Voi surkeaa! Talonne kauniin kukan
Linnain toisten iloiksi jo tuuli riisti.
_Johanna Baillien Perhetarina_.
Ladcoten vanha linna sijaitsi lähellä samannimistä kylää, aivan
Exmoorin suuren, mahtavan metsän reunassa; tässä metsässä oli runsaasti
riistaa ja muutamat vanhat, Robsartien perheelle kuuluvat oikeudet
valmistivat ritari Hughille tilaisuuden harjoittaa siinä mielihuviaan,
metsästystä. Vanha kartano oli matala, kunnianarvoisa rakennus, joka
käsitti melkoisen alueen ja jota ympäröi syvä kaivanto. Pääkäytävää ja
nostosiltaa suojeli kahdeksankulmainen, ammoin sitten rakennettu torni,
jota peittivät niin paksulti seiniläs ja muut köynnöskasvit, että oli
vaikeata eroittaa, mistä aineista se oli tehty. Tämän tornin kutakin
kulmaa koristivat taas pienet harjatornit, mitkä oikullisesti
vaihtelivat muotoaan ja kokoaan ja mitkä sentähden suuresti poikkesivat
niistä yksitoikkoisista kivisistä pippurirasioista, joita uudemmassa
goottilaisessa rakennustaiteessa käytetään samaan tarkoitukseen. Yksi
näistä pikku torneista oli nelikulmainen ja toimi kellohuoneena.
Mutta kello seisoi nyt, erinomaisen masentava seikka Tressilianille,
koska tuolla vanhalla hyvällä ritarilla oli muiden viattomien
erikoisuuksiensa ohella myöskin ollut aina tapana pitää hermostuneen
tarkkaa huolta ajan täsmällisestä mittaamisesta, mikä omituisuus on
hyvin tavallinen niille, joilla on runsaasti sitä tavaraa tuhlattavana
ja jotka tuntevat raskaana sen painon hartioillaan -- aivan niin kuin
näemme kauppiaiden huvikseen ottavan tarkan selon varastostaan juuri
silloin, kun kysyntä on pienin.
Vanhan linnakartanon pihalle vei holvitie ylempänä mainitun tornin
alatse, mutta nostosilta oli laskettu ja toinen rautanauloilla
vahvistetun oven puoliskoista oli jätetty huolettomasti auki.
Tressilian ratsasti kiireesti vipusillan yli, saapui pihaan ja alkoi
äänekkäästi huutaa palvelijoita heidän nimiltään. Jonkun aikaa vastasi
hänelle vain koirain haukunta ja ulvominen, sillä niiden tarha oli vain
vähän matkan päässä linnasta, ja sitäkin ympäröi sama kaivanto. Vihdoin
ilmestyi näyttämölle Wiljami Badger, ritarin vanha, suosittu
seuralainen, joka hoiti sekä kamaripalvelijan että metsästysjohtajan
toimia. Tämä voimakas, ahavanpurema erämies osoitti suuren ilon
merkkejä Tressilianin tunnettuaan.
»Jumala Teitä siunatkoon», huudahti hän, »herra Edmund, oletteko siinä
itse luinenne ja lihoinenne? -- Te kai voitte hieman virkistää ritari
Hughia, sillä minä, kappalainen ja mestari Mumblazen emme enään osaa
tehdä hänelle kerrassaan mitään.»
»Onko herra Hugh sitten nyt huonompana kuin lähtiessäni, Wiljami?»
kysyi Tressilian.
»Ei ruumiillisesti -- jaksaapa hän jo paljoa paremminkin», vastasi
palvelija; »mutta hän on aivan kuin suunnilta pois -- hän syö ja juo
kuten tavallisestikin -- mutta ei nuku, taikka oikeammin, ei valvo,
vaan on koko ajan jonkunlaisessa nukkumisen ja valvomisen välisessä
hämäryydentilassa. Rouva Swineford väitti sen olevan yhtä lajia
halvausta. -- Ei, ei, rouva, sanoin minä, sydämestä se tulee, sydämestä
se tulee.»
»Ettekö ole voineet saada häntä innostumaan entisiin puuhiinsa?»
virkkoi Tressilian.
»Hän on kokonaan luopunut mielihommistaan», vastasi Wiljami Badger;
»hän ei ole koskenutkaan lautapeliinsä eikä työntösauvoihinsa -- eikä
hän ole kertaakaan vilkaissut siihen suureen haukkametsästyskirjaan
mestari Mumblazenin kanssa. Minä päästin kellonkin seisahtumaan,
ajatellen, että sen lyöntien lakkaaminen häneen jotenkin koskisi, sillä
tiedättehän, herra Edmund, miten omituinen hän oli siinä ajan
laskemisessaan; mutta hän ei virkkanut koko asiasta sanaakaan, niin että
kyllä kai minun pitää panna se vanha laitos naksuttelemaan jälleen.
Rohkeninpa polkaista Bungaytakin hännälle, ja tiedättehän Te, millainen
myräkkä siitä olisi ennen noussut -- mutta nyt hän välitti yhtä vähän
tuon koiraparan ulinasta kuin kissapöllön kirkumisesta savupiipussa --
niin että minä en ymmärrä siitä enää kerrassaan mitään.»
