Sisähän heidät tuokaa. Silmä silmää
Ja otsa otsaa vastaan vapahasti
Haastelkoon syyttäjä ja syytetty;
Kopeat ovat, ja, kun kuohuu veri,
Rutot kuin tuli, kuurot niinkuin meri.
_Rikhard II_.
»Minut on käsketty huomenna hoviin», sanoi Leicester Varneylle,
»kohdatakseni siellä, kuten arvellaan, Sussexin kreivin. Kuningatar
aikoo varmaankin käydä käsiksi meidän keskinäisiin riitoihimme. Tämä
johtuu kaikki hänen käynnistään Say's Courtissa, josta Sinun muka
täytyy puhua niin halveksivasti.»
»Väitän yhä, ett'ei se merkinnyt mitään», vastasi Varney; »ei, minulle
on kertonut eräs luotettava henkilö, joka kuuli omin korvin melkein
kaikki, mitä siellä puhuttiin, että Sussex sai siitä käynnistä enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Kuningatar oli jälleen veneeseensä astuessaan
sanonut Say's Courtin näyttäneen vahtituvalta ja lemunneen sairaalalta.
'Pikemminkin joltain Ram's Alleyn rahvaanruokalalta', oli lisännyt
Rutlandin kreivitär, joka on yhä Teidän Ylhäisyytenne hyvä ystävätär.
Ja sitten sitä piti Lincolnin piispankin kaikin mokomin sanoa pyhä
sanansa ja huomauttaa, että Sussexin kreiville oli annettava anteeksi
hänen karkea ja vanhanaikainen talonpitonsa, katsoen siihen, ett'ei
hänellä vielä ollut vaimoa.»
»Ja mitä sanoi siihen kuningatar?» kysyi Leicester innokkaana.
»Hän kuumensi miehen korvat», vastasi Varney, »ja kysyi, mitä Sussexin
kreivillä oli vaimon kanssa tekemistä ja mitä herra piispalla oli
puhumista sellaisesta asiasta. Jos avioliitto onkin sallittu», oli hän
lisännyt, »en ole kuitenkaan mistään lukenut, että sitä olisi määrätty
pakolliseksi.»
»Hän ei kärsi kirkonmiesten avioliittoja, eikä edes sallisi heidän
avioliitosta puhuvan», virkkoi Leicester.
»Eikä hovimiestenkään», jatkoi Varney; mutta huomattuaan Leicesterin
kasvoilla ilmeen muuttuneen, lisäsi hän heti että kaikki saapuvilla
olleet naiset olivat yksissä tuumin ivailleet Sussexin kreivin
talonpitoa ja viittailleet, mitenkä Hänen Majesteettinsa olisi
Leicesterin kreivin linnassa varmasti saanut aivan toisenlaisen
vastaanoton.
»Sinä olet onkinut tietoosi paljon uutisia», sanoi Leicester, »mutta
Sinä olet unohtanut tai sivuuttanut tärkeimmän kaikista. Hän on jälleen
lisännyt yhdellä niiden liehitteleväin seuralaistähtien lukua, joita
hän näkee niin mielellään kiertämässä ympärillään.»
»Teidän Korkeutenne tarkoittaa kai Raleighia, sitä devonshirelaista
nuorukaista», kysyi Varney, »Viittaritaria, kuten häntä hovissa
nimitellään?»
»Hänestä voi kerran vielä tulla Sukkanauhan ritari, aavistan sen»,
vastasi Leicester, »sillä hän menee nopeasti eteenpäin. -- Kuningatar
on jo kiistellyt hänen kanssaan raamatunlauseista ja tehnyt muita
samanlaisia hullutuksia. Minä luopuisin kernaasti omasta vapaasta
tahdostani hänen epävakaisesta suosiostaan; mutta minä en voi sietää,
että minut potkaisisi paikaltani tuo moukkamainen Sussex tai tämä uusi
nousukas. Kuulen Tressilianin olevan Sussexin luona ja hänen parhaina
ystävinään. -- Minä tahtoisin erinäisistä syistä säästää häntä, mutta
hän vain luottaa omaan onneensa -- Sussexkin kuuluu olevan yhtä hyvissä
voimissa kuin terveytensäkin aikoina.»
»Jalo herrani», sanoi Varney, »epätasaisuuksia on sileimmälläkin
tiellä, etenkin jos se vie ylämäkeen. Sussexin sairaus oli meille
odottamaton voitto, josta minä toivoin paljon. Nyt on hän tosin
toipunut, mutta eipä hän ole nyt sen kauheampi kuin ennen
sairastumistaankaan, jolloin hän joutui alakynteen useammin kuin kerran
Teidän Korkeutenne kanssa kamppaillessaan. Älkää vain päästäkö
rohkeuttanne lannistumaan, armollinen herrani, ja kaikki käy hyvin.»
»Rohkeuteni ei ole koskaan lannistunut, herra», vastasi Leicester.
»Ei suinkaan, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta se on hyvin
usein houkutellut Teidät harhapoluille. Joka tahtoo kiivetä puuhun,
armollinen herra, hänen täytyy tarttua oksiin, eikä kukkiin.»
