Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot!
Kuin, ei arvoa, ei palvelusta?
Miss' on se lurjus, jonka lähetin?
_Äkäpussin kesytys_.
Ei ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä
kehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun
ensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin
tekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin
poistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa
nähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi
hämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin
etusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa
sammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin.
Nuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia
minuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla
kuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin
valvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi minun
päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön näköisiä!
Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää
kahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään
seiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»
»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa
suusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin
miehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»
»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.
»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen
siis! Ja sen Sinä sanot minulle?»
»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi
nuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö
jo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen
tuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan
sananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä
rakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin
Sinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi
hänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen
kanssaan.»
»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun
kanssasi eloon.»
»Ja hyvä osa Sinunkin kanssasi, Blount, ja tämän väkevän Markhamin ja
Tracyn ja kaikkien meidän kanssamme. Mutta minä luulen osaavani
parhaiten käyttää taivaan meille kaikille lahjoittamaa leiviskää.»
»Ja mitenkä niin, jos saan kysyä?» virkkoi Blount; »kerrohan nyt tässä
meille se enentämissalaisuutesi.»
»Miks'enkäs, hyvät herrat», vastasi nuorukainen; »te olette ikäänkuin
hyvä maa, joka ei kanna hedelmää, koska sitä ei ole lannalla
virvoitettu; mutta minussa on sellainen ylöspäin pyrkivä henki, että se
pakottaa heikot kykyni väkisinkin pysymään sen kanssa yhtä rinnan.
Kylläpä kunnianhimoni panee aivoni työhön, sen minä takaan.»
»Rukoilen Jumalaa, ett'ei se tekisi vielä Sinusta hullua». virkkoi
Blount; »minä puolestani, jos me kadotamme jalon kreivimme, sanon
hyvästit sekä hoville että leirille. Minulla on viisisataa akrea huonoa
maata Norfolkissa, ja sinne minä menen ja vaihdan hovisipsuttimet
maalaisiin naulakenkiin.»
»Mikä kurja vaihto!» huudahti hänen vastustajansa; »Sinulla onkin jo
aivan moukan ryhti -- hartiasi ovat kumarassa, ikäänkuin pitelisivät
kätesi jo auran kurkea, ja Sinua ympäröi jo jonkunlainen maan haju,
vaikka sinun pitäisi hienoimmille tuoksu-aineille lemuaman kuten uljaan
keikarin ja hovimiehen tulee ja sopii. Kautta sieluni, Sinä olet tästä
pujahtanut kierittelemään johonkin heinälatoon! Ainoana puolustuksenasi
olisi, jos vannoisit miekankahvan nimessä, että talonpojalla oli kaunis
tytär.»
»Pyydän Sinua, Walter», sanoi joku toinen joukosta, »heitä jo nuo
pilailusi, jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan ja kerro meille,
kuka siellä portilla rytysi.»
»Tohtori Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, jonka tämä oli
erikoisesti lähettänyt tiedustelemaan kreivin terveydentilaa», vastasi
Walter.
»Haa! Mitä!» huudahti Tracy, »se ei ollut mikään pieni suosionosoitus
se; jos kreivi vain pääsee tästä pälkähästä, niin kyllä hän nyt pitää
Leicesterille puoliansa. Onko Masters nyt kreivin luona?»
»Ei», vastasi Walter, »hän on tällä hetkellä puolitiessä Greenwichiin
ja vahvasti vihoissaan.»
»Et suinkaan vain kieltänyt häneltä sisäänpääsyä?» huudahti Tracy.
»Ethän toki niin mieletön ollut?» säesti Blount.
»Minä kielsin häneltä sisäänpääsyn yhtä tiukkaan kuin Sinä, Blount,
kieltäisit pennin sokealta kerjäläiseltä ja yhtä kivenkovaan kuin Sinä,
Tracy, ikinä torjuit luotasi malttamattoman velkojan.»
»Mutta miksi sen tuhannen lemmon nimessä päästit Sinäkin sen nulikan
porttia avaamaan?» kivahti Blount Tracylle.
»Se sopi hänen ijälleen paremmin kuin minun», vastasi Tracy; »mutta nyt
hän teki lopun meistä kaikista kerrassaan. Eläköön jalo kreivimme
sitten tai kuolkoon, milloinkaan ei hän ole enää saava suosiollisia
silmäystä hänen majesteetiltaan.»
»Eikä valtaa kohottaakseen seuralaisensa arvoon |a kunniaan», sanoi
nuori urhomme halveksivasti hymyillen; »siinä se kipeä kohta, joka ei
kärsi koskettamista. Hyvät herrat, minä uikutin valituksiani jalon
kreivimme kohtalosta hieman matalammalla äänellä kuin te, mutta jos
tulee tarvis toimia hänen puolestaan, en minä ole jäävä teistä
kenestäkään jälkeen. Etkö Sinä usko, että jos minä olisin päästänyt sen
oppineen rohtoherran sisään, olisi siitä syntynyt hänen ja Tressilianin
lääkärin välillä sellainen metakka, että siitä eivät olisi heränneet
ainoastaan nukkujat, vaan jopa kuolleetkin? Kyllä minä tiedän,
millaista rähinää se on tohtorien keskustelu.»
»Ja kuka ottaa niskoillensa syyn kuningattaren käskyjen
vastustamisesta?» kysyi Tracy; »sillä kieltämättä tuli tohtori Masters
tänne hänen Armonsa nimenomaisesta kehoituksesta parantaa kreivi.»