»Saat kertoa minulle loput talon seinien sisällä, Wiljami. -- Sillä
välin vie tämä mies ruokahuoneeseen ja toimita hänelle hyvä kohtelu. --
Hän on tietomiehiä.»
»Valkoisen vai mustanko tiedon miehiä, vähät minä siitä», virkkoi
Wiljami Badger, »kunhan hänen tietonsa vain auttaisi meitä. -- Hei, Tom
kellarimestari, pidäppäs huolta tästä tietomiehestä -- ja katso, ett'ei
hän puhalla Sinulta lusikoitasi, ukkoseni», lisäsi hän kuiskaten
kellarimestarille, joka ilmestyi erääseen ala-akkunaan, »olenpa nähnyt
ennenkin noin rehellisen näköisiä veitikoita, jotka taisivat senkin
tempun.»
Sitten johti hän Tressilianin alakerroksen vastaanottohuoneeseen ja
meni tämän pyynnöstä katsomaan millaisessa tilassa hänen isäntänsä nyt
oli, jott'ei hänen rakastetun holhokkinsa ja aijotun vävynsä äkillinen
palaaminen vaikuttaisi häneen liian ankarasti. Hän tuli pian takaisin
ja sanoi, että ritari Hugh oli vaipunut unenhorroksiin nojatuoliinsa,
mutta että mestari Mumblazen heti ilmoittaisi herra Tressilianille, kun
hän olisi herännyt.
»Mutta toinen kysymys on, tunteeko hän enää Teitä», lisäsi erämies,
»sillä hän on unohtanut kaikkien metsästyskoiriensakin nimet. Viikko
sitten luulin jo hänen kääntyvän parempaan päin: -- 'Satuloi huomenna
vanha Raudikkoni', sanoi hän äkkiä, otettuaan tavallisen uniryyppynsä
suuresta hopeamaljasta, 'ja vie koirat Hazelhurstin kukkulalle päin.'
Iloisia siinä kaikki oltiin, ja uloskin hänet saatiin aamulla, ja hän
ratsasti ajopaikkaa kohti kuten tavallisestikin, puhumatta sanaakaan
muuta kuin että tuuli kävi etelästä ja että vainu pysyisi. Mutta ennen
kuin me olimme päästäneet koirat irtikään, alkoi hän tuijotella
ympärilleen kuten äkkiä unesta heränneenä -- käänsi hevosensa ympäri ja
palasi linnaan takaisin, ja jätti meidät metsästelemään yksiksemme,
miten halutti ja jos halutti.»
»Kerrotpa raskaita uutisia, Wiljami», vastasi Tressilian; »vain Jumala
voi meitä auttaa -- ihmiset eivät voi tässä mitään.»
»Eikä Teilläkään taida olla tietoja neiti Amysta? -- Mutta mitäpä
kysyisin -- kasvojenne ilmehän jo minulle kaikki sanoo. Aina minä
toivoin, että jos joku hänestä voisi tai tahtoisi saada selvää, niin
juuri Te. Kaikki on nyt siis lopussa ja hukassa. Mutta jos minä ikinä
saan sen Varneyn ampumamatkalle, lähetän minä siihen konnaan
väkänuolen; ja sen minä vannon suolan ja leivän kautta.»
Hänen vielä puhuessaan avautui ovi ja mestari Mumblazen astui
huoneeseen; hän oli kuihtunut, laiha, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka
poski oli kuin talvi-omena ja jonka harmaata tukkaa peitti osaksi
korkea, kartiomainen hattu; tämä hattu muistutti muodoltaan suuresti
niitä mansikkavasuja, joita Lontoon hedelmäkauppiaat asettavat
akkunoihinsa. Hän oli liian aaterikas mies tuhlatakseen sanoja niin
turhaan toimitukseen kuin tervehdykseen; niinpä hän, otettuaan
Tressilianin vastaan pään nyökähdyksellä ja käden puristuksella,
viittasi häntä seuraamaan mukana herra Hughin suureen huoneeseen, missä
se kunnon ritari tavallisesti asui. Wiljami Badger liittyi seuraan
käskemättä, hartaasti haluten nähdä, herättäisikö Tressilianin tulo
hänen isäntänsä unteluuden tilastaan.
Pitkässä, matalassa salissa, jonka seiniä runsaasti kuristivat
erämiehen aseet ja metsänkävijän voittomerkit, istui mahtavan kivitakan
ääressä, minkä otsalla riippui miekka ja hoidon puutteesta himmentynyt
rautapuku, Lidcoten ritari Hugh Robsart, verrattain lihava mies, jonka
ruumiin avartuminen oli saatu pysymään kohtuullisissa rajoissa vain
alituisen, ankaran liikunnon avulla. Tressilianista näytti unitauti,
jota hänen vanha ystävänsä ilmeisesti poti, niiden muutamien viikkojen
aikana, jotka hän oli ollut matkalla, enentäneen hänen lihavuuttaan;
ainakin oli se huomattavasti himmentänyt hänen silmiensä eloisaa
katsetta, joka heidän sisään astuessaan ensiksi hitaasti seurasi
mestari Mumblazenia suuren tammipöydän luo, millä näkyi avattuna
mahtava kirja, ja pysähtyi sitten ikäänkuin epätietoisena muukalaiseen,
joka oli tullut hänen kanssaan huoneeseen. Kappalainen, harmaahapsinen
pappismies, joka oli kuningatar Marian aikoina saanut kärsiä uskonsa
takia, istui kirja kädessään toisessa huoneen nurkkauksessa. Hänkin
tervehti surumielisesti Tressiliania ja laski kirjansa syrjään
tarkatakseen vaikutusta, minkä hänen ilmestymisensä tekisi murtuneeseen
vanhukseen.