»Hyvä, hyvä, hyvä!» huudahti Leicester kärsimättömänä; »minä ymmärrän
tarkoituksesi. -- Rohkeuteni ei ole koskaan lannistuva eikä johtava
minua harhaan. Järjestä seurueeni -- pidä huolta siitä, että heidän
varustuksensa ovat niin loistavat, että he saattavat häpeään ei
ainoastaan Ratcliffen moukkamaiset miehet, vaan jokaisen muunkin
ylimyksen tai hovikon palvelijat. Katso myös, että he ovat hyvissä
aseissa kuitenkaan näyttelemättä niitä liiaksi, ikäänkuin kantaisivat
he niitä enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi. Pysy sinä itse
lähettyvilläni, sillä voinpa Sinua tarvita». --
Sussexin ja hänen puoluelaistensa varustelut eivät olleet suinkaan
vähemmän huolellisia kuin Leicesterinkään.
»Anomuksesi, missä Sinä syytät Varneyta naisen viettelemisestä», sanoi
kreivi Tressilianille, »on jo kuningattaren käsissä -- lähetin sen
varmaa tietä. Luullakseni tulee asiasi menestymään, sillä perustuuhan
se oikeuteen ja kunniaan, ja Elisabet on oikea esikuva kumpaisessakin.
Enpä tiedä mistä se johtuu, mutta tuolla mustalaisella» (niin oli
Sussexilla tapana nimitellä kilpailijaansa tämän tumman ihonvärin
takia) »on paljon sananvaltaa näinä rauhan aikoina. -- Olisipa sota
ovella, niin olisin minä hänen lellipoikiaan; mutta sotilaat, samoin
kuin heidän kilpensä ja bilboalaiset miekkansa, joutuvat muodista pois
rauhan aikana, ja silkkihihat ja lelusäilät kulkevat kellokkaina. Mutta
eipä sitä huoli surra, koska nyt kerran sellainen on muoti. -- Blount,
oletko Sinä toimittanut joukkueellemme uudet, komeat puvut? -- Mutta
Sinä ymmärrät näistä hullutuksista yhtä vähän kuin minäkin -- paljoa
paremmin osaat Sinä käsitellä keihäitäsi ja pyssyjäsi.»
»Armollinen herrani», vastasi Blount, »Raleigh oli tässä ja otti koko
sen toimen huolekseen. -- Seurueenne on loistava kuin toukokuun aamu.
-- Mutta lempo soikoon, maksu on toinen asia. Johan kymmenen tuollaisen
komean palvelijaroikaleen kuluilla pitäisi yllä kokonaista vanhojen
sotilasten hoitolaa.»
»Tänään ei meidän auta kuluista huolehtia, Niklas», vastasi kreivi;
»olen Raleighille kiitollinen hänen huomaavaisuudestaan. -- Toivoakseni
on hän kuitenkin ottanut lukuun, että minä olen vanha sotilas ja ett'en
minä halua niitä hassutuksia enempää kuin mitä välttämätöntä on.»
»Ei, minä en ymmärrä koko jutusta mitään», jatkoi Blount; »mutta tässä
tulee Teidän Korkeutenne upeita sukulaisia ja ystäviä laumoittain
saattamaan Teitä hoviin, ja muodostammepa me siellä totisesti yhtä
uljaan rintaman kuin ikinä Leicester, rimpuilkoonpa hän nyt sitten
miten rimpuilleekin.»
»Anna heille mitä ankarin varoitus», sanoi Sussex, »etteivät he saa
ryhtyä riitaan muutoin kuin suoran väkivallan pakoittamina -- heidän
verensä on kuuma, enkä minä toivoisi Leicesterin saavan mitään etua
heidän äkkipikaisuutensa takia.»
Sussexin kreivillä oli sellainen hätä ja hoppu kaikkia näitä
järjestelyjä toimittaessaan, että Tressilian vain vaivoin sai
vihdoinkin tilaisuuden ilmaista hämmästyksensä siitä, että kreivi oli
menetellyt niin kiireisesti ritari Hugh Robsartin asiassa ja lähettänyt
hänen anomuksensa suoraan kuningattarelle. -- »Sen nuoren naisen
ystävät ajattelivat», sanoi hän, »että olisi ensiksi ollut vedottava
Leicesterin oikeudentuntoon, koska rikoksen oli tehnyt hänen
palvelijansa, ja siitähän minä erikoisesti herra kreiville
huomautinkin.»
»Sehän olisi voinut tapahtua lainkaan minun puoleeni kääntymättä»,
vastasi Sussex hieman ylpeästi. »Minä en ainakaan olisi neuvonut
toimenpiteeseen, joka tarkoitti nöyryyttävän anomuksen esittämistä
Leicesterille; ja minua ihmetyttää, että Tekin, Tressilian, kunnian
mies ja minun ystäväni, olette taipuvainen niin alentavaan tekoon. Jos
Te olette jotakin siihen suuntaan puhunut, en ole varmaankaan Teitä
ymmärtänyt, koska moinen ei kuulostanut ensinkään Teidän
tapaiseltanne.»