»Minä otan huolekseni syyn, joka pahankin tein», sanoi Walter.
»Niinpä siis lensivät tiehensä kaikki haaveilusi hovisuosiosta»,
virkkoi Blount; »ja kaikesta pöyhkeästä taituruudestasi ja
kunnianhimostasi huolimatta on Devonshire näkevä Sinut loistamassa
oikeana nuorempana veljenä, jonka sopii istua pöydän alapäässä, leikata
paistia vuorotellen kappalaisen kanssa, katsoa, ovatko koirat saaneet
syödäkseen ja ovatko metsälle lähtevän herran satulahihnat tarpeeksi
kireällä.»
»Ei», sanoi nuorukainen punastuen, »ei niin kauvan kun Irlanti ja
Alankomaat käyvät sotia ja niin kauvan kun meressä vyöryy vielä
poluttomia aaltoja. Rikkaassa Lännessä on maita, joista ei ole osattu
uneksiakaan ja Britanniassa rohkeita poikia, jotka uskaltavat lähteä
niitä etsimään. -- Hyvästi hetkiseksi, herraseni. Käyn pihalla
tarkastamassa vartiostoja.»
»Sillä nulikalla on elohopeaa suonissaan, se on varmaa», sanoi Blount
Markhamiin katsahtaen.
»Hänellä on sekä päässään että veressään sellaista ainetta, joka joko
nostaa tai kaataa hänet. Mutta sulkiessaan oven Mastersilta, teki hän
sekä rohkean että terveellisen työn; sillä Tressilianin mieshän se
vakuutti vakuuttamasta päästyään, että jos kreivi herätetään, seuraa
siitä kuolema, ja Mastershan herättäisi seitsemän unikekoakin, jos hän
saisi selville, etteivät ne nuku kaikkien lääketieteen sääntöjen
mukaisesti.»
Aamu oli jo verrattain pitkälle kulunut, kun Tressilian valvomisesta
väsyneenä tuli saliin tuomaan sitä iloista uutista, että kreivi oli
itsestään herännyt, että hän tunsi sisäisten kipujensa melkoisesti
vähentyneen, että hän puheli niin hilpeästi ja katseli ympärilleen niin
eloisasti, että nämä merkit jo yksinään todistivat suuren, suosiollisen
muutoksen tapahtuneen. Tressilian määräsi samalla, että parin herran
tuli saapua kreivin huoneeseen kertomaan kuluneen yön tapauksista ja
vaihtamaan vahteja.
Kun kuningattaren lähettilään käynnistä ilmoitettiin kreiville, hymyili
hän ensiksi sille jyrkälle tavalle, jolla hänen innokas nuori
seuralaisensa oli sulkenut oven lääkäriltä, mutta tullen heti toisiin
ajatuksiin käski hän tallimestarinsa Blountin paikalla käymään
veneeseen ja soutamaan jokea alas Greenwichin palatsiin nuori Walter ja
Tracy mukanaan ja kohteliaasti esittämään hänen alamaisimmat
kiitoksensa hallitsijattarelle ja mainitsemaan syyn, joka esti häntä
käyttämästä hyväkseen viisaan ja oppineen tohtori Mastersin apua.
»Hitto soikoon!» sadatteli Blount portaita laskeutuessaan, »jos hän
olisi lähettänyt minut viemään taisteluhaastetta Leicesterille, niin
olisinpa luullakseni suoriutunut siitä toimesta verrattain hyvin. Mutta
nyt minun pitää menemän armollisen hallitsijattaremme luo, jonka
korvissa kaikkien sanojen tulee olla niin siloiteltuja ja kullattuja ja
sokeroituja, ja se on sellaista sokerileipurin työtä, johon minun
kurjat muinaisenglantilaiset aivoni eivät pysty. -- Tule mukaani, Tracy
ja tule Sinäkin, herra Walter Älypää, joka koko tämän liemen keitit.
Näytäppäs nyt, osaako sinun terävä järkesi, joka muutoin sytyttelee
niin komeita ilotulituksia, auttaa yksinkertaista miehenkörriä pulasta
niillä ovelilla sanankäänteilläsi.»
»Älä yhtään pelkää, älä yhtään pelkää», lohdutti nuorukainen, »kyllä
minä Sinut pälkähästä päästän -- salli minun vain noutaa viittani.»
»Mitä? Siinähän se roikkuu hartioillasi», sanoi Blount, -- »se nulikka
on järjiltään.»
»Ei, ei, tämä on Tracyn vanha viitta», vastasi Walter; »minä lähden
mukanasi hoviin vain aatelismiehelle sopivassa asussa.»
»Ja kuitenkin häikäisee Sinun komeilusi ehkä vain jonkun vaivaisen
tallirengin tai ovenvartijan silmät», ivaili Blount.
»Minä tiedän sen», vastasi nuorukainen; »mutta minä olen nyt kerta
kaikkiaan päättänyt ottaa oman viittani, vieläpä harjata nuttunikin,
ennen kuin tikahdankaan paikaltani, ja siinä se.»
»Hyvä, hyvä», sanoi Blount, »tässäpä nyt on touhua yhdestä nutusta ja
viitasta -- suoriu sitten valmiiksi, Jumalan nimessä!»
Pian kiitivät he leveän Temsin mahtavaa pintaa, jolle aurinko nyt valoi
täyttä loistoaan.
»Kahta tuskin mikään voittaa maailmassa», sanoi Walter Blountille --
»aurinkoa taivaalla ja Temsiä maan päällä.»