Kun Tressilian silmät kyynelissä läheni ja läheni kihlatun morsiamensa
isää, näytti ritari Hughin tajunta palaavan. Hän huokasi raskaasti
ikäänkuin tainnostilasta heräjävä, kevyt värähdys kävi hänen kasvojensa
yli, hän avasi sanaakaan sanomatta sylinsä ja Tressilianin
heittäydyttyä siihen puristi häntä lujasti rintaansa vasten.
»Minulla on siis vielä jotakin, jonka puolesta elää», olivat hänen
ensimäiset sanansa; ja puhuessaan purki hän tunteitaan rajuun itkuun,
kyynelten ajaessa toisiaan hänen ahavoituneita poskiaan ja pitkää
valkoista partaansa alas.
»Enpä luullut koskaan tarvitsevani kiittää Jumalaa, nähdessäni isäntäni
itkevän», sanoi Wiljami Badger; »mutta nyt minä kiitän, vaikka olen
vähällä yhtyä itkuun.»
»Minä en halua kysellä Sinulta mitään», virkkoi vanha ritari; »en
mitään -- en kerrassaan mitään, Edmund -- Sinä et ole löytänyt häntä
tai löytänyt hänet sellaisessa tilassa, että hänen olisi ollut parempi
pysyä kadoksissa.»
Tressilian ei kyennyt vastaamaan muutoin kuin peittämällä kaksin käsin
kasvonsa.
»Se riittää, se riittää. Mutta älä Sinä häntä itke, Edmund. Minulla on
syytä itkeä, koska hän oli tyttäreni, -- Sinulla on syytä iloita,
ett'ei hän tullut vaimoksesi. -- Suuri Jumala! Sinä tunnet paraiten,
mikä on meidän hyväksemme. -- Joka-iltaisena rukouksenani oli, että
minun sallittaisiin nähdä Amy ja Edmund avioliitossa -- jos se olisi
täyttynyt, olisi nyt kirpeys liittynyt katkeruuteen.»
»Rauhoittukaa, ystäväni», sanoi kappalainen ritari Hughille, »kaikkien
meidän toivojemme ja kaiken meidän hellän kiintymyksemme tytär ei voi
olla sellainen kurja olento, joksi Te tahdotte hänet esittää.»
»Oi, ei», vastasi ritari Hugh kärsimättömästi, »tein väärin
käyttäessäni niin suoraa puhetta siitä häpeällisestä tilasta, mihin hän
on joutunut -- varmaankin on sille keksitty joku uusi hovinimitys.
Onhan vanhan devonshireläisen maanmoukan tyttärelle kunniaa kylliksi,
kun pääsee korean hovikon hentuksi -- ja vielä Varneyn -- Varneyn,
jonka iso-isää isäni auttoi, kun hänen onnensa murtui, siellä --
taistelussa -- siellä -- taistelussa -- missä Rikhard kaatui -- ei tule
mieleeni! -- eikä kukaan teistä edes auta minua --.»
»Bosworthin taistelussa», virkkoi mestari Mumblazen, »jossa
ottelivat Rikhard Crookback ja Henrik Tudor, nykyisen kuningattaren
iso-isä, _Primo Henrici Septimi_, ja vuonna tuhatneljäsataa ja
kahdeksankymmentäviisi, _post Christum natum_.»
»Niin, aivan niin», sanoi vanha ritari, »jokainen lapsikin sen tietää.
-- Mutta minun pääparkani unohtaa kaiken, mitä sen tulisi muistaa, ja
muistaa vain sen, minkä se kaikkein kernaimmin tahtoisi unohtaa.
Järkeni on ollut melkein koko sen ajan sekaannuksissa, Tressilian,
minkä Sinä viivyit poissa, ja vielä nytkin ajaa se vääriä jälkiä.»
»Teidän Korkeutenne», neuvoi kunnon kappalainen, »tekisi paraiten
vetäytyessään huoneeseensa ja koettaessaan nukkua hetkisen -- lääkäri
jätti viihdyttävää juomaa -- ja meidän Suuri Lääkärimme on käskenyt
meidän käyttää maallisia apukeinoja vahvistuaksemme kestämään niitä
koettelemuksia, joita Hän meille lähettää.»
»Oikein, oikein, vanha ystäväni», vastasi ritari Hugh, »ja me tahdomme
kestää koettelemuksemme miehuullisesti. -- Mehän olemme kadottaneet
vain naisen. -- Katsoppas, Tressilian», -- hän veti povestaan pitkän,
kiiltävän hiuskiehkuran -- »katsoppas tätä kiharaa! -- Minä kerron
Sinulle, Edmund, että sinä iltana, jolloin hän katosi, sanoessaan
minulle hyvää yötä kuten ennenkin, hän riippui kaulassani ja hyväili
minua hellemmin kuin tavallisesti; ja minä, vanha hupsu, pidätin häntä
tästä kiharasta, kunnes hän otti saksensa, leikkasi sen poikki ja jätti
sen käteeni -- siinä kaikki, mitä minä enää koskaan olin saava hänestä
nähdä!»