»Armollinen herrani», puolustihe Tressilian, »jos olisi kysymyksessä
oma asiani, seuraisin empimättä Teidän esittämäänne tietä; mutta tämän
onnettoman naisen ystävät --»
»Oh! ystävät -- ystävät!» keskeytti Sussex; »niiden täytyy antaa meidän
toimia tässä asiassa tavalla, mikä meistä näyttää parhaalta. Nyt on
aika ja hetki kerätä niin paljon syytöksiä Leicesteriä ja hänen
joukkoaan vastaan kuin mahdollista, ja Teidän valitustanne tulee
kuningatar pitämään kylläkin raskauttavana. Mutta kaikissa tapauksissa
on se nyt jo hänen käsissään.»
Tressilian ei voinut olla epäilemättä, että Sussex oli kiihkeästi
halutessaan varustautua kilpailijaansa vastaan tahallisesti käynyt
sellaiseen keinoon, jonka varmimmin saattoi otaksua asettavan
Leicesterin huonoon valoon, ajattelematta tarkoin, veikö se keino myös
varmimmin suotuisiin tuloksiin. Mutta askel oli nyt peruuttamattomasti
astuttu, ja Sussex pelastihe enemnästä väittelystä lähettämällä
Tressilianin luotaan seuraavalla käskyllä: »Laittakaa kaikki
kuntoon kello yhdeksitoista; sillä minun täytyy olla hovissa ja
vastaanottohuoneessa täsmälleen kello kaksitoista.»
Sillä välin kun nämä kilpailevat valtiomiehet täten huolellisesti
varustautuivat lähenevään kohtaukseensa kuningattaren silmien edessä,
ei Elisabetkaan voinut olla tuntematta pientä pelkoa ajatellessaan
niitä seurauksia, mitä saattaisi olla kahden niin helposti syttyvän
ylimyksen yhteentörmäyksestä, etenkin kun kumpaakin seurasi vielä luja
ja lukuisa saattue ja kun nämä riitamiehet jakoivat keskenään, joko
sitten julkisesti tai salaa, melkein koko hänen hovinsa toiveet ja
pyrkimykset. Henkivartijat olivat kaikki aseissa ja lisäjoukkoja oli
tuotettu Lontoosta Temsiä pitkin. Kuninkaallinen julistus kielsi
ankarasti kaikkia ylimyksiä, olivatpa he arvoltaan keitä tahansa,
lähestymästä palatsia ampuma-aseilla tai peitsillä varustettujen
seuralaisten tai palvelijain saattamana; ja kuiskailtiinpa lisäksi, että
Kentin ylivouti olisi saanut salaisen käskyn pitää osan piirikuntansa
joukkoja valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta.
Kohtalokas hetki, johon kaikilla tahoilla niin tuskallisella kiiruulla
valmistauduttiin, saapui viimein, ja ystäväinsä ja seuralaistensa
pitkäin, loistavain kulkueitten saattamina astuivat kilpailevat kreivit
täsmälleen kello kaksitoista Greenwichin palatsin pihaan.
Liekö sitten jo ennakolta niin sovittu tai ehkä oli huomautettu
kuningattaren sitä toivovan, saapui Sussex seurueineen palatsiin
Deptfordista vesitietä, kun taas Leicester tuli maitse; ja niin
astuivat he pihaan vastakkaisilta tahoilta. Tämä vähäpätöinen seikka
antoi Leicesterille rahvaan silmissä jonkunlaisen etusijan, koska hänen
ratsasjoukkonsa näytti lukuisammalta ja komeammalta kuin Sussexin
saattue, joka pakostakin kulki jalan.
Kreivien välillä ei vaihdettu tervehdyksen alkuakaan, vaikka kumpikin
terästi toiseen katseensa varmaankin toivoen kohteliaisuuden
vaatimuksien täyttämistä, jossa kumpikaan ei sentään halunnut olla
ensimäinen. Melkein täsmälleen heidän saapumisensa hetkellä kajahti
linnan kello soimaan, palatsin portit avattiin, kreivit astuivat
sisään, ja kumpaakin seurasi suuri joukko sellaisia heidän
saattueittensa aatelismiehiä, joiden arvo salli heille tämän
etu-oikeuden. Asemiehet ja alhaisemmat palvelijat jäivät pihaan, missä
vastakkaiset puolueet kyräilivät toisiansa julmistuneen vihaisin ja
pilkallisin katsein, ikäänkuin kärsimättömästi odottaen soveliasta
syytä mellakan alkamiseen tai riittävää aihetta molemminpuoliseen
hyökkäykseen. Mutta heitä pitelivät aisoissa johtajain ankarat
varoitukset, ja lisäksi peloitti heitä kai tavattoman lukuisan
aseistetun vartijajoukon näky.
Sillä välin saattoivat kumpaisenkin seurueen arvokkaimmat henkilöt
päämiehiään kuninkaallisen palaisin korkeihin saleihin ja
etuhuoneisiin, kulkien samaa uraa, ikäänkuin kaksi yhteen uomaan
pakotettua virtaa, jotka visusti välttäisivät vesiensä sekaantumista.