»Toinen valaisee meitä Greenwichiin asti moitteettoman hyvin», vastasi
Blount, »ja toinen lennättäisi meitä hieman nopeammin, jos olisi
pakoveden aika.»
»Ja sitä Sinä vain ajattelet -- siitä Sinä vain huolehdit -- sen
tehtävän sinä vain annat alkuvoimien kuninkaalle ja jokien
kuningattarelle, että ne saavat avustaa kolmea sellaista miehen
rääpälettä, kuin Sinua, minua ja Tracya, hovitapojen vaatimalla
mitättömällä matkalla!»
»Ei tämä toimi ole minun valitsemani, usko pois», vastasi Blount, »ja
minä säästäisin mielelläni sekä auringolta että Temsiltä vaivan
kuljettaa minua sellaiseen paikkaan, minne en minä kovin halusta mene
ja missä minä odotan vain koiran palkkaa puuhistani -- ja kautta
kunniani», lisäsi hän katsellessaan veneen kokasta eteenpäin,
»näyttääpä minusta koko toimemme olevan turhaa hoppua; sillä katsokaa,
kuningattaren haaksi odottaa tuossa portaiden ääressä, ikäänkuin
aikoisi Hänen Majesteettinsa lähteä vesille.»
Niin olikin asian laita. Kuninkaallinen alus näkyi tosiaankin,
kuningattaren merimiesten hoitamana -- nämä ylpeilivät komeissa
kuninkaallisen palveluskunnan puvuissa ja olivat nostaneet Englannin
lipun -- suurten, virrasta nousevain portaiden ääressä, ja sen
lähettyvillä pari, kolme muuta venettä valmiina kuljettamaan sellaisia
hänen seurueensa jäseniä, jotka eivät kuuluneet hänen kuninkaallisen
henkilönsä lähimpään ympäristöön. Henkivartijat, pisimmät, kauneimmat
miehet, mitä Englannista suinkin löytyi, muodostivat tapparakeihäineen
kujan palatsin portilta joen rannalle, ja kaikki näytti olevan kunnossa
kuningattaren tuloa varten, vaikka aamu oli vielä niin aikainen.
»Kautta kunniani, tämä ei ennusta meille hyvää», virkkoi Blount;
»varmaankin joku sangen tähdellinen syy ajaa Hänen Armonsa liikkeelle
näin varhain. Minun ymmärtääkseni olisi meidän parasta kääntyä takaisin
ja kiiruhtaa kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet.»
»Kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet!» huudahti Walter; »ja mitä
olemme sitten nähneet: vain veneen ja tulipunaisissa nutuissa
komeilevia miehiä, tapparakeihäät käsissä. Suorittakaamme hänen asiansa
ja kertokaamme hänelle kuningattaren vastaus.»
Näin puhein soudatti hän veneen eräälle maallenousupaikalle, joka oli
hyvän matkan päässä kuninkaallisesta sillasta, sillä tätä ei olisi
sillä hetkellä ollut kunnioittavaa lähestyä, ja hyppäsi rannalle
varovaisten, arkailevain ja koko tuumaan vastahakoisten tovereinsa
seuraamana. Heidän lähestyessään palatsin porttia ilmoitti ovenvartija,
ett'eivät he nyt voineet päästä sisään, koska Hänen Majesteettinsa oli
juuri lähdössä vesille. He mainitsivat Sussexin kreivin nimen, mutta se
ei vaikuttanut vähintäkään virkamieheen, joka vastasi vain, että hän
menettäisi paikkansa, jos hän pienimmässäkin rikkoisi hänelle annettuja
käskyjä.
»No, johan minä sen sanoin», tuskitteli Blount; »lähdetään pois, rakas
Walter, veneeseen ja palataan takaisin, minä pyydän oikein koreasti.»
»Ei ennen kuin minä olen nähnyt kuningattaren tulevan palatsistaan»,
vastasi nuorukainen lujana.
»Sinä olet hullu, pähkähullu, kautta messun!» iski Blount.
»Ja Sinusta on äkkiä tullut aika pelkuri», vastasi Walter. »Olenhan
minä nähnyt Sinun yksinäsi löylyttävän kymmenkuntaa pörröpäistä
englantilaista tolvanaa, ja nyt sinä pakenisit kauniin naisen
vihastunutta katsetta!»
Samassa portit avautuivat, ja airueita alkoi virrata rivittäin ulos,
edellä ja sivuilla kunniavartioston joukko. Näiden jäljessä astui
Elisabet itse, ympärillään suuri joukko herroja ja naisia, jotka olivat
kuitenkin niin asetetut, että hän voi vapaasti katsella kaikille
tahoille ja että hänet saattoi nähdä joka puolelta. Hän oli silloin
ikänsä kukoistuksessa ja säteili suloutta, jota hallitsijattaressa
nimitettiin kauneudeksi ja jota alhaisimmankin säädyn jäsenessä olisi
varmasti sanottu jaloksi ulkomuodoksi ja johon liittyivät ilmeikkäät,
käskevät kasvojenpiirteet. Hän nojasi lordi Hunsdonin käsivarteen,
sillä tämän sukulaisuus hänen kanssaan hänen äitinsä puolelta tuotti
hänelle usein tällaisia arvokkaita osoituksia Elisabetin
ystävällisyydestä.
