt sanassasi,
etkä mittaa ainettasi niin runsaasti, että sen hempukan terveys
joutuisi siitä kärsimään -- muutoin tulee rangaistuksesikin olemaan
yhtä esimerkillinen.»
»Sen hempukan terveys!» kertasi Alasco; »naiseenko minun siis pitääkin
koetteleman taitoani?»
»Ei, Sinä pöllöpää», vastasi Varney, »enkö minä jo sanonut Sinulle,
että se oli lintu -- pyydystetty hamppuvarpunen, jonka piipitys
pysäyttäisi haukankin keskelle iskuaan? -- näenpä silmiesi säkenöivän,
ja minä tiedän, ett'ei partasi todellisuudessa ole aivan niin valkea
kuin miksi Sinä olet sen tehnyt -- sen Sinä ainakin olet kyennyt
muuttamaan hopeaksi. Mutta huomaa hyvin: hänestä saat Sinä pitää
hyppysesi erossa. Tämä häkkiin suljettu lintu on hyvin rakas eräälle
miehelle, joka ei siedä kilpailua ja vielä vähemmän Sinun kilpailuasi,
ja sen terveydestä täytyy ennen kaikkea pitää huolta. Mutta nyt on sitä
käsketty saapumaan noihin Kenilworthin juhliin; ja on hyvin toivottavaa
-- hyvin tärkeätä -- aivan välttämätöntä, ett'ei se lennä sinne. Näistä
syistä ja niiden perusteluista ei sen tarvitse tietää mitään, vaan on
kaikki toimitettava niin, että juuri hänen oma tahtonsa näyttää
vastustavan kaikkia hänen kotiin jäämistään estäviä seikkoja.»
»Sehän nyt on luonnollista», sanoi kullantekijä, huulillaan omituinen
hymy, joka muistutti enemmän ihmisilmettä, kuin se välinpitämätön ja
kohteeton sävy, joka tähän asti oli hänen kasvoillaan väikkynyt ja joka
näytti kokonaan suuntautuneen johonkin etäiseen, todellisesta
ympäristöstä huolimattomaan maailmaan.
»Niin on», vastasi Varney; »Sinä kai ymmärrät hyvin naisia, vaikka
lieneekin pitkä aika siitä kun lähemmin seurustelit heidän kanssaan. --
Hyvä, sitä hempukkaa ei siis saa vastustaa, mutta hänen mieltänsä ei
myöskään tule kokonaan noudattaa. Ymmärrä minut oikein -- pieni
pahoinvointi, joka riittää poistamaan halun lähteä muuanne ja joka
pakottaa ne Sinun viisaan veljeskuntasi jäsenet, joita ehkä haetaan
apuun, määräämään hänet rauhallisesti pysymään alallaan, siinä lyhyesti
sanottuna se pieni palvelus, jota tullaan pitämään suurena ja sen
mukaisesti palkitsemaan.»
»Minua ei siis vaadita käymään käsiksi Elämän piiriin?» kysyi
kullantekijä.
»Päinvastoin: Sinut hirtetään, jos sen teet», ilmoitti Varney.
»Mutta minun tulee saada toimia oman pääni mukaan ja minun
piiloutumistani tai pakoani on kaikin tavoin avustettava, jos sattuisin
tulemaan ilmi.»
»Kaikki, kaikki myönnetään, Sinä epäuskoinen, joka epäilet kaikkea
muuta paitsi kullantekotaidon mahdottomuuksia. -- Minä Sinä ukkoseni
minua oikeastaan pidät?»
Vanhus nousi, otti kynttilän ja astui sitä nurkkaa kohti, mistä ovi
johti siihen pieneen makuuhuoneeseen, joka oli hänelle varattu
yösijaksi. -- Ovella kääntyi hän ympäri ja kertasi hitaasti Varneyn
kysymyksen, ennen kuin vastasi siihen. »Minäkö minä Sinua pidän,
Rikhard Varney? -- Peloittavampana paholaisena kuin olen itsekään
ollut. Mutta minä olen joutunut Sinun pauloihisi ja minun täytyy
palvella Sinua määrä-aikani loppuun.»
»Hyvä, hyvä», vastasi Varney kerkeänä, »ole jalkeilla aamun
sarastaessa. Saattaahan käydä niinkin, ett'emme tarvitse lainkaan Sinun
rohtoasi. -- Älä tee mitään, ennen kuin minä tulen itse käymään siellä.
-- Mikael Lambourne kuljettaa Sinut määräpaikkaasi.»
Kuultuaan salatieteilijän sulkevan ovensa ja telkeävän sen
huolellisesti sisäpuolelta, hiipi Varney sen luo ja salpasi sen yhtä
huolellisesti ulkopuolelta ja otti avaimen lukosta, mutisten itsekseen:
»Peloittavampiko muka kuin Sinä, Sinä myrkynsekoittaja, puoskari ja
noita! Ell'et Sinä ole oikein pirun perintö-orjia, niin voi sen
selittää vain siten, ett'ei se huoli sellaisesta opetuslapsesta! --
Minä olen kuolevainen ihminen ja koetan kuolevaisten tavallisilla
keinoilla tyydyttää intohimojani ja edistää suunnitelmiani -- Sinä olet
itsensä helvetin alamainen. -- Ho, hoi, Lambourne!» huusi hän toisesta
ovesta, ja Mikael kompuroi esiin punoittavin poskin ja huojuvin
askelin.