Puolueet järjestyivät ikäänkuin vaistomaisesti eri puolille korkeita
saleja ja näyttivät erittäin innokkaasti pakenevan sitä hetkellistä
yhtymystä, johon pää-ovella syntynyt tungos oli heidät pieneksi ajaksi
alistanut. Heti sen jälkeen avattiin avaran etuhuoneen kaksipuoliset
ovet, ja kuiskaillen ilmoitettiin kuningattaren olevan jo
vastaanottosalissaan, jonne nämä ovet johtivat. Molemmat kreivit
astuivat hitaasti ja juhlallisesti salia kohti, Sussex Tressilianin,
Blountin ja Raleighin seuraamana, Leicester Varneyn. Leicesterin
ylpeyden täytyi taipua hovisääntöihin, ja jäykästi ja muodollisesti
päätään nyökäytettyään odotti hän siksi kunnes hänen kilpailijansa
vanhempana valta-ylimyksenä oli ehtinyt hänen ohitseen. Sussex vastasi
kumarrukseen samalla muodollisella kohteliaisuudella ja astui saliin.
Tressilian ja Blount aikoivat seurata häntä, mutta heitä ei päästetty,
vaan esitti Mustan Sauvan Airut puolustuksekseen, että hänet oli
käsketty tänään tarkoin katsomaan, kenen hän päästi vastaanottosaliin,
ketä ei. Raleighille, joka tovereinsa saaman kiellon kuultuaan oli
vetäytynyt takaisin, sanoi hän: »Te, herra, saatte käydä sisään», ja
tämä noudatti tietysti lupaa.
»Pysy kintereilläni, Varney», sanoi Leicesterin kreivi, joka oli
seisonut hetkisen sivummalla katselemassa, millaisen vastaanoton Sussex
saisi osakseen; ja lähestyen ovea oli hän juuri astumaisillaan sisään,
kun ovenvartija pysäytti Varneyn, joka asteli aivan hänen takanaan
ja joka oli päivän vaatimusten mukaisesti puettu komeimpiin
varustuksiinsa, kuten oli aikaisemmin pysäyttänyt Tressilianin ja
Blountin.
»Mitä tämä merkitsee, herra Bowyer?» sanoi Leicesterin kreivi. »Ettekö
tiedä, kuka minä olen, ja että tämä on ystäväni ja seuralaiseni?»
»Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi», vastasi Bowyer
lujasti, »ohjeeni ovat selvät ja pakoittavat minut tarkasti
noudattamaan velvollisuuttani.»
»Sinä olet puolueellinen lurjus», tulistui Leicester, veren noustessa
hänen kasvoilleen, »tehdessäsi minulle tämän häpeän, kun juuri äsken
päästit sisään erään Sussexin kreivinkin seuralaisen.»
»Armollinen herra», vastasi Bowyer, »herra Raleigh on äskettäin
valantehneenä ritarina otettu Hänen Majesteettinsa palveluskuntaan, ja
häntä eivät minun käskyni koske.»
»Lurjus Sinä olet -- kiittämätön lurjus!» kiukutteli Leicester; »mutta
joka ylensi, voi alentaakin -- et Sinä kauvan siinä virassasi kopeile!»
Tämän uhkauksen lausui hän vastoin tavallista viisauttaan ja
varovaisuuttaan korkealla äänellä, astui sitten saliin ja kumarsi
kuningattarelle, joka tavallistakin komeammin koristettuna ja ylimysten
ja valtiomiesten ympäröimänä, joiden urhous ja taito ovat tehneet hänen
hallituskautensa ikimuistettavaksi, oli valmistunut ottamaan vastaan
alamaistensa kunnianosoituksia. Hän vastasi armollisesti suositun
kreivin syvään kumarrukseen ja katseli vuorotellen häneen ja Sussexiin,
ikäänkuin aikoen ruveta puhumaan, kun Bowyer, joka ei jaksanut sulattaa
loukkausta, minkä Leicesterin kreivi oli hänelle virkansa toimituksessa
niin julkisesti tehnyt, astui saliin musta sauva kädessään ja polvistui
kuningattaren eteen.
»No, mitä nyt, Bowyer?» kysyi Elisabet, »kunnianosoituksesi tulee
hieman omituiseen aikaan!»
»Armollinen Hallitsijattareni», sanoi hän, kaikkien hovimiesten
vavistessa hänen rohkeuttaan, »minä tulin vain kysymään, kummanko
käskyjä minun on virkani toimituksessa noudatettava, Teidän
Majesteettinne vai Leicesterin kreivinkö, joka on julkisesti uhannut
minua suuttumuksellaan ja puhutellut minua solvaisevalla tavalla, kun
minä en Teidän Majesteettinne selvää käskyä noudattaen päästänyt sisään
erästä hänen seuralaistaan?»
Henrik VIII:n henki kuohahti heti hänen tyttärensä rinnassa, ja
kuningatar kääntyi Leicesterin puoleen kasvoillaan ankaruus, joka sai
hänet ja kaikki hänen puoluelaisensa kalpenemaan.