Nuori aatelismies, josta olemme niin usein puhuneet, ei ollut
luultavasti koskaan vielä päässyt niin lähelle hallitsijatartaan ja hän
tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin vartijain rivi salli,
käyttääkseen hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta. Hänen kumppaninsa sitä
vastoin kiroili hänen varomattomuuttaan ja veti häntä taaksepäin siksi
kunnes Walter työnsi hänet kärsimättömästi syrjään, heittäen komean
viittansa huolettomasti riippumaan toiselta olkapäältä, mikä
vaistomainen liike päästi entistä paremmin näkyviin hänen sopusuhtaisen
vartalonsa. Ottaen samalla hatun päästään kiinnitti hän palavan
katseensa lähestyvään kuningattareen, kuvastuttaen siinä sekä
kunnioittavaa uteliaisuutta että kainoa, mutta syvää ihailua, mikä
kaikki sopi niin hyvin hänen kasvojensa hienoihin piirteihin, että
vartijat hänen komean pukunsa ja jalon ryhtinsä lyöminä päästivät hänet
lähemmäksi sitä paikkaa, mistä kuningatar oli kulkeva ohi, kuin oli
sallittu tavallisille katselijoille. Siten joutui tuo rohkea
nuorukainen aivan Elisabetin silmien eteen -- silmien, jotka eivät
milloinkaan välinpitämättöminä katselleet ihailua, mitä hän syystä
kyllä herätti alamaisissaan, tai kaunista ulkomuotoa, mistä joku hänen
hovimiehistään saattoi ylpeillä. Hän heitti siis sitä paikkaa
lähestyessään, missä hän seisoi, nuorukaiseen terävän katseensa, jossa
kuvastui hämmästystä hänen rohkeudestaan, kuitenkin ilman suuttumusta,
kunnes muuan vähäpätöinen seikka kiinnitti vielä enemmän hänen
huomionsa tuohon uljaaseen aatelismieheen. Yö oli ollut sateinen, ja
juuri siinä, missä nuorukainen seisoi, sulki pieni lätäkkö
kuningattarelta tien. Kun hän epäröi kulkea edelleen, tempaisi nuori
urho viitan hartioiltaan ja levitti sen lokaisen paikan peitoksi, niin
että kuningatar saattoi käydä yli kuivin jaloin. Elisabet katsahti
nuoreen mieheen, joka liitti tähän kunnioittavan kohteliaisuuden
tekoonsa syvän kumarruksen, samalla kun ankara puna lennähti hänen
kasvoilleen. Kuningatar joutui hämilleen ja punastui vuorostaan,
nyykäytti päätään, kulki kiireesti ohi ja astui venheeseensä sanaakaan
sanomatta.
»Tule pois, herra Pöllöpää», neuvoi Blount; »Sinun komea viittasi
tarvitsee kyllä tänään harjaa, siitä saat olla varma. Jos Sinulla
kerran oli aikomus tehdä siitä lattiamatto, niin parempihan olisi ollut
ottaa Tracyn vanha, karkea, värinsä kadottanut viitta.»
»Tätä viittaa», sanoi nuorukainen, ottaen sen maasta ja käärien sen
kasaan, »ei harjata koskaan, niin kauvan kun se on minun hallussani.»
»Ja siihen ei mene pitkää aikaa, ell'et Sinä opi hieman
säästäväisemmäksi -- kohta me kai saamme nähdä sinut aivan _en
cuerpo_, kuten espanjalainen sanoo.»
Heidän haastelunsa keskeytti muuan kunniavartiostoon kuuluva ritari.
»Minut lähetettiin», sanoi tämä, katseltuaan heitä tarkkaavasti,
»hakemaan aatelismiestä, jolla ei ole viittaa ollenkaan tai jonka
viitta ainakin on hyvin likainen. -- Te, herraseni», jatkoi hän
nuorempaan urhoon kääntyen, »olette luullakseni se aatelismies;
suvaitkaa seurata minua.»
»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon
Sussexin kreivin tallimestari.»
»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen saanut
käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä
aatelismiestä.»
Näin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti
toverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä
aivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan
huudahdukseen: -- »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä
aavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän
veneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.
Sillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti
hänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa joutuneet
henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet saatettiin
erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan
kuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden
avittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen
valitellut.
Soutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi
airojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen, missä
hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja seurueensa
aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin yhden kerran
veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti nauraen
puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä,
ilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman
aluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään
kuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin
veneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen
samalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa
katsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin
hieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen
käsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti
keskustelun.
»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me
kiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli
outo ja ehkä hieman rohkeakin.»
»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen
velvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.
»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar
kääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään, ja
joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin
myöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei ole
jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo, ja hän
on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän
palveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta
kuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»
»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; ei ole
Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän
armonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita --»
»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan»,
keskeytti kuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän
pääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan
hulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on
samaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän
perikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen
vallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä»,
jatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. -- Saat siis rahaa, jos
niin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»
Walter odotti kärsivällisesti kuningattaren puheen loppua, ja vakuutti
sitten nöyrästi, että hän vielä vähemmän halusi kultaa kuin pukua, jota
hänen majesteettinsa oli hänelle aikaisemmin tarjonnut.
»Kuinka, nuori mies!» ihmetteli kuningatar, »ei rahaa eikä vaatteita?
Mitä sinä sitten minulta tahdot?»
»Vain lupaa, armollinen Valtijatar -- ell'en mahdollisesti pyydä liian
suurta kunniaa -- lupaa saada yhä edelleen kantaa viittaa, joka teki
Teille tuon vähäpätöisen palveluksen.»
»Lupaa saada kantaa omaa viittaasi, typerä poika!» huudahti kuningatar.