Tressilian ei kyennyt vastaamaan, hyvin arvaten ne ristiriitaiset
tunteet, jotka raivosivat tuon onnettoman karkulaisen rinnassa tällä
kauhealla hetkellä. Kappalainen oli juuri avaamaisillaan suunsa, mutta
ritari Hugh keskeytti hänet.
»Minä tiedän, mitä aijoitte sanoa, herra kappalainen -- lopultakin oli
se vain naisen hiuskihara -- ja naisen kautta tulivat häpeä ja synti ja
kuolema viattomaan maailmaan -- ja oppinut mestari Mumblazenkin osaa
sanoa syvällisen viisaita seikkoja heidän alemmuudestaan.»
»_C'est l'homme_», vastasi mestari Mumblazen, »_qui se bast, et
qui conseille_.»
»Totta», virkkoi ritari Hugh, »ja sentähden tahdommekin käyttäytyä
niinkuin tulee miesten, joissa on sekä voimaa että viisautta. --
Tressilian, Sinä olet yhtä tervetullut kuin jos olisit tuonut
parempiakin uutisia. Mutta olemmepa haastelleet liian kauvan kuivin
suin. -- Amy, täytäppäs malja Edmundille, ja minulle toinen.» -- Sitten
äkkiä muistaenkin käskevänsä henkilöä, joka ei voinut kuulla, pudisti
hän päätänsä ja sanoi hengenmiehelle: »Tämä suru on sekaantuneessa
mielessäni samaa kuin Lidcoten kirkko puistossamme: me saatamme
hetkiseksi eksyä pensaikkoihin ja tiheikköihin, mutta jokaisen käytävän
päästä näemme jälleen sen vanhan harmaan tornin ja esi-isieni haudan.
Toivoisinpa saavani kulkea sitä tietä jo huomenna!»
Tressilian ja kappalainen pyytelivät yhdessä menehtynyttä vanhusta
lähtemään levolle ja saivatkin vihdoin tahtonsa perille. Tressilian jäi
hänen päänalusensa ääreen siksi kunnes näki hänen viimeinkin vaipuvan
unenhorrokseen ja palasi sitten neuvottelemaan kappalaisen kanssa
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä näissä onnettomissa olosuhteissa.
He eivät voineet tästä keskustelusta sulkea mestari Mikael Mumblazenia,
sitäkin vähemmän, kun, mitä toiveita he saattoivatkaan kiinnittää hänen
älykkäisyyteensä, he tiesivät hänen olevan niin suuren vaiteliaisuuden
ystävän, ett'ei ollut mitään pelättävää hänen osanotostaan
neuvotteluihin. Hän oli vanha poikamies, hyvästä, mutta köyhästä
perheestä, ja etäistä sukua Robsarteille, minkä heimolaisuuden johdosta
Lidcoten linna oli viimeiset kaksikymmentä vuotta saanut nauttia hänen
läsnäolonsa kunniaa. Hänen seuransa miellytti ritari Hughia, etenkin
hänen syvän oppineisuutensa takia, joka, vaikka se käsittikin
yksinomaan vaakuna- ja sukutiedon sekä niihin liittyvät
historianpilkkeet, oli juuri omiansa viehättämään vanhaa kunnon
ritaria; lisäksi oli hänestä mukavaa tavata aina rinnaltaan ystävä,
jonka puoleen kääntyä, kun hänen oma muistonsa, kuten usein tapahtui,
jätti hänet pulaan tai vei väärille poluille nimissä ja vuosiluvuissa,
mitkä ja muut samanlaiset vajanaisuudet mestari Mikael Mumblazen
korjasi lyhyesti, täsmällisesti ja hienotunteisesti. Ja olevaakin
elämää koskevissa asioissa antoi hän usein arvoituksellisella
vaakunakielellään neuvoja, joita hyvin sopi ottaa varteen, tai jotka,
käyttääksemme Wiljami Badgerin puheentapaa, kävivät suoraan otuksen
kimppuun sillä välin kun muut rähmästivät pensaikoissa.
»Meidän on ollut aivan onnetonta täällä sen kunnon ritarin takia, herra
Edmund», virkkoi kappalainen. »En ole niin kovasti kärsinyt sen jälkeen
kun minut reväistiin irti rakkaasta laumastani ja pakotettiin jättämään
se paavilaissusien valtaan.»
»Se tapahtui _in Tertio Mariae_», tiesi mestari Mumblazen.
»Taivaan nimessä», jatkoi kappalainen, »kertokaa meille, oletteko
käyttänyt aikaanne paremmin kuin me, ja oletteko saanut mitään tietoja
siitä onnettomasta tytöstä, joka niin monta vuotta oltuaan tämän
murheeseen sortuneen talon ainoana ilona, on nyt muuttunut meidän
suurimmaksi onnettomuudeksemme? Oletteko edes saanut selville hänen
olinpaikkaansa?»
»Olen», vastasi Tressilian. »Tiedättekö Cumnorin kartanoa Oxfordin
lähellä?»
»Tiedän hyvinkin», sanoi hengenmies; »se kuului ennen Abingdonin
munkeille.»
»Joiden vaakunan», ehätti mestari Mikael, »minä olen nähnyt suuren
salin takan otsalla -- leveä risti neljän jalattoman linnun keskellä.»