»Sinä olet juovuksissa, roisto!» karjaisi Varney hänelle.
»Epäilemättä, jalo herra», vastasi hämmästymätön Mikael, »me olemme
kaikki kallistelleet maljoja päivän kunniaksi ja korkeasti
kunnioitettavan Leicesterin kreivin ja hänen urhean tallimestarinsa
terveydeksi. -- Juovuksissa! Puukot ja tupet! Joka sellaisena iltana
kieltäytyy tyhjentämästä koreata maljatusinaista, on kurja raukka ja
maanmuna ja mitä muuta tahansa, ja hänet pakotan minä nielemään kuusi
tuumaa tikariani!»
»Kuule nyt, heittiö», sanoi Varney, »selkiä heti paikalla -- minä
käsken. Minä tiedän Sinun voivan päästä humalastasi yhtä helposti kuin
narrin kaavustaan, jos vain tahdot; ja ell'et pääsisi, niin sen pahempi
Sinulle.»
Lambourne painoi päänsä alas, poistui huoneesta ja palasi jälleen
parin, kolmen minuutin kuluttua kasvot rauhallisina, tukka kammattuna,
puku järjestettynä ja niin muuttuneena äskeisestä ulkomuodostaan, että
olisi luullut koko miestä uudeksi.
»Oletko nyt järjilläsi ja ymmärrätkö, mitä sanon?» kysyi Varney
ankarasti.
Lambourne kumarsi myöntävästi.
»Sinun täytyy lähteä kohta Cumnorin linnaan tuon kunnianarvoisan
tietoniekan kanssa, joka nukkuu tuolla pienessä holvihuoneessa. Tässä
on avain, jotta voit herättää hänet ajoissa. Ota toinen luotettava mies
mukaasi. Kohtele ukkoa hyvin matkalla, mutta älä päästä häntä käsistäsi
-- ammu hänet, jos hän yrittää pakoon, minä vastaan kaikesta.
Fosterille viet minulta kirjeen. Tohtorin tulee asua niissä
alakerroksen huoneissa pihan itäpuolella ja hän saa vapaasti käyttää
sitä vanhaa työpajaa ja kaikkia sen kojeita. -- Hän ei saa päästä
mihinkään yhteyteen armollisen rouvan kanssa, ell'en minä erikoisesti
toisin määrää -- häntä saattaisivat huvittaa ukon silmänkääntäjätemput.
Sinä odotat Cumnorin linnassa lähempiä ohjeitani; ja jos henkesi on
Sinulle kallis, karta olutpenkkiä ja viinapulloa. Ainoakaan henkäys,
minkä vedät Cumnorin linnassa, ei saa sekoittua yhteiseen ilmaan.»
»Riittää, armollinen herra -- kunnioitettava herrani, tarkoitin sanoa
-- ja pian, toivoakseni, kunnioitettava ritarillinen herrani. Te
annoitte minulle ohjeeni ja valtakirjani; -- minä olen noudattava
edellisiä, enkä käyttävä jälkimäistä väärin. -- Olen satulassa aamun
sarastaessa.»
»Tee niin, ja koeta ansaita suosioni. -- Seis -- ennen kuin menet,
täytä maljani -- ei siitä pullosta, mies», kun Lambourne aikoi kaataa
pullosta, jonka Alasco oli jättänyt puolilleen, »hae uusi.»
Lambourne totteli, ja Varney, huuhdeltuaan suunsa viinillä, tyhjensi
täysinäisen maljan ja mutisi lamppua ottaessaan ja makuuhuoneeseensa
mennessään: »Se on kummallista -- minä olen yhtä vähän kuin kuka
tahansa mielikuvituksen orja, mutta minä en voi puhua pariakaan
minuuttia tuon Alasco-lurjuksen kanssa luulematta suutani ja keuhkojani
arsenikkihöyryjen saastuttamiksi -- hyi olkoon!»
Hän poistui huoneesta. Lambourne jäi juomaan siemauksen juuri avatusta
pullosta. »Se on Pyhän Johanneksen Vuorelta», päätteli hän,
pysähtyessään keskellä kulausta nauttimaan sen hyvästä mausta, »ja
siinä on oikea orvokin tuoksukin. Mutta nyt minun täytyy lakata,
saadakseni juoda sitä kerran niin paljon kuin haluttaa.» Ja hän kaatoi
kurkkuunsa pikarillisen vettä vaimentamaan reininviinin huuruja,
vetäytyi hitaasti ovea kohti, pysähtyi ja, havaiten kiusauksen
vastustamattomaksi, astui nopeasti takaisin ja otti uuden pitkän
siemauksen suoraan pullosta, muodollisuuksien vaatimaa maljaa
käyttämättä.
»Ell'ei minulla olisi tätä kirottua tapaa», nikotteli hän, »voisin minä
kiivetä yhtä korkealle kuin Varneykin. Mutta kiipeäppäs nyt, kun koko
huone pyörii silmissäsi kuin kirkon kukko! Toivoisinpa, että matka
kädestäni suuhun olisi pitempi tai tie hankalampi! -- Mutta huomisesta
alkaen juon minä vain vettä -- vain silkkaa vettä.»