»Se ei ole enää minun», vastasi Walter; »siitä hetkestä asti, jolloin
Teidän Majesteettinne jalka kosketti sitä, ansaitsee se riippua
ruhtinaan olkapäillä ja on liian arvokas entiselle omistajalleen.»
Kuningatar punastui jälleen ja koetti salata naurulla heikkoa äkillisen
mielihyvän hämminkiä.
»Oletteko ennen mointa kuulleet, hyvät herrat? Tuon nuorukaisen pään on
romaanien lukeminen pannut pyörälle. -- Minun täytyy saada hänestä
lähempiä tietoja, jotta voin lähettää hänet vahingoittumattomana
ystäviensä luo jälleen. -- Kuka Sinä olet?»
»Aatelismies Sussexin kreivin seurueesta, Teidän Armonne palvelukseksi,
ja lähetti hän minut tänne tallimestarinsa kanssa tuomaan erästä
sanomaa Teidän Majesteetillenne.»
Silmänräpäyksessä vaihtui se suosiollinen sävy, joka oli tähän asti
väikkynyt Elisabetin kasvoilla, ynseään ja ankaraan ilmeeseen.
»Sussexin kreivi», virkkoi hän, »on sillä arvonannolla, minkä hän suo
meidän läheteillemme, opettanut meille, miten meidän on kohteleminen
hänen sanansaattajiaan. Me lähetimme tänä aamuna hänen luokseen oman
henkilääkärimme, eikä suinkaan aivan tavalliseen aikaan, koska olimme
kuulleet hänen ylhäisyytensä sairauden olleen vaarallisempaa laatua
kuin ensin olimme uskoneet. Ei missään Europan hovissa ole taitavampaa
miestä pyhässä ja hyödyllisessä ammatissaan kuin tohtori Masters, ja
hänet toimitimme me itse alamaisemme luo. Mutta hän tapasi Say's
Courtin portteja vartioimasta aseistetut miehet ja pitkät tykit, aivan
kuin olisi kreivi asunut Skotlannin rajoilla, eikä hovimme
läheisyydessä; ja kun hän pyrki sisään meidän nimessämme, kiellettiin
se häneltä jyrkästi. Tästä sen pahempi vain liiankin alentuvaisen
suosionosoituksemme halveksimisesta emme ainakaan nyt halua kuulla
mitään anteeksipyytelyjä, ja ne olivat kuitenkin luullaksemme Sussexin
kreivin lähetystön toimena.»
Tämä lausuttiin äänin ja elein, jotka panivat Sussexin kreivin
läsnäolevat ystävät vapisemaan. Mutta se, jolle tämä puhe oli
suunnattu, ei vavissut, vaan vastasi suurella kunnioituksella ja
nöyryydellä, heti kun kuningattaren kiihtymys soi hänelle sanansijaa:
-- »Teidän armollinen Majesteettinne sallinee minun ilmoittaa, ett'ei
Sussexin kreivi lähettänyt minua esittämään mitään anteeksipyyntöjä.»
»Ja miksi hän sitten lähetti Teidät, herraseni?» kysyi kuningatar sillä
kiivaudella, joka jalompien ominaisuuksien ohella oli hänen luonteensa
huomattavimpia piirteitä; »puolustamaanko itseään? -- tai, kautta
Herran kuoleman! haastamaanko minua taisteluun?»
»Armollinen Hallitsijatar!» vastasi nuori mies, »herrani Sussexin
kreivi tiesi, että tapahtunut loukkaus lähenee valtiorikosta, eikä siis
ajatellut muuta kuin syyllisen pidättämistä ja hänen lähettämistään
Teidän Majesteettinne valtaan ja tuomioon. Jalo kreivi nukkui sikeästi
Teidän armollisen lähettinne saapuessa, koska hänen lääkärinsä oli
antanut hänelle uneen vaivuttavan parannejuoman; eikä hänen korkeutensa
tiennyt siis mitään siitä töykeästä kohtelusta, joka oli tullut Teidän
Majesteettinne kuninkaallisen ja kaikkein armollisimman lähetin osaksi,
ennen kuin herätessään tänä aamuna.»
»Ja kuka hänen palvelijoistaan, taivaan nimessä, uskalsi sitten pyörtää
minun lähettini takaisin, vaikk'ei lääkäriäni olisikaan laskettu sen
luo, jonka avuksi minä hänet toimitin?» kysyi kuningatar kovin
hämmästyneenä.
»Syyllinen seisoo edessänne, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter
syvään kumartaen; »syy on kokonaan ja yksinomaan minun; ja herrani
Sussexin kreivi onkin tehnyt erinomaisen oikein lähettäessään minut
vastaamaan rikoksen seurauksista, johon hän on yhtä syytön kuin
nukkuvan miehen unet ikinä voivat olla syyttömiä valvovan miehen
tekoihin.»
»Kuinka! Sinäkö se olitkin? -- Sinäkö juuri estit lähettini ja
lääkärini pääsemästä Say's Courtiin?» huudahteli kuningatar. »Mikä sai
Sinut tekemään moisen hävyttömyyden, Sinut, joka näytät -- se on: joka
ulkonaisen esiintymisesi puolesta tunnut -- hallitsijattaresi hartaalta
palvelijalta?»
»Armollinen Kuningatar», vastasi nuorukainen, joka pakotetusta
ankaruudesta huolimatta oli keksivinään Elisabetin kasvoissa jotakin,
mikä ei näyttänyt aivan leppymättömältä --, »meidän puolessa on tapana
sanoa, että lääkäri on ajallaan potilaansa mahtavin valtijas. Nyt hoiti
jaloa herraani muuan rohtojen tuntija, ja hän parani huomattavasti,
erittäinkin noudattamalla sitä käskyä, ett'ei potilasta saisi koko yönä
vähimmässäkään määrässä häiritä, muutoin olisi hänen henkensä
vaarassa.»
