Kummiapa kerrot, veli hyvä;
Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa
Niityllään käy takia hiehon kauniin --
Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso,
Ja niiden mylvinästä piittaamaton
Lauma saa häiriöittä syödä.
_Vanha näytelmä_.
Say's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri
oli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan
tuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain kulkevat
vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa. Ja korkea
arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin suosiossa ja
hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta Leicesterin
kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota hänen
terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme, olivat
vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö
lopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.
Elisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen
hallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa
ja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan
aina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma
naisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut vapaa)
kulloinkin määräsivät. Viekastelu -- korttien pitäminen lujasti
kädessään -- toisen edun asettaminen toista vastaan -- sen
masentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan,
pelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu
suosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko
hallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin
suosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän
haitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.
Niillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen
suosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen
saavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi
oli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas
Leicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen ajan
lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä
menestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa
pohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi
etupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät ja
häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat asetietä
kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi vanhempaa ja
arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän kun oli samalla
kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja, kun taas
Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik VII:n
tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni
puhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin
herttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä.
Mutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa
käytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan
hovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan
Sussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja
suorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan
mielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan
sitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren
muuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä
kilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden niin
otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia arveluja
yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä
synkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla
sen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin
ylimyksen ystävät johtajansa ympärille -- sillä noina vanhoina aikoina
eivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita
ratkaistaisiin miekan mittelöllä -- esiintyivät hyvin aseistettuina
aivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia
alituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä
palatsin rajojen sisällä.
Tämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä
myöhemmin kerrotut tapaukset.
Tressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin
seuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään
sairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja
synkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki
pelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä
salissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla
kun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain
kaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan ja
tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman aatelismiehen,
-- hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa ijässään -- vaatetus
oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen vartensa lyhyt,
jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen piirteensä
sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä mutta eivät
hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi taas, joka
nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu loistavimpaan
pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä kun oli
tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu samettiviitta,
hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät kolmeen kertaan
hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa oli järjestetty
melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme hienojen
herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti pystyssä;
ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli
kumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot
olivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä
ruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset,
että ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen
lujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että
kykyä ripeään toimintaan.
Molemmat nämä aatelismiehet lepäsivät melkein samassa asennossa
penkeillä lähellä toisiaan; mutta kumpainenkin näytti vaipuneen omiin
mietteisiinsä ja katseli suoraan vastakkaiseen seinään, ryhtymättä
puheisiin kumppaninsa kanssa. Vanhemman katse sai mahdollisen
tarkastelijan vakuutetuksi siitä, ett'ei hän eteensä tuijotellessaan,
nähnyt mitään muuta kuin viittojen, metsäkauriin sarvien, kilpien,
vanhojen rautavarustusten, tapparain ja muiden samanlaisten
huonekoristusten peittämän vanhan salin seinän. Mutta nuoremman
sota-uroon katseessa oli jotakin haaveksivaa; hän oli vaipunut
unelmiinsa, ja tyhjä ala hänen ja seinän välillä oli aivan kuin
näyttämö, jolla hänen mielikuvituksensa tarkasteli hänen omia _dramatis
personaeitaan_ ja joka tarjosi hänelle aivan toisenlaisia näkyjä kuin
mitä hänen valvovat ruumiilliset silmänsä olisivat voineet esittää.
Tressilianin astuessa huoneeseen kavahtivat molemmat uinailustaan ja
toivottivat hänet tervetulleeksi, etenkin nuorempi hyvin vilkkaasti ja
sydämellisesti.
»Oletpa totisesti tervetullut tänne, Tressilian», virkkoi nuorukainen;
»viisaustieteesi varasti Sinut luotamme silloin kun tässä talossa oli
vielä kunnianhimon kiihdykkeitä -- mutta se oli oivallista
viisaustiedettä se, koska se tuo Sinut takaisin silloin kun täällä on
enää vain vaaroja jaettavana.»
»Onko herra kreivi siis tosiaankin niin sairaana?» kysyi Tressilian.
»Me pelkäämme pahinta», vastasi vanhempi aatelismies, »ja pahimpain
juonten aiheuttamaa.»
»Hyi!» virkkoi Tressilian, »Leicesterin kreivi on kunnian mies.»
»Mutta mitä tekee hän sitten sellaisilla palvelijoilla kuin hänellä on
ympärillään?» intti nuorempi soturi. »Mies, joka manaa pirun esille,
saattaa olla kunniallinen ja rehellinen, mutta hänen on siitä
huolimatta vastattava kaikesta pahasta, minkä se sielunvihollinen saa
aikaan.»
»Ja oletteko te, hyvät toverit», kysyi Tressilian, »ainoat, jotka ovat
saapuneet tukemaan jaloa kreiviämme hänen äärimäisessä hädässään.»
»Emme, emme», vastasi vanhempi aatelismies, »etäällä on Tracy, Markham
ja monta muuta; mutta me vain kahden tässä vahtia pidämme, sillä toiset
ovat väsyksissä ja nukkuvat tuolla ylishuoneessa.»
