Mä tiedän, Teill' on arsenikkia,
Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa,
Viinikiveä, sinuperia. -- Siitä
Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu:
Viisaiden kiven löytää hän, elleikään
Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.
_Kullantekijä_.
Tressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella
kiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi
välttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta
Wayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä
aikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa
ihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt
supistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin.
Runsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana
käytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti
muuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana --
pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä -- eriskummallisen pukunsa
rumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt,
päällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja kilpi
käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka iältään
saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden maissa,
ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi,
kömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi,
itsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.
Kun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen
muodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä
näytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat
arvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me
olemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne
kuuluivat täsmälleen näin:
»Ban, ban, ca Caliban --
On uusi mies -- sai uuden herran.»
Vaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin
häntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka
jo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän
toimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija
luotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai
valepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa,
että hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan
pakopaikkansa sivu.
»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne
suojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa
neljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on
tullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa
maailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään
ja koulumestaristaan. -- Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän;
»tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän
räjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja
pullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä
Whitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt;
ja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa
entiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies,
kutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen
saa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»
Tässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja niin
helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus hänen
tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin päivänä
Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä
kuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin
kaamea juttu seppä Waylandista.
Matkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin
hevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista,
joiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä
välittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana
salata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli
seppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin
taitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland)
erinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen
käyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja
juomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi
väärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä
kiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi,
että Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut
kuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge
MacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan
Ranskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen
puolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli
Medinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin
ja kuningattaren riitaisuuksia.
Tressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää
niistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta
huomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen
takia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa
sellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta
huomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia
taas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden
ja salaperäisyyden selittämiseksi.
Vihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain
suuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota
eikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.
Tressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä
Sussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan
pidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla oli
hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi
tarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin
hartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä
kaupungilla.
»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian;
»minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»
Tämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden
seuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet
näkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin
kilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä Wayland
alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän luultavasti
oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä niiden
rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän oli osoittava
Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä välttämättömiä
ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa opastamana perättäin
neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi Waylandin ostavan
kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä. Aineet, joita hän
ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa jälkeen, mutta
niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi löytää -- ja
Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän suureksi
hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja pyytävän
vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä muualta.
Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta löytää.
Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet sitä
koskaan nähneetkään -- toiset väittivät, ett'ei sellaista ainetta
ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin
mielikuvituksessa -- ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin
sijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet,
vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt
ilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä
olivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä
ainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli
tehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt
eikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt
sitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan
jonkunverran varastossa.
»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän
myymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä
anteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan.
Minun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan
Teille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne
näyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä
tavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa
minun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen
valtakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä
näytän tietä.»
Tressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua pitkin,
joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa kulkevan
erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin tuntien
sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes Wayland
vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka päästä
häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi, mestari
Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden nousuvettä
odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle hän
seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan -- kurja,
karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa
kengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli oli
auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään. Pieni,
vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan
juutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko
ja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli
monin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän
maininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen
hämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille
rohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku
minä ole ollu tässä kauppiaana?»
»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi
Wayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja
jos on, suostutteko myymään sitä?»
»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole
rohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän
esille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. --
Mine maksa siitte paino kulta -- ah, kirkas kulta -- mine sano kuusi
kerta paino. -- Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja
se kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»
»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi
Wayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta,
»mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta
päällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle
muka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa
Aleppon linnankaivannosta.»
»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole
parempi -- ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä --
tai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»
Seppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt
sanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella
hämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi
äkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä,
vaatimattomassa muukalaisessa.
»Pyhä Elias!» huudahti hän ensi ällistyksestä toinnuttuaan, ja muuttaen
sitten äskeisen epäluuloisen, äreän käytöksensä mitä matelevimmaksi
kohteliaisuudeksi, kumarteli hän syvään sepälle ja pyyteli häntä
käymään matalaan majaansa ja tuottamaan hänen kurjalle kynnykselleen
onnea ja siunausta astumalla sen yli.
»Eikö Te tahto maista malja köyhä juutalaise, Zacharias Yogiani kansa?
-- Tahtoko Te tokaijeri? -- pitäkö Te lacryma-viiniste? -- tahtoko
Te --»
»Sinä kiusaat minua noilla tarjoiluillasi», vastasi Wayland; »anna
minulle, mitä pyydän, ja heitä sikseen turhat lorusi.»
Täten nuhdeltu Israelin lapsi otti esille avainkimppunsa, ja avattuaan
varovaisesti erään kaapin, joka näytti vahvemmin varustetulta kuin muut
sitä ympäröivät lääkesäiliöt, veti hän näkyviin pienen salalaatikon,
jossa oli lasikansi ja joka sisälsi hyvin pienen määrän jotakin mustaa
jauhetta. Sen ojensi hän mitä suurinta kunnioitusta osoittaen
Waylandille, vaikka hän näyttikin ahneella ja kateellisella silmällä
seuraavan jokaista jauhehituista, joka siirtyi ostajan haltuun; mutta
hänen kasvonsa pyrkivät yhä ilmaisemaan entistä alamaista nöyryyttä.
»Onko Sinulla vaakaa?» kysyi Wayland.
Juutalainen viittasi vaakaan, jota myymälässä käytettiin jokapäiväiseen
tarpeeseen, mutta sen teki hän niin epäilevän ja pelokkaan näköisenä,
ett'ei se jäänyt sepältä huomaamatta.
»Parempi tässä täytyy olla», sanoi Wayland ankarasti; »etkö Sinä tiedä,
että pyhät aineet kadottavat voimansa, jos niitä punnitaan väärällä
vaa'alla?»