»Kautta Herran kuoleman! kreivi», sellainen oli hänen tavallinen
mahtipontinen puheenpartensa, »mitä tämä tarkoittaa? Me olemme
ajatelleet hyvää Teistä, ja nostaneet Teidät lähelle itseämme; mutta ei
ollut tarkoitus, että Te peittäisitte auringon muilta uskollisilta
alamaisiltamme. Kuka antoi Teille oikeuden vastustaa käskyjämme tai
arvostella virkamiestemme tekoja? Minun tahtoni on, että tässä hovissa,
niin, koko tässä valtakunnassa pitää oleman vain yksi käskijätär, eikä
yhtään käskijää. Katsokaa, ett'ei herra Bowyerille mitään pahaa tapahdu
sen takia, että hän uskollisesti suorittaa velvollisuutensa minua
kohtaan; sillä niin totta kuin olen kristitty nainen ja kruunattu
kuningatar, Te saatte sen kalliisti maksaa. -- Mene nyt, Bowyer, Sinä
olet menetellyt niin kuin kunnon miehen ja uskollisen alamaisen
tuleekin. Me emme kärsi täällä mitään palatsityranneja!»
Bowyer suuteli kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi, ja vetäytyi
paikalleen, itsekin hämmästellen rohkeutensa menestystä. Voitonhymy
kierteli Sussexin puoluelaisten huulilla, mutta Leicesterin miehet
näyttivät sen sijaan hyvin pelästyneiltä, ja suosikki itsekään ei
uskaltanut yrittää sanaakaan puolustuksekseen, vaan seisoi siinä
syvimmän nöyryyden esikuvana.
Hän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin
masentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta oli
siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa koko
loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja nainen
alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän oli
valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös ne
salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset
toisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan
kuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.
»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen
vaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex.
Teidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin
oman joukkonne etunenässä!»
»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Sussex,
»ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen
irlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain
kapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä --»
»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?»
kysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia
Leicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin
meidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että
iso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan
ylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja
luuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän
valtikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan
Teille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä huolta
siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen
hovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa
rauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. -- Herra Leicester, ja Te,
herra Sussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta
tämän kruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian
väkevä teille kummallekin!»
»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse
olette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu.
Minä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä
olen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä
hänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin
hän teki minulle suurta vääryyttä.»
»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi,
»niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista
käskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester
suvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta
vääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole ikinä
lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis
puolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»
»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni
kaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis
vastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen
Ratcliffe.»
»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen
kuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me
löytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi
ahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa
nuo turhat riitanne.»
Kilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan
halunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.
»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän -- Leicester, minä käsken.»
Mutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan
käskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja
itsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä
suuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.
»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää
vartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. -- Hyvät
herrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan
toisillenne kättä -- ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele,
saa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme.
Minä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen
lupaan kuningattaren sanalla!»
»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi
nähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja
elämän menettäminen yht'aikaa. -- Tässä on käteni, Sussex.»
»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja
kunniassa; mutta --»
»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No
niin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen
heihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä
suojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen.
Sillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät
riitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne
keskuudessa, -- Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan
aatelismies, nimeltä Varney?»
»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin hänet
suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne
Nonsuchissa.»
»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta
minun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä
lähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen
koreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on
kuitenkin käynyt -- tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan
kunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran
tyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan
isänsä kodista. -- Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan
kalman kalpea?»
»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi
ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.
»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi
hänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa.
»Kutsukaa Mastersia -- kutsukaa henkilääkäriämme -- missä ne typerät
kuhnustelijat viipyvät? -- Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän
huolimattomuutensa takia. -- Taikka olisiko mahdollista, Leicester»,
jatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko
koski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me
moittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä -- Sinua, jonka ajatusten
me tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle,
herra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia
vuoren juurella.»
»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä
ilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen
syvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin.
Olisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon --»
»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa
vuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»
Raleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin
hämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas,
että Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta
mitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden
osoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa
hovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka
sopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko
tämän takana enemmän kuin me näemmekään -- tai kuin Te, herra kreivi,
haluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»
»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama
herra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»
»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt
tosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. -- »Minä
en suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä
en myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli
tullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»
»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt
ovenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa
tapauksissa, niin kyllä minä varoisin --»
»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija,
ja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava
herra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme --
mutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino,
joka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla -- tässä
anomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian -- käske molemmat
puheillemme.»
Häntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn
ensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän
jälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa
alaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin
suuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa --
sitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se
vaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea
ja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, -- taitava perämies
äärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän
oli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta
vaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos
hänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.
»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita
tutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te
olette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen,
jalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran,
tyttären?»
Varney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että
hänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia
lemmensuhteita.
Leicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli
palvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo
rohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle
suosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten
katsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä,
joka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua,
sulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan
tässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja
pusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja
kylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja
vahvasti päättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen
hovisuosionsa näytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn
kuulustelemista.
»Lemmensuhteita!» toisteli Elisabet hänen viimeisiä sanojaan; »mitä
suhteita, konna? ja miksi et pyytänyt isältä tytön kättä, jos
rakkaudessasi oli vähääkään rehellisyyttä?»