»Ja muutamat», sanoi nuorukainen, »ovat menneet tuonne Deptfordin
laivatokkaan katselemaan sellaista alusta, jonka he jaksavat ostaa
hävinneitten varojensa yhteisillä rippeillä; ja heti kun kaikki on
lopussa, laskemme me jalon kreivimme komeaan tuoreeseen hautaan,
kolautamme, mikäli tilaisuus sallii, päihin niitä, jotka ovat häntä
sinne jouduttaneet, ja purjehdimme sitten Indiaan raskain sydämin ja
kevein kukkaroin.»
»Mahdollisesti yhdyn minä tuumaanne, heti kun olen suorittanut erään
asian hovissa», virkkoi Tressilian.
»Sinulla on asiaa hoviin!» huudahtivat molemmat yht'aikaa; »ja Sinä
tulet mukaan Indian matkalle!»
»Kuinka, Tressilian», sanoi nuorukainen, »etkö Sinä ole naimisissa ja
kaukana niiden onnen puuskausten ulottuvilta, jotka tässä ajavat
meikäläisen suoraan ulapalle, vaikka hänen purtensa olisi mitä
koreimmin suunnattu satamaa kohti? -- Mitä on tullut siitä suloisesta
Indamirasta, jonka piti oleman minun Amoretini vertainen
uskollisuudessa ja kauneudessa?»
»Älä puhu hänestä!» vastasi Tressilian ja käänsi kasvonsa sivulle.
»Ahaa, niinkö asiasi ovatkin?» sanoi nuorukainen tarttuen hyvin
sydämellisesti hänen käteensä; »älä sitten pelkää minun koskettelevan
avonaista haavaa. -- Mutta se on kuitenkin yhtä kummallinen kuin
surullinen uutinen. Eikö sitten kukaan meidän uljaasta ja iloisesta
joukostamme säästy tekemästä toiveiden ja onnen haaksirikkoa tässä
äkillisessä myrskyssä? Luulinpa Sinun nyt ainakin päässeen satamaan,
rakas Edmundini. -- Mutta oikein sanookin rakas kaimasi:
»Ken pyörän näkee ikikiertovan
Sattuman, mi ihmiskohtaloita
Ohjaa, mä hänen luulen tuntevan
Epävakaisuuden lain ruhtovan
Ja sen julman vallan, jot' et voita.»
Vanhempi aatelismies oli noussut penkiltään ja asteli hieman
kärsimättömänä pitkin huonetta, nuorukaisen vakavasti ja tunteellisesti
lausuessa näitä säkeitä. Kun hän oli lopettanut, kääriytyi toinen
viittaansa ja ojentautuessaan jälleen pitkäkseen puheli näin: »Minua
ihmetyttää, että Sinäkin, Tressilian, suosit tuon piimäparran
hullutuksia. Sillä mitä on ajatteleminen sellaisesta hurskaasta ja
kunniallisesta huonekunnasta kuin meidän jalon herrammekin, jos siihen
pääsee pesiytymään tuollainen uikuttava, ruikuttava, lapsellinen
runous, jonka ovat keskuuteemme tuoneet tämä herra Walter Älypää ja
hänen toverinsa ja joka kietoo rehellisen, suoran englantilaisen
sanantapamme, minkä Jumala antoi meille ajatuksemme ilmaisijaksi,
kaikenlaisiin outoihin ja hassunkurisiin lauseparsiin.»
»Blount luulee», sanoi hänen toverinsa nauraen, »että piru viekasteli
Eevalle runokielellä, ja että hyvän ja pahan tiedon puun salaperäinen
aate tarkoittaa yksinomaan säkeiden helskyttäjän ja kuusimitan
sepittäjän taidetta.»
Samassa astui kreivin kamaripalvelija huoneeseen ja ilmoitti herransa
haluavan puhutella Tressiliania.
Hän tapasi Sussexin kreivin lojumasta vuoteellaan, puettuna, mutta
kaikki napit ja paulat avattuina, ja hän säikähti muutosta, minkä tauti
oli saanut aikaan koko hänen olemuksessaan. Kreivi otti hänet vastaan
mitä sydämellisimmällä tavalla ja tiedusteli heti hänen kosintansa
tulosta. Tressilian väisteli hetkisen hänen kyselyjään ja kääntäen
puheen kreivin omaan terveyteen, havaitsi hän suureksi hämmästyksekseen
hänen kipunsa oireiden vastaavan täsmälleen Waylandin ilmoittamia. Hän
ei siis epäillyt kertoa Sussexille palvelijansa koko tarinaa ja
varmuutta, jolla tämä lupaa parantaa hänen tautinsa. Kreivi kuunteli
häntä epäilevän tarkkaavasti siksi kunnes Demetriuksen nimi esiintyi,
jolloin hän äkkiä käski kirjurinsa tuomaan hänelle erään tärkeitä
papereita sisältävän lippaan.
»Etsi sieltä», jatkoi hän, »sen kokkiroiston tunnustus, jonka se antoi
kuulustelussa, ja katso tarkkaan, eikö siinä mainita Demetriuksen
nimeä.»