»Herrasi on varmaankin antautunut jonkun puoskari-veijarin käsiin»,
sanoi kuningatar.
»Minä tiedän vain, armollinen Kuningatar, sen tosiasian, että hän nyt
-- juuri tänä aamuna -- heräsi paljon virkistyneempänä ja vahvempana
unesta, jota hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin.»
Ylimykset katsahtivat toisiinsa, pikemmin nähdäkseen, mitä kukin
ajatteli tästä uutisesta, kuin vaihtaakseen mielipiteitään siitä,
mitä oli tapahtunut. Kuningatar vastasi kiireesti ja koettamatta
peittää tyytyväisyyttään: »Sanani kautta, minä olen iloinen hänen
toipumisestaan. Mutta Sinä olit liian korskea evätessäsi sisäänpääsyn
tohtori Mastersiltani. Etkö Sinä tiedä Pyhässä Sanassa sanottavan:
'neuvottelevien paljoudesta pelastus tulee'?»
»Kyllä, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter, »mutta minä olen
kuullut oppineiden miesten sanovan, että mainittu pelastus tuleekin
lääkärien, eikä potilaan hyväksi.»
»Kautta kunniani, lapsi, autoitpa Sinä minut oikeille jäljille»,
virkkoi kuningatar nauraen; »sillä minun hebreantaitoni tahtoo joskus
pettää. -- Mitenkä on, Lincolnin piispa? Selittikö tuo poikanen oikein
tekstiä?»
»Olisi ehkä liian harkitsematonta, kaikkein armollisin Hallitsijatar»,
vastasi piispa, »kääntää siten tuota sanaa _pelastus_, katsoen
siihen, että hebrealainen sana --»
»Herra piispa», sanoi kuningatar keskeyttäen, »johan me sanoimme, että
olemme kokonaan unohtaneet hebreamme. -- Mutta mikä onkaan nimesi ja
syntyperäsi, nuori mies?»
»Raleigh on nimeni, kaikkein armollisin Kuningatar, ja minä olen erään
lukuisan kunnianarvoisan Devonshireläisen perheen nuorin poika.»
»Raleigh?» virkkoi Elisabet hetkisen mietittyään; muistelemme
kuulleemme jotakin Teidän Irlannissa suorittamistanne palveluksista.»
»Olen ollut niin onnellinen, että olen saanut siellä jotakin toimittaa,
armollinen Kuningatar», vastasi Raleigh, »vaikkakaan sellainen tuskin
ansaitsi tulla Teidän Armonne korviin.»
»Ne kuulevat pitemmälle kuin Sinä luuletkaan», sanoi kuningatar
suosiollisesti, »ja ne ovat nyt kuulleet eräästä nuorukaisesta, joka
puolusti muuatta kaalamoa kokonaista hurjien irlantilaisten
kapinoitsijain laumaa vastaan, siksi kunnes virta tuli punaiseksi
heidän ja hänen verestään.»
»Ehkäpä menetin siellä hieman vertakin», vastasi nuorukainen silmät
maahan luotuina, »mutta se tapahtui siinä, missä minun pitää
sydänverenikin vuodattaa: Teidän Majesteettinne palveluksessa.»
Kuningatar vaikeni hetkiseksi ja lausui sitten suopeasti: »Sinä olet
vielä kovin nuori taistellaksesi niin urhoollisesti ja puhuaksesi niin
hyvin. Mutta Sinä et ole pääsevä rangaistuksestasi, koska Sinä kerran
pyörsit Mastersin takaisin -- se miesparka kylmettyi joella; sillä
meidän käskymme tapasi hänet juuri kun hän oli palannut Lontoosta
erinäisiltä sairaskäynneiltä, ja hän piti kuuliaisuuden ja omantunnon
asiana lähteä heti jälleen matkaan. Kuule siis, herra Raleigh: muista
nyt pitää tuota likaista viittaasi katumuksen merkkinä siksi kunnes
tahdostamme toisin ilmoitetaan. Ja tässä», lisäsi hän, antaen
Raleighille shakkinappulan muotoisen kultakorun, »lahjoitan minä
Sinulle tämän kaulassa kannettavaksi.»
Raleigh, jolle luonto oli ikäänkuin välittömästi opettanut sen
kohteliaan ja hienon käytöstavan, mitä monet tuskin saavuttavat
pitkällä harjoituksella, polvistui ja, ottaessaan lahjaa kuningattaren
kädestä, suuteli sormia, jotka sen antoivat. Hän osasi ehkä paremmin
kuin kukaan hallitsijatartaan ympäröivistä hovimiehistä yhdistää
kuningattaren vaatimaan alttiuteen hänen henkilökohtaiselle
kauneudelleen kuuluvan mielistelyn -- ja tässä ensimäisessä
yrityksessään onnistui hän niin hyvin, että hän tyydytti samalla kertaa
Elisabetin luontaisen turhamaisuuden ja hänen vallanhalunsa.
Hänen herransa, Sussexin kreivi, sai kaiken edun siitä
tyytyväisyydestä, jota Elisabet tunsi ensimäisestä kohtauksestaan
Raleighin kanssa.