»Jos Teidän armollinen Majesteettinne suvaitsee», vastasi Varney,
pysyen yhä polvillaan, »minä en uskaltanut, koska isä oli luvannut
hänen kätensä eräälle jalosukuiselle aateliselle, kunnian miehelle. --
Minä teen hänelle oikeutta, vaikka tiedänkin hänen kantavan minulle
kaunaa -- eräälle herra Edmund Tressilianille, jonka näen tässä
huoneessa.»
»Vai niin!» jatkoi kuningatar; »ja mitä oikeutta oli
Sinulla lemmensuhteittenne avulla, kuten Sinä ylpeydessäsi ja
omahyväisyydessäsi niitä nimität, saattaa se typerä houkko
rikkomaan arvoisan isänsä sopimuksen?»
»Armollinen Kuningatar», vastasi Varney, »on turhaa puolustaa
inhimillisen heikkouden asiaa tuomarin edessä, jolle se on tuntematon,
tai rakkauden asiaa henkilön edessä, joka ei ole koskaan langennut
siihen intohimoon» -- Tässä vaikeni hän hetkiseksi ja lisäsi sitten
hyvin hiljaa ja arkaillen, »vaikka hän sitä kaikissa muissa
herättääkin.»
Elisabet yritti rypistää otsaansa, mutta hymyili tahtomattaankin,
vastatessaan: »Sinä olet ihmeteltävän hävytön lurjus. -- Oletko Sinä
naimisissa sen tytön kanssa?»
Leicesterin tunteet kuohuivat tällä hetkellä niin sekavina ja
tuskallisen voimakkaina, että hänestä näytti hänen elämänsä riippuvan
Varneyn vastauksesta. Tämä virkkoi, hiukan todellisesti epäröityään:
»Olen.»
»Sinä kavala konna!» huudahti Leicester hillittömässä raivossaan,
kykenemättä kuitenkaan lisäämään sanaakaan niin suurella intohimoisella
ponnella alkamaansa lauseeseen.
»Ei, herra kreivi», virkkoi kuningatar, »me asetumme, luvallanne, tämän
miehen ja Teidän vihanne väliin. Me emme ole vielä lopettaneet
kuulusteluamme. -- Tiesikö herrasi, Leicesterin kreivi, tästä Sinun
kauniista kepposestasi? Puhu totta, minä käsken, ja minä lupaan
suojella Sinua vaaralta, tulkoon se mistä tahansa.»
»Armollisin Hallitsijatar», vastasi Varney, »puhuakseni puhtaimman
totuuden: herrani oli syynä koko asiaan.»
»Sinä konna, aijotko pettää minut?» huudahti Leicester.
»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja
hänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka --
täällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»
»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney; »eikä
Teidän edessänne saa olla mitään salattua. -- Kuitenkaan en minä
haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani
koskevista asioista kaikkien kuullen.»
»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan,
»ja jatka Sinä. -- Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen
juonesi kanssa? -- Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä
valheita!»
»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta
herrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku
syvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani
mieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista hän
ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden
hullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa,
saanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla
olisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka
nyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua
olisi koskaan saattanut kohdata, -- ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän
Majesteettinne peloittavinta suuttumusta.»
»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen
rikokseesi?» kysyi Elisabet.
»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi
Varney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä
tuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar,
kuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan -- kuinka
se poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan! --
mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän
Majesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai
tuon turmiollisen kääryn!»
»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.
»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta minä
pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina kantaneen
kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä,
sydämenmuotoista kultakorua -- hän puhelee sille ollessaan yksin -- hän
ei luovu siitä nukkuessaankaan -- eikä mikään pakana ole sen hartaammin
palvonut epäjumalankuvaansa.»
»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi
tekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta; »ja
juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen
hullutuksiaan. -- Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta
lörpöttelet?»
Varney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä
Minervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni
oli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta -- se oli pikemminkin kuin
laskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»
»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar
hymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia
vertauksianne -- katsokaa näitä kunnioitettavia naisia -- onko
täällä» -- (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman
välinpitämättömyyden ilmeen) -- »onko täällä, tässä salissa, naista,
jonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta
lainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta
hauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai --
mitenkä se nyt olikaan? -- toukokuun auringon viimeisten säteiden
kaltaisia.»
Varney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen,
kunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän
kunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän,
»joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en
uskalla kohottaa katsettani.»
»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä
viittailla --»
»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä
käsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot
silmäni.»
»Mene tiehesi -- mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika
hullunkurinen veitikka» -- ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän
Leicesterin luo.
Väkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin
toiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat
hovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun
kuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut
itämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta
ja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi
sallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava,
ja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän
hänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus
oli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion
tai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja
Varneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä
ja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska
hän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn
paljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa.
Elisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen; sillä
se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli,
ratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin
silmissä. -- »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi,
herra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle
mitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme,
sillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»
»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti
toiselle polvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän
Majesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna
edessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli
voi ilmoittaa.»