Kirjuri löysi heti tarkoitetun kohdan ja luki: »Ja mainittu todistaja
kertoi, kuulusteltuna, muistavansa, että hän oli valmistanut kastikkeen
sanottuun sammenpaistiin, jonka nautittuaan mainittu jalo herra tunsi
kääntyvänsä kipeäksi, ja että hän oli pannut siihen tavallisia aineita
ja mausteita, kuten --»
»Jätä se roska sikseen», käski kreivi, »ja katso, eikö hän saanut niitä
aineitaan eräältä Demetrius nimiseltä yrttikauppiaalta?»
»Niin kävikin», vastasi kirjuri. »Ja hän lisää, ett'ei hän ole sen
jälkeen enää nähnyt mainittua Demetriusta.»
»Tämähän sopii Sinun miehesi tarinaan, Tressilian», sanoi kreivi;
»käske hänet tänne.»
Kreivin eteen kutsuttuna toisti seppä Wayland entiset puheensa tarkasti
ja varmasti.
»Sinä saatat kyllä olla», sanoi kreivi, »niiden lähettämä, jotka ovat
tämän työn alkaneet, lopettamaan se heidän puolestaan; mutta ajattele,
että jos minä kuolen lääkkeesi vaikutuksesta, on Sinun käyvä huonosti.»
»Se olisi ankaraa komentoa se», vastasi Wayland, »koska kerran lääkkeen
vaikutus ja ihmisten henki ovat Jumalan kädessä. Mutta minä suostun
koetukseen. Minä en ole elänyt niin kauvan maan alla hautaa
pelätäkseni.»
»No, jos Sinä luotat niin suuresti asiaasi», sanoi Sussexin kreivi,
»niin antaudun minäkin kokeeseen, sillä oppineet lääkärit eivät osaa
tehdä minulle mitään. Kerro nyt, miten se lääke on nautittava.»
»Sen teen aivan heti», vastasi Wayland; »mutta suostukaa siihen ehtoon,
että koska minä otan niskoilleni kaiken edesvastuun tämän aineen
käyttämisestä, ei kukaan muu lääkäri saa tulla väliin.»
»Sehän on vain kohtuullista», myönsi kreivi; »ja valmista nyt rohtosi.»
Waylandin totellessa hänen käskyään riisuivat kreivin palvelijat sepän
kehoituksesta herransa ja laskivat hänet vuoteeseen.
»Minä sanon Teille jo edeltäpäin», virkkoi Wayland, »että tämän
lääkkeen ensimäisenä vaikutuksena on raskas uni, jonka kestäessä
huoneessa tulee olla aivan rauhallista, koska seuraukset muutoin voivat
olla hyvin vaarallisia. Minä haluan valvoa itse kreivin vuoteen ääressä
jonkun hänen kamaripalvelijansa kanssa.»
»Poistukoot kaikki huoneesta, paitsi Stanley ja tämä kunnon mies»,
käski kreivi.
»Ja paitsi minä», ehätti Tressilian. »Minuakin koskee syvästi tämän
parannusjuoman vaikutus.»
»Olkoon niin, hyvä ystäväni», sanoi kreivi; »ja nyt toimeen; mutta
kutsukaa ensiksi tänne kirjurini ja kamaripalvelijani.»
»Olkaa todistajiani», jatkoi hän näiden saavuttua huoneeseen, »olkaa
todistajiani, hyvät herrat, ett'ei kunnioitettava ystävämme Tressilian
ole millään muotoa edesvastuussa tämän lääkkeen vaikutuksesta minuun,
sillä minä otan sen omasta vapaasta tahdostani ja halustani, koska
luulen sitä parannusaineeksi, jonka Jumala on odottamattomalla tavalla
lähettänyt pelastamaan minua nykyisestä taudistani. Sanokaa minulta
terveisiä jalolle kuninkaalliselle käskijättärelleni ja ilmoittakaa,
että minä elän ja kuolen hänen uskollisena palvelijanaan ja että minä
toivotan kaikille hänen valtaistuintaan ympäröiville miehille samaa
sydämen suoruutta ja samaa palvelusintoa, vaikkakin suurempaa kykyä
kuin mitä oli suotu Tuomas Ratcliffe-paralle.»
Sitten risti hän kätensä ja näytti hetkiseksi vaipuneen äänettömään
hartauteen, tarttui lääkemaljaan ja loi pysähtyen Waylandiin katseen,
joka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvyyksiin, mutta joka ei
herättänyt pienintäkään levottomuutta tai epäröimistä sepän kasvojen
ilmeissä eikä käytöksessä.
»Tässä ei ole mitään pelättävää», sanoi Sussex Tressilianille ja
nielaisi lääkkeen sen enempiä aikailematta.
»Minun täytyy nyt pyytää Teidän Korkeuttanne», neuvoi Wayland, »käymään
niin mukavaan asentoon kuin suinkin voitte, ja teitä, hyvät herrat,
pysymään niin hiljaa ja äänettöminä kuin valvoisitte te äitinne
kuolinvuoteen ääressä.»
Kamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että
kaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä
koko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti
vartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain
hänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. -- Seppä
Waylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin
syvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat
rupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä
horroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli tuon
tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen
hengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt
ja keskeymätön.