»Hyvät herrat ja naiset!» puhui kuningatar seurueensa puoleen kääntyen,
»minun nähdäkseni olisi meidän parasta, kun nyt kerran joella olemme,
luopua alkuperäisestä aikomuksestamme matkustaa kaupunkiin ja yllättää
Sussexin kreivi-parka tervehdyskäynnillä. Hän on sairas ja hän kärsii
varmaankin meidän vihastuksemme pelosta, vaikka hänet onkin kaikesta
syystä puhdistanut tämän pahankurisen pojan suora tunnustus. Mitä
arvelette? Eikö kuuluisi lähimmäisenrakkauteen lohduttaa häntä ja
eivätkö juuri hänen uskollisia palveluksiaan suosiollisesti muistelevan
kuningattaren kiitokset siihen parhaiten sopisi?»
On helppo arvata, ett'ei kukaan niistä, joille tämä puhe oli
tarkoitettu, rohjennut ruveta vastustamaan tehtyä ehdotusta.
»Teidän Armonne», sanoi Lincolnin piispa, »on sieraintemme henkäys.»
Miekan miehet väittivät, että hallitsijattaren kasvot olivat sotilaan
säilän kovasin, kun taas valtiomiehet olivat sitä mieltä, että
kuningattaren silmien paiste oli lyhtynä hänen neuvonantajiensa
polulla; ja naiset myönsivät yksi-äänisesti, ett'ei kukaan Englannin
ylimyksistä ansainnut niin hyvin Englannin kuninkaallisen Valtijattaren
kunnioitusta kuin Sussexin kreivi -- tekemättä silti vääryyttä
Leicesterin kreivin hyvälle oikeudelle, kuten muutamat kaikkein
viisaimmista suostumuksensa ilmaisivat -- huomautus, johon Elisabet ei
näyttänyt panevan sen suurempaa arvoa. Venhe sai sen vuoksi käskyn
laskea kuninkaallinen kuormansa Deptfordiin, kohtaan, mistä olisi
lyhyin ja mukavin matka Say's Courtiin, jotta hallitsijatar saattaisi
rauhoittaa kuninkaallisen ja äidillisen huolensa ottamalla
henkilökohtaisesti selkoa Sussexin kreivin terveydentilasta.
Raleigh, jonka terävä äly aavisti ja pelkäsi tärkeitä seurauksia
pienimmistäkin tapauksista, kiiruhti pyytämään kuningattarelta lupaa
saada astua pikkuvenheeseen ja lähteä ilmoittamaan herralleen aijotusta
kuninkaallisesta vierailusta, kekseliäästi huomauttaen, että tuo
iloinen yllätys saattaisi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä,
aivan niin kuin paraimmat ja jaloimmatkin vahvistuslääkkeet saattavat
joskus muodostua tuhoisiksi niille, jotka ovat kauvan kituneet
uupumuksen ja heikkouden valloissa.
Mutta joko nyt kuningattaren mielestä oli liian röyhkeätä niin nuoren
hovimiehen ilmaista käskemättä mielipiteensä, tai vaikutti hänessä
sitten joku epäluulon ailahdus, joka oli mahdollisesti herännyt hänessä
sellaisten huhujen johdosta, että kreivillä muka oli aseistettu joukko
ympärillään, kehoitti hän tiukasti Raleighia pitämään neuvonsa omina
hyvinään siksi kunnes niitä pyydettäisiin ja toisti aikaisemman
käskynsä Deptfordiin laskemisesta, lisäten: »Me tahdomme itse nähdä,
millaista taloutta se Sussexin kreivi oikeastaan pitää.»
»Nyt armahtakoon meitä Jumala!» huokasi nuori hovimies itsekseen.
»Uskollisia sydämiä on kreivillä kyllä useita ympärillään; mutta
teräviä päitä meillä tuskin on -- ja hän on itse liian sairas
johtaakseen kaikkea. Ja Blount siellä parhaillaan vetelee aamiaisekseen
Yarmouthin silliä ja olutta; ja Tracy ahmii kamalaa verimakkaraansa ja
reininviiniään; -- nuo jyhkeät walesilaiset Tuomas ap Rice ja Evan
Evans ovat täyttä päätä laukkaliemensä ja paahdetun juustonsa kimpussa
-- ja hänen sanotaan inhoavan kaikkia halpoja ruokalajeja, pahoja
hajuja ja väkeviä viinejä. Kunpa heillä nyt olisi älyä polttaa hieman
rosmarinia suuressa salissa! Mutta _vogue la galère_, kaikki on
nyt jätettävä sattuman varaan. Onni on hymyillyt minulle tänä aamuna
verrattain suosiollisesti, sillä minä olen turmellut viittani ja sen
takia päässyt suosioon hovissa. -- Olisipa se nyt yhtä hyväntahtoinen
jalolle herralleni!»
Kuninkaallinen venhe pysähtyi pian Deptfordiin, ja väkijoukon väkevästi
huutaessa, sillä kansa innostui aina hänet nähdessään, asteli
kuningatar hänen päänsä yllä kannetun kunniakatoksen suojaamana ja
seurueensa saattamana Say's Courtia kohti, minne rahvaan etäiset huudot
toivat ensimäisen viestin hänen saapumisestaan. Sussex, joka
parhaillaan neuvotteli Tressilianin kanssa, mitenkä olisi soveliaimmin
tukittavissa kuningattaren suosioon otaksuttavasti syntynyt aukko,
hämmästyi rajattomasti kuullessaan hänen pikaisen tulonsa --
vaikk'eikaan kuningattaren tapa käydä katsomassa arvokkaimpia
ylimyksiään, olivatpa ne sitten terveitä tai sairaita, saattanut olla
hänelle tuntematon; äkillinen sanoma ei kuitenkaan jättänyt vähintäkään
aikaa sellaisille tervetuliaisvalmistuksille, joista hän tiesi
Elisabetin pitävän, ja hänen sotilasmaisen taloutensa yksinkertaisuus
ja epäjärjestys, jotka vielä olivat paljon lisääntyneet hänen viimeisen
sairautensa aikana, panivat hänet hallitsijattaren vastaanottoon nähden
täydelliseen pulaan.