»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö
ole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää
verhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne,
mutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle
palvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän
näkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»
Näiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti
vakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä
hetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset,
jotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa
tarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä
hän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin
komealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä
ottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle
vain palvelijansa nimen. -- »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti hän,
»kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää häntä
olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin Teidän
suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain viitta
ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa -- minkä
menettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut -- jumaloidun
Kuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»
»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja
tarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut, että
silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu
aatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin
hänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille
jättänyt -- henkenne ja kunnianne. -- Nouskaa, herra kreivi, ja
päästäkää käteni! -- Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme
kaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla
pakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan
tapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. -- Ja niin totta kuin Jumala
minua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin
tuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta -- »niin totta kuin Jumala
minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan
hallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla
tässä jalossa kreivissä!»
Hyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin
ystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan
luotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä
ja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon
kuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen
hänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se
veijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin
kuitenkin pyytää --»
»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar;
»ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin
halvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra
kreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. -- Missä
on Tressilian, syyttäjä? -- käskekää hänet eteemme.»
Tressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko
olemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää ja
jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä
huomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen
edessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.
»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet
Leicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä
vahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä
oppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden
käyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme --
minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän
seuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä
Varney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni,
sillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. --
Katsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut
jousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä pitää,
näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te tiedätte,
että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa sitten
Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä -- ja
opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä me
puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla kuin
omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen
tahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien
tunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin
aijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan,
jossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon.
Eikä Teitäkään unohdeta, Tressilian -- käykää hovissamme ja Te olette
huomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta
meidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo
-- susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni, kun
minun pitäisi muuta ajatteleman! -- Odottakaahan, mitenkä se nyt
olikaan?
»'Sun sitoi taivaan side Cressidaan.
Se taivaan side höltyi, purkes, laukes,
Ja toinen solmu, viiden sormen solmu,
Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet
Kytki Diomedeeseen.'
»Te hymyilette, herra southamptonilainen -- ehkä minun huono muistini
panee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. -- Mutta se siitä -- loppukoon
tämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»
Vaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka
samalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi
kuningatar hieman kärsimättömänä. -- »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi
ruveta Teidän molempien vaimoksi. -- Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt
valintansa -- olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin
Varneyn vihitty puoliso.»
»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin
Hallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta
minä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»
»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun
miekkani --»
»_Sinun_ miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän
Majesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä --»
»Hiljaa, te lurjukset, mitä olettekin molemmat!» huudahti kuningatar.
»Tiedättekö, missä olette? -- Tämä johtuu teidän riitelemisistänne,
hyvät herrat», jatkoi hän Leicesteriin ja Sussexiin katsahtaen; »teidän
seuralaisenne saavat teidän päänne, ja niiden pitää oikeiden
tappelupukarien tavoin toraileman ja kahakoiman minun hovissani, jopa
minun läsnä-ollessanikin! -- Huomatkaa, hyvät herrat, joka vielä puhuu
miekkojen paljastamisesta muussa asiassa kuin minun tai Englannin,
hänelle toimitan minä, kautta kunniani, rautarenkaat käsiin ja
jalkoihin!»
Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja puuttui jälleen puheeseen lempeämmällä
äänellä: »Minun täytyy kuitenkin ratkaista niiden röyhkeiden ja
hillittömien lurjusten välit. -- Herra Leicester, tahdotteko vakuuttaa
kunniasanallanne -- se on: parhaan luulonne mukaan -- palvelijanne
puhuvan totta sanoessaan olevansa naimisissa neiti Amy Robsartin
kanssa?»
Se oli Leicesterille isku suoraan sydämeen, ja se oli vähällä saada
hänet horjumaan. Mutta hän oli nyt mennyt liian pitkälle peräytyäkseen,
ja vastasi siis, hetkisen epäröityään: »Parhaan luuloni mukaan --
varman tietoni mukaan -- on neiti Amy Robsart naimisissa.»
»Armollinen Hallitsijatar», virkkoi Tressilian, »sallikaa minun kysyä,
milloin ja missä olosuhteissa tämä luuloteltu avioliitto --»
»Ohoo, mies», keskeytti kuningatar; »_luuloteltu_ avioliitto! --
Eikö tämän maan mainion kreivin sana ole Teidän mielestänne riittävänä
takeena hänen palvelijansa puheen todenperäisyydestä? Mutta Tehän
olette hävinnyt puoli -- tai ainakin luulette olevanne -- ja Teitä
kohtaan on oltava kärsivällinen -- me kyllä tutkimme toiste tätä asiaa
tarkemmin. -- Herra Leicester, toivoakseni muistatte vielä meidän ensi
viikolla aikovan kokea Kenilworth-linnanne vieraanvaraisuutta -- me
pyydämme Teitä kutsumaan hyvän ja kunnioitetun ystävämme Sussexin
kreivin sinne seuraksemme.»
»Jos jalo Sussex», sanoi Leicester, mitä sulavimmin ja kohteliaimmin
kumartaen kilpailijalleen, »suvaitsee niin suuresti kunnioittaa halpaa
taloani, niin pidän minä sitä uutena todistuksena niistä ystävällisistä
suhteista, joiden Teidän Majesteettinne toivomuksesta tulee tästä
lähtien vallita välillämme.»