Juutalainen painoi päänsä alas, otti eräästä teräslevyin vahvistetusta
lippaasta oivallisen vaa'an ja sanoi sitä sepän tarpeiksi
laitellessaan: -- »Tällä minu teke kaikki oma koe -- karva ku otta
ylimmäise papi parrasta jo siine tuntu.»
»Hyvä on», vastasi seppä, punnitsi itselleen kaksi drakmaa mustaa
jauhetta, laittoi sen sitten hyvin huolellisesti kääreeseen ja pisti
taskuunsa muiden lääkeaineiden joukkoon. Sitten kysyi hän sen hintaa
juutalaiselta, joka päätään pudistaen ja kumarrellen vastasi:
»Ei raha -- ei, ei mite sellaiselta miehelte kuin Te ole. -- Mutta eikö
Te tahto nähde köyhe juutalaine jälle? Eikö Te tahto katso häne
työkoppiisa, misse hen, Herra nähkö, on rutistunu kasa kuin pyhe
profeta Joona kuivanu kurpitsa? -- Te tahto sääli hente ja näytte hente
hiuka etepäi sille suurella tielle?»
»Vaiti!» sanoi Wayland, nostaen sormensa salaperäisesti huulilleen,
»ehkäpä vielä tapaammekin toisemme -- Sinä olet jo saavuttanut
_Schahmajmin_, kuten Sinun omat kirjanoppineesi sitä nimittävät --
yleisluomisen; valvo sentähden ja rukoile, sillä Sinun täytyy ensiksi
päästä Alchahest-väkinesteen, Samechin, tuntemukseen, ennen kuin minä
voin ryhtyä lähempiin tekemisiin kanssasi.»
Sitten vastasi hän vain kevyesti päätään nyykäyttäen juutalaisen syviin
hyvästelykumarruksiin ja asteli arvokkaana katua ylös, jäljissään
isäntänsä, jonka ensimäisenä huomautuksena tästä äsken näkemästään
kohtauksesta oli, että Waylandin olisi toki pitänyt maksaa äijälle
rohdosaineestaan, mitä se sitten lie ollutkin.
»Minäkö hänelle maksamaan?» huudahti seppä. »Maksakoon itse pääkehno
minulle, jos minä sen teen! -- Ell'en olisi pelännyt Teidän Korkeutenne
suuttuvan, olisin minä vaihtanut häneltä pari unssia kultaa täsmälleen
samaan määrään tiilikivijauhetta.»
»Minä neuvon Sinua heittämään kaikki tuollaiset konnankoukut ollessasi
minun palveluksessani», käski Tressilian.
»Enkö minä jo sanonut», vastasi seppä, »että minä juuri siitä syystä
säästin häntä tällä kerralla? -- Konnankoukuiksi sanotte Te niitä -- ja
kuitenkin on sillä kurjalla luurangolla rahaa vaikka laskemaan koko sen
kadun, jonka varrella hän asuu, kultakolikoilla, eikä hän vielä
sittenkään saisi kovin suurta lovea rautakirstuunsa; mutta hän
ajattelee hulluksi asti viisauden kiveä -- ja sitä paitsi, hänhän aikoi
ensin tyrkyttää minulle, koska hän piti minua vain halpana palvelijana,
sellaista roskaa, joka ei ollut penninkään arvoista. -- Vuoroin
vieraissa käydään, sanoi piru sysimiehelle; jos hänen väärä lääkkeensä
oli minun hyvien kolikoitteni arvoista, niin oli minun oikea
tiilikivijauheeni hänen hyvän kultansa vertaista.»
»Saattaapa niin olla asian laita juutalaisten ja apteekkarien
kaupoissa», virkkoi Tressilian; »mutta huomaa hyvin, että moiset
veijaritemput, jos niitä harjoittaa minun palvelukseeni antautunut
mies, leikkaavat kunniaani, ja ett'en minä tule sellaista sallimaan.
Toivon Sinun jo lopettaneen ostoksesi?»
»Niin olenkin, herra», vastasi Wayland; »ja näistä rohdoksista
valmistan minä vielä tänä päivänä oikeata orvietanoa, sitä jaloa
lääkettä, jota niin harvoin tavataan puhtaana ja vaikutusvoimaisena
näissä Europan maissa, koska siitä puuttuu tämä erinomaisen harvinainen
ja kallisarvoinen aine, jota minä nyt sain Yoglanilta.»
[Orvietanoa eli venetsialaista vastamyrkkyä, joksi sitä joskus myös
nimitettiin, pidettiin kerrassaan erinomaisena myrkkyä vastaan, ja
lukijan täytyy näitä sivuja tutkiessaan antautua samaan luuloon, joka
oli kerran yleisesti levinnyt niin oppineiden kuin rahvaankin
keskuuteen.]
»Mutta miksi et toimittanut kaikkia ostoksiasi samassa myymälässä?»
kysyi hänen isäntänsä; »nyt olemme juoksennelleet melkein kokonaisen
tunnin toisen laastarinlatsuttajan luota toisen luo.»
»Älkää olko siitä vihoissanne, herra», vastasi Wayland. »Kenenkään ei
tarvitse saada selkoa salaisuudestani; eikä se olisi enää kauvan ollut
minun yksityisomaisuuttani, jos minä olisin ostanut kaikki tarveaineeni
samalta rohdoskauppiaalta.»
Sitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja
sillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan,
sulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen
huoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet
kunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi
huomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä
esiintyviin käytännöllisiin toimiin.
Waylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin
lähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin
silloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan
kartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut
samannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli
joutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän
vanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin
miehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen
että hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin
sen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien
brittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen
ja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan»,
tulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien
englantilaisten ohjeena.