Sydämessään sadatellen onnetonta sattumaa, joka toimitti hänelle
kokonaan aavistamatta tämän armollisen vieras-käynnin, riensi hän alas
Tressilianin kanssa, jonka seikkailurikasta ja mieltäkiinnittävää
kertomusta hän oli juuri tarkkaavasti kuunnellut.
»Arvoisa ystäväni», sanoi hän, »rehellisyys ja kiitollisuus antavat
Teille yhtä suuren oikeuden odottaa, että minä kaikella voimallani tuen
syytettänne Varneyta vastaan. Sattuma on nyt näyttävä, mahdanko minä
enää mitään hallitsijattaremme suosiossa, vai vahingoittaako Teitä
sekaantumiseni asiaanne itse teossa enemmän kuin hyödyttää.»
Näin puheli Sussex hät'hätää heittäessään ylleen kiiltonäädännahkaisen
väljän takin ja kohentaessaan ulkomuotoaan parhaaseen kuntoon,
voidakseen esiintyä hallitsijattarelleen. Mutta ei pikainen puvun
järjesteleminenkään voinut poistaa sitä kalman leimaa, jonka pitkä
sairaus oli painanut hänen luonnostaan pikemmin, voimakaspiirteisille
kuin miellyttäville kasvoilleen. Lisäksi oli hän varttansa vähäinen, ja
vaikka hänen hartiansa olivatkin leveät, hänen ruumiinsa vankka ja
sotaisiin toimiin erittäin sovelias, ei hänen esiintymisensä jossakin
rauhallisessa salissa ollut suinkaan omiansa herättämään naisten
suosiollista huomiota; tämän seikan sanottiinkin asettavan Sussexin,
niin suuresti kuin hänen hallitsijattarensa häntä kunnioitti ja
suosikin, aivan kokonaan varjoon Leicesteriin verrattuna, joka loisti
yhtä paljon tapojensa siroudella kuin ulkomuotonsa komeudella.
Kreivin tulisinkin kiire ehätti hänet vain kohtaamaan kuningattaren
suuren salin kynnyksellä, ja hän huomasi heti pilven nousseen
Elisabetin otsalle. Hänen epäluuloinen silmänsä oli nähnyt
aseistettujen aatelismiesten ja palvelijain sotaisan joukon, joka
täytti kartanon, ja hänen ensimäiset sanansa ilmaisivatkin heti
paheksumista. -- »Onko tämä jotakin kuninkaallista linnuetta, herra
Sussexin kreivi, koska täällä näkyy niin paljon peitsiä ja pyssyjä? Tai
olemmeko ehkä laskeneetkin Say's Courtin ohi ja saapuneet Toweriimme
Lontooseen?»
Sussexin kreivi kiiruhti heti puhumaan jotakin puolustuksekseen.
»Ei tarvita», virkkoi kuningatar. »Herra kreivi! Meidän aikomuksemme on
kohdakkoin ratkaista muuan riita Teidän Ylhäisyytenne ja erään toisen
hovimme mahtavan ylimyksen välillä, samoin kuin yrittää poistaa tuota
raakamaista ja vaarallista tapaa pitää ympärillään asestettuja miehiä
ja kaikenlaisia tappelupukareita, ikään kuin valmistelisitte te
kansalaissotaa pääkaupunkimme läheisyydessä, niin, jopa itsensä
kuninkaallisen asuinpaikkamme alueella. Me iloitsemme nähdessämme
Teidät jo noin toipuneena, herra kreivi, vaikk'ette suvainnutkaan
käyttää sen oppineen lääkärin apua, jonka Teille lähetimme. -- Ei
mitään anteeksipyytelyjä -- me tiedämme jo, miten sen asian kävi, ja me
olemme siitä jo rangaisseet hurjapäistä nuorta Raleighia. -- Sivumennen
sanoen, herra kreivi, tahdomme me piakkoin vapauttaa talonne hänestä ja
ottaa hänet omaan hoviimme. Hänessä on jotakin, joka ansaitsee parempaa
vaalimista kuin mitä voi otaksua olevan tarjolla Teidän kovin sotaisten
seuralaistenne keskuudessa.»
Tähän ehdotukseen saattoi Sussex vain kumartaen suostua, vaikka hänen
olikin vaikeata käsittää, miten kuningatar oli tullut sen tehneeksi.
Sitten pyyteli hän hallitsijatarta viivähtämään, siksi kunnes
voitaisiin tarjota virvokkeita, mutta turhaan. Ja lausuttuaan muutamia
kohteliaisuuksia, jotka olivat paljon kylmempiä ja jokapäiväisempiä
kuin olisi saattanut odottaa niinkin ratkaisevan suosionosoituksen kuin
henkilökohtaisen vieraskäynnin tekijältä, heitti kuningatar hyvästit
Say's Courtille, tuotuaan sinne hämmästystä ja sekasortoa ja jätettyään
jälkeensä epäilystä ja pelkoa.