Sussexilta ei sovinnon teko luistanut yhtä helposti. -- »Minä olisin
viimeisen ankaran sairauteni jälkeen vain iloisten hetkienne
häiritsijänä, armollinen Kuningatar», vastasi hän.
»Oletteko Te tosiaankin ollut niin sairaana?» kysyi Elisabet, katsellen
häntä tarkemmin kuin tähän asti; »Te olette, se täytyy myöntää,
suuresti muuttunut, ja minua surettaa syvästi, kun näen Teidät
sellaisena. Mutta rohkaiskaa mielenne -- me tahdomme itse pitää huolta
niin arvokkaan palvelijan terveydestä, sillä mehän olemme Teille niin
paljosta kiitollisuuden velassa. Masters saa määrätä Teille hoitotavan;
ja jotta me itse voisimme katsoa, noudatatteko Te hänen ohjeitaan,
täytyy Teidän seurata meitä tälle Kenilworthin retkelle.»
Tämä sanottiin niin käskevästi ja kuitenkin samalla niin
ystävällisesti, ett'ei Sussexin, niin vastenmielistä kuin hänen olikin
mennä kilpailijansa vieraaksi, auttanut muu kuin kumartaa syvään,
merkiksi taipumisestaan kuningattaren tahtoon, ja ilmaista kömpelöllä,
vaivaloisella kohteliaisuudellaan Leicesterille ottavansa kutsun
vastaan.
Kreivien vaihdellessa näitä muodollisuuksia sanoi kuningatar
valtiovarain hoitajalleen: »Meistä nähden, hyvä herra, muistuttavat nuo
meidän jalot kreivimme koko olemuksellaan niitä kahta kuuluisaa
klassillista jokea, joista toinen oli niin synkkä ja surullinen, toinen
niin kaunis ja miellyttävä. -- Vanha opettajani Ascham olisi nuhdellut
minua, jos olisin unohtanut sen klassillisen kirjailijan, joka niistä
puhuu. -- Se oli luullakseni Caesar. -- Katsokaa, mikä ylevä tyyneys
lepää jalon Leicesterin otsalla, kun taas Sussex näyttää puhelevan
hänelle ikäänkuin meidän tahtoamme totellakseen, mutta pakosta.»
»Epätietoisuus Teidän Majesteettinne suosiosta», vastasi valtiovarain
hoitaja, »saattaa ehkä aiheuttaa tämän eroituksen, joka on yhtä vähän
kuin mikään muukaan jäänyt Teidän Majesteettinne tarkalta silmältä
huomaamatta.»
»Moinen epäilys olisi loukkaavaa meille, hyvä herra», vastasi
kuningatar. »Meille ovat molemmat yhtä läheisiä ja rakkaita, ja me
tahdomme puolueettomasti käyttää molempia kunnialliseen palvelukseen
valtakuntamme parhaaksi. Mutta tällä hetkellä täytyy meidän katkaista
heidän haastelunsa. -- Herrat Sussex ja Leicester, meillä on teille
vielä sananen sanottavana. Tressilian ja Varney kuuluvat lähimpään
seurueeseenne -- katsokaa, että he joutuvat mukaan Kenilworthiin. -- Ja
koska siellä siten tulevat puhuteltavinamme olemaan sekä Paris että
Menelaus, niin täytyy sinne saapua myös kauniin Helenan, jonka
huikentelevaisuus on saanut aikaan tämän riidan. -- Varney, Sinun
täytyy tuoda vaimosi Kenilworthiin ja esittää hänet minulle
käskettäessä. -- Herra Leicester, me odotamme Teidän pitävän huolta
siitä, että näin tapahtuu.»
Kreivi ja hänen seuralaisensa kumarsivat syvään, mutta eivät
uskaltaneet päätään nostaessaan katsoa kuningattareen eivätkä
toisiinsa; sillä molemmat tunsivat tällä hetkellä, että heidän
petollisuutensa kutomat verkot ja paulat alkoivat kiristyä heidän
ympärilleen. Kuningatar ei kuitenkaan huomannut heidän hämminkiään,
vaan jatkoi: »Herrat Sussex ja Leicester, me pyydämme teitä piakkoin
saapumaan valtioneuvostoon, missä pohditaan tärkeitä asioita. Me
lähdemme sitten huviksemme vesille, ja te, hyvät herrat, saatte tulla
mukaan. -- Tämä tuo mieleemme erään seikan. -- Älkää Te, herra Tahratun
Viitan Ritari (tässä sai Raleigh osakseen suosiollisen hymyn), myöskään
unohtako, että Teidän tulee seurata meitä retkellemme. Te tulette
saamaan tarpeellisen avustuksen pukuvarastonne uudistamiseen.»
Ja niin päättyi tämä kuuluisa vastaanotto, missä Elisabet, kuten kautta
koko elämänsä, yhdisti sukupuolensa tilapäiseen oikullisuuteen sen
terveen järjen ja viisaan valtiotaidon, joissa ei ainoakaan mies eikä
nainen ole häntä vielä voittanut.