»Siellä se onneton neito asuu sen Varney-konnan kanssa», sanoi
Tressilian. »Ell'ei olisi sattunut erästä omituista seikkaa väliin,
olisi miekkani kostanut kaiken meidän häpeämme, samoinkuin hänenkin
tuolle kurjalle heittiölle.»
»Kiitä Jumalaa, joka pidätti kätesi verityöstä, malttamaton nuori
mies!» vastasi kappalainen. »Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä olen
kostava. Olisi parempi ajatella keinoja, millä voisimme vapauttaa hänet
sen hylkiön häpeällisistä kahleista.»
»Niille annetaan vaakunatieteessä nimi _laquei amoris_ tai _lacs
d'amour_», ilmoitti Mumblazen.
»Siihenpä apuanne pyydänkin, ystäväni», vastasi Tressilian; »minä aijon
syyttää sitä konnaa itsensä valta-istuimen juurella petoksesta, naisen
viettelemisestä ja vieraanvaraisuuden lakien loukkaamisesta. Kuningatar
on minua kuuleva, vaikka Leicesterin kreivi, sen heittiön suojelija,
seisoisi hänen oikealla puolellaan.»
»Hänen Majesteettinsa», virkkoi kappalainen, »näyttää alamaisilleen
kiitettävää esimerkkiä puhtaista tavoista, ja on epäilemättä maksava
sille kunnottomalle rosvolle ansaitun palkkansa. Mutta eikö olisi
parempi ensinnä kääntyä Leicesterin kreivin puoleen hänen palvelijaansa
koskevassa asiassa? Jos hän suostuu tekemään oikeutta, pelastutte Te
saamasta itsellenne mahtavan vihamiehen, mikä varmasti tapahtuisi, jos
Te ilman muuta syytätte hänen tallimestariaan ja ensimäistä suosikkiaan
kuningattaren edessä.»
»Sydämeni vastustaa neuvoanne», sanoi Tressilian. »Minä en voi ajaa
jalon kasvatusisäni asiaa -- onnettoman Amyn asiaa -- muiden kuin
laillisen hallitsijattareni edessä. Leicester, sanonette, on
jalomielinen -- vaikkapa niinkin -- mutta hän on vain alamainen kuten
me muutkin, enkä minä tahdo valittaa hänelle, jos parempikin keino on
tarjolla. Kuitenkin olen miettivä sitä, mitä minulle sanoitte -- mutta
minä tarvitsen Teidän apuanne saadakseni kunnon ritari Hughin tekemään
minut asianajajakseen ja valtuutetukseen, sillä minun täytyy puhua
hänen nimessään eikä omassani. Kun Amy nyt kerran on voinut niin paljon
muuttua, että on saattanut hullaantua siihen mitättömään, uinailevaan
hovikkoon, täytyy hänen ainakin saada se hyvitys, mikä vielä on hänen
vallassaan.»
»Parempi hänen olisi kuolla _coelebs_ ja _sine proles_»,
sanoi Mumblazen kiivaammin kuin hänelle oli tavallista, »kuin että
yhdistettäisiin, _per pale_, sellaisen konnan vaakuna Robsartein
jaloihin merkkeihin!»
»Jos Teidän aikomuksenne on, kuten en voi epäilläkään», sanoi
hengenmies, »pelastaa niin paljon kuin vielä on mahdollista tämän
onnettoman nuoren naisen kunniaa, niin kehoitan Teitä yhä uudestaan
etusijassa vetoomaan Leicesterin kreiviin. Hän harjoittaa yhtä
rajatonta valtaa talossaan kuin kuningatar maassaan, ja jos hän
ilmoittaa Varneylle sitä haluavansa, niin ei hänen kunniansa joudu
ainakaan niin julkisen häväistyksen alaiseksi.»
»Olette oikeassa, olette oikeassa», toisteli Tressilian innokkaasti,
»ja minä kiitän Teitä, että Te huomautitte sellaista, minkä minä
malttamattomuudessani kokonaan syrjäytin. Minä en tosin luullut koskaan
tarvitsevani anoa armoa Leicesteriltä; mutta minä voisin jopa
polvistuakin sen ylpeän Dudleyn eteen, jos vain siten voisin poistaa
pienimmänkin häpeän häivän tämän onnettoman neidon maineesta. Tehän
auttanette minua saadakseni tarpeelliset valtuutukset ritari Hugh
Robsartilta?»
Kappalainen vakuutti hänelle avuliaisuuttaan ja vaakunatieteilijä
nyykäytti päätään hyväksyvästi.
»Teidän täytyy myöskin olla valmiita vaadittaessa todistamaan sitä
avosydämistä vieraanvaraisuutta, jota kunnon ystävämme osoitti tuolle
kavalalle petturille ja sitä intoa, jolla hän koetti viekoitella hänen
onnetonta tytärtään.»
»Ensi alussa», sanoi kappalainen, »ei Amy minun ymmärtääkseni pitänyt
paljoa hänen seurastaan, mutta myöhemmin näin minä heidät usein
yksissä.»
»_Seiant_ vierashuoneessa», liitti Mikael Mumblazen, »ja
_passant_ puutarhassa.»
»Kerran yllätin minä heidät sattumalta», jatkoi pappi,
»etelänpuoleisessa metsässä, eräänä kevätiltana -- Varney oli niin
verhoutunut ruskeanpunaiseen viittaansa, ett'en nähnyt hänen
kasvojansa, -- he erosivat äkkiä, kuullessaan kahinaa lehvästöstä, ja
minä huomasin tytön kääntävän päänsä ja katselevan kauvan hänen
jälkeensä.»
»Kaula _reguardant_», virkkoi vaakunatieteilijä -- »ja heidän
pakopäivänään, ja se oli Pyhän Augustinuksen päivän aatto, näin minä
Varneyn tallirengin, hänen palvelijanpukuunsa puettuna, pitelevän
herransa ja neiti Amyn ratsuja, _proper_ suitsitettuina ja
satuloituina, kirkkomaan aitauksen takana.».
»Ja nyt pidetään Amya vankina salaisessa asuinpaikassaan», sanoi
Tressilian. »Se konna saadaan siten kiinni, ja toivoisinpa hänen
kieltävän rikoksensa, jotta minä voisin paiskata epäämättömän
todistuksen hänen petollisesta kurkustaan alas! Mutta minun täytyy
valmistautua matkalleni. Toimittakaa Te, hyvät herrat, kasvatusisältäni
sellaiset valtuutukset, että minä voin vapaasti toimia hänen
nimessään.»
Näin puhein poistui Tressilian huoneesta.
»Hän on liian kiivas», sanoi kappalainen; »ja minä rukoilen Jumalaa
antamaan hänelle sen kärsivällisyyden, joka on tarpeen ollessa
tekemisissä Varneyn kanssa.»
»Kärsivällisyys ja Varney», virkkoi Mumblazen, sopivat vaakunatieteen
mukaan yhtä vähän toisiinsa kuin metalli metalliin. Hän on kavalampi
kuin sireeni, raatelunhimoisempi kuin hirmukotka, myrkyllisempi kuin
lohikäärme ja julmempi kuin takajaloilleen kohonnut jalopeura.»
»Minä kuitenkin epäilen», jatkoi kappalainen, »saatammeko me oikeastaan
pyytää ritari Hugh Robsartilta, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,
valtakirjaa, joka siirtää hänen isänoikeutensa neiti Amyyn jollekin
toiselle --»
»Teidän Korkea-arvoisuutenne ei tarvitse lainkaan sitä epäillä», sanoi
Wiljami Badger, joka astui huoneeseen hänen puhuessaan, »sillä minä
panen henkeni pantiksi siitä, että hän on herätessään toinen mies kuin
näinä viimeisinä kolmenakymmenenä päivänä.»
»Niinkö, Wiljami», vastasi kappalainen, »luotatko sinä niin lujasti
tohtori Diddleumin juomaan?»
»En hituistakaan», vakuutti Wiljami, »sillä isäntäni ei koskaan
maistanut siitä tippaakaan, palvelijatar kun kaatoi sen aina maahan.
Mutta herra Tressilianin seurassa tuli tänne muuan vieras mies, ja hän
antoi ritari Hughille juoman, joka on kaksikymmentä kertaa parempaa.
Minä hieman puhutin häntä, enkä minä ole vielä nähnyt eläinpuoskaria
enkä ketään muutakaan, joka olisi niin tarkoin selvillä hevosten ja
koirain taudeista; eikä sellainen koskaan käsittele pahoin kristittyä
ihmistäkään.»
»Eläinpuoskari! Sinä julkea mies! -- Ja kenen luvalla hän toimii, jos
saan kysyä?» huudahteli kappalainen hämmästyksen ja suuttumuksen
valtaamana; »tai kuka antaa meille takuut tästä uudesta lääkäristä?»
»Mitä lupaan tulee, niin Teidän Korkea-arvoisuutenne suvainnee kuulla,
luvan annoin minä; ja takaukseen nähden luulen minä, ett'en ole ollut
tässä talossa kahtakymmentäviittä vuotta saamatta oikeutta määrätä,
mitä lääkkeitä annetaan eläimille tai ihmisille -- minä, joka osaan,
jos niin tarvitaan, antaa parannejuomia ja pillereitä tai iskeä suonta
tai määrätä vetolaastaria vaikka itselleni.»
Robsartin perheen neuvonantajat pitivät välttämättömänä saattaa tämän
seikan heti Tressilianin tietoon, ja tämä kutsuikin viipymättä seppä
Waylandin puheilleen, kysyen häneltä (kuitenkin kahden kesken), kenen
luvalla hän oli rohjennut antaa lääkettä ritari Hugh Robsartille.
»Kuinka», vastasi seppä, »Teidän Korkeutennehan muistanee vielä minun
kertoneen, että minä olin päässyt tunkeutumaan syvemmälle isäntäni --
tarkoitan oppinutta tohtori Doboobieta -- salaisuuksiin kuin hän tahtoi
myöntääkään; ja puolet hänen vihastaan ja kaunastaan minua kohtaan
johtui siitä, että -- paitsi sitä, että minä olin ehtinyt nähdä liian
tarkoin hänen temppunsa -- muutamat älykkäät henkilöt, etupäässä eräs
abingdonilainen nuori, iloinen leski, pitivät minun lääkemääräyksiäni
hänen rohtojaan parempina.»
»Tässä eivät nyt ilvetemppusi kelpaa, mies!» sanoi Tressilian
ankarasti. »Jos Sinä olet pitänyt meitä pilanasi -- tai etenkin jos
Sinä olet tehnyt jotakin, joka voi vahingoittaa ritari Hugh Robsartin
terveyttä, niin löydät Sinä hautasi tinakaivoksen pohjasta.»
»Minä tiedän liian vähän suuresta _arcanumista_ muuttaakseni
malmia kullaksi», vastasi Wayland varmana. »Mutta hillitkää pelkonne,
herra Tressilian -- minä ymmärsin vanhan ritarin taudin siitä, mitä
Wiljami Badger kertoi minulle; ja toivoakseni saatan minä määrätä
pienen annoksen mandragoraa, jonka välttämättömästi tuottama uni on
kaikki, mitä herra Hugh Robsart tarvitsee hämmentyneiden aivojensa
selvikkeiksi.»
»Toivon Sinun pelaavan rehellistä peliä kanssani, Wayland?» sanoi
Tressilian.
»Rehellisintä ja kunniallisinta, kuten asiain meno tulee näyttämään»,
vastasi seppä. »Mitä hyötyä olisi minulla siitä, että tekisin pahaa
teidän rakastamallenne vanhusraukalle? Teidän, jota minä saan kiittää
siitä, ett'ei serkku Pinniewinks tällä hetkellä repele lihaani ja
jänteitäni kirotuilla pihdeillään ja sorki jokaista ruumiini luomea
terävällä piikillään (rutto käsiin, jotka sen takoivat!), muka
löytääkseen noidanmerkin? -- Minä toivon saavani halpana palvelijananne
liittyä Teidän Korkeutenne seurueeseen, ja minä pyydän vain, että minun
rehellisyyttäni arvostellaan sen mukaan, mikä seuraus on oleva kunnon
ritarin unesta.»
Seppä Wayland osasi ennustuksissaan oikeaan. Viihdyttävä juoma, jonka
hänen taitonsa oli valmistanut ja Wiljami Badgerin luottavaisuus
määrännyt nautittavaksi, vaikutti mitä parhaiten. Potilaan uni oli
ollut pitkä ja rauhallinen, ja kun vanhusparka heräsi, oli hän tosin
vielä hyvin alakuloinen ja heikko, mutta hän saattoi nyt paljoa
paremmin käsittää kaikkea, mikä osui hänen tajuntansa piiriin, kuin
joku aika takaperin. Hän vastusti hetkisen sitä ystäviensä ehdotusta,
että Tressilian matkustaisi hoviin koettamaan saada hänen tytärtään
takaisin ja korjaamaan niin paljon kuin mahdollista hänen maineensa
kärsimää kolahdusta. »Antakaa hänen mennä», sanoi hän; »hän on vain
haukka, joka kiitää myötätuuleen; minä en viitsisi tuhlata
vihellystäkään kutsuakseni häntä takaisin.» Mutta vaikka hän jonkun
aikaa pysyikin tällä päällä, saatiin hänet kuitenkin lopulta
vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli ryhtyä
toimenpiteeseen, johon hänen luonnolliset tunteensakin häntä
pakottivat, ja että hänen tuli suostua siihen, että Tressilian
yrittäisi kaikkea, mitä suinkin yrittää voisi, hänen tyttärensä
parhaaksi. Niinpä hän kirjoittikin nimensä valtuuskirjan alle, jonka
kappalainen oli parhaan taitonsa mukaan kyhännyt, sillä niinä
yksinkertaisina aikoina olivat papit usein laumansa ohjaajia yhtä hyvin
jumalansanassa kuin laki-asioissakin.
Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänen palaamisestaan Lidcoten
linnaan, oli kaikki valmiina Tressilianin toista lähtöä varten; mutta
muuan oleellinen seikka oli unohdettu, ja siitä huomautti ensiksi
Tressilianille mestari Mumblazen. »Te olette menossa hoviin, herra
Tressilian», sanoi hän; »mutta suvainnettehan muistaa, että Teidän
vaakunakoristuksinanne täytyy olla _argent ja or_ -- muut värit
eivät käy siellä.» Tämä huomautus oli yhtä pulmallinen kuin se oli
oikea. Saadakseen hovissa jotakin aikaan, oli puhdas raha yhtä
välttämätöntä Elisabetin kultaisina päivinä kuin minkä seuraavan
hallitsijan aikana tahansa; mutta sitä tavaraa ei Lidcoten linnan
asukkailla ollut kovin viljalti. Tressilian itse oli köyhä; ritari Hugh
Robsartin tulot olivat hänen vieraanvaraisen elämäntapansa takia
tyystin kuluneet, jopa ennakoltakin nautitut; ja niin oli siis
välttämätöntä vaakunatieteilijän, joka huomautuksenkin teki, ratkaista
myös pulma. Mestari Mikael Mumblazen tekikin niin tuomalla näkyville
kukkaron, joka kahdenkymmenen vuoden säästöinä sisälsi lähes kolmesataa
puntaa erilaisia kulta- ja hopearahoja, mitkä kaikki hän nyt, sanaakaan
puhumatta, omisti miehen palvelukseen, jonka talon suoma suoja oli
tehnyt hänelle mahdolliseksi koota tämän pienen aarteen. Tressilian
otti sen vastaan hetkeäkään epäröimättä, ja molemminpuolinen
kädenpuristus oli ainoa, mikä ilmaisi sitä iloa, jota toinen tunsi
saadessaan uhrata kaikkensa sellaiseen tarkoitukseen ja toinen
nähdessään niin haitallisen esteen matkansa menestyksen tieltä
hävinneen niin äkkiä ja niin odottamattomalla tavalla.
Kun Tressilian varhain seuraavana aamuna laittautui lähtökuntoon, pyrki
seppä Wayland hänen puheilleen; ja lausuttuaan toivovansa Tressilianin
olleen tyytyväisen hänen lääkkeensä vaikutukseen ritari Hugh Robsartiin
ilmaisi hän haluavansa seurata häntä hoviin. Juuri sitä oli
Tressiliankin joskus ajatellut; sillä se oveluus ja älykkäisyys ja
kekseliäisyys, jota tämä mies oli osoittanut heidän yhteisen matkansa
kestäessä, oli saattanut Tressilianin pitämään hänen apuansa tärkeänä.
Mutta Waylandia vaanivat lain kourat; ja siitä Tressilian häntä
muistuttikin, viitaten samalla Pinniewinksin pihteihin ja tuomari
Blindasin vangitsemiskäskyyn. Seppä Wayland nauroi molemmille.
»Katsokaas, herra!» sanoi hän, »minä olen vaihtanut sepänvarustukseni
palvelijanpukuun; mutta ilman sitäkin, katsokaas näitä minun viiksiäni
-- nyt riippuvat ne alaskäsin -- mutta jos minä vain kiekahutan niitä
hieman ylöspäin ja värjään niitä eräällä aineella, jota osaan
valmistaa, ei itse pirukaan minua hevin tuntisi.»
Hän antoi vastaavan teon seurata sanojaan; ja minuuttia lyhemmässä
ajassa oli hän vain harjaamalla ylöskäsin viiksensä ja tukkansa
muuttunut aivan toiseksi henkilöksi kuin se oli, joka vähää ennen oli
astunut huoneeseen. Mutta Tressilian epäili yhä ottaako häntä
palvelukseensa vaiko ei, ja seppä pyyteli sitä innokkaammin.
»Minun on kiittäminen Teitä hengestäni», puheli hän, »ja minä haluaisin
kernaasti maksaa osan velkaani, etenkin kun kuulin Wiljami Badgerilta,
mille vaaralliselle yritykselle Teidän Korkeutenne on lähdössä. Minä en
tosin pyri olemaan mikään tappelupukari enkä minä suinkaan haluaisi
kuulua noihin pöyhkeihin kalvanheiluttajiin, jotka puoltavat herrojensa
asiaa miekoin ja kilvin. Ei, minä olen niitä, jotka pitävät kelpo
kemujen loppua parempana kuin tappelun alkua. Mutta minä tiedän voivani
hyödyttää Teidän Korkeuttanne niissä asioissa, joita Te ajatte,
paremmin kuin yksikään noista säilän ja tikarin sankareista, ja
luulenpa pääni saavan enemmän aikaan kuin sata heidän kättänsä.»
Tressilian epäröi yhä. Hän ei tiennyt vielä paljoa tästä omituisesta
miehestä, ja hän punnitsi yhä, voisiko hän luottaa häneen tarpeeksi
tehdäkseen hänestä hyödyllisen apulaisen nykyisessä yrityksessänsä.
Ennen kuin hän oli päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen, kuului
linnan pihalta hevosen kavioiden kapsetta, ja mestari Mumblazen ja
Wiljami Badger astuivat kiireesti Tressilianin huoneeseen ja puhuivat
molemmat melkein yht'aikaa.
»Vast'ikään saapui tänne muuan palvelija kauneimman harmajan selässä
mitä olen eläessäni nähnyt», sanoi Wiljami Badger, joka ehätti ensiksi;
-- »ja sen miehen käsivarressa on hopeinen vaakunamerkki, missä näkyy
kreivin kruunun alla tultasyöksevä lohikäärme tiiliskivi suussa», sanoi
mestari Mumblazen, »ja hän tuo kirjettä, joka on suljettu samanlaisella
sinetillä.»
Tressilian otti kirjeen, jonka osoitepuolelle oli piirretty:
»Kunnioitettavalle Herra Edmund Tressilianille, rakkaalle
sukulaisellemme -- Nämä rivit -- ratsasta, ratsasta, ratsasta --
henkesi edestä, henkesi edestä, henkesi edestä.» Sitten hän avasi sen
ja havaitsi sen sisältävän seuraavaa:
»Herra Tressilian, hyvä ystävämme ja serkkumme!
»Me olemme nykyään niin sairaana ja muutoinkin niin
huolestuttavassa asemassa, että me haluamme kerätä ympärillemme
kaikki ystävämme, joiden hellään uskollisuuteen me erittäin
saatamme luottaa ja joihin me ensimäisinä ja läheisimpinä luemme
kunnioitettavan herra Tressilianimme, niin hyvän tahdon kuin
kyvynkin puolesta. Sentähden pyydämme Teitä mitä kiireimmin
saapumaan halpaan asuntoomme Say's Courtiin, Deptfordin lähelle,
missä me tulemme Teidän kanssanne lähemmin pohtimaan asioita, joita
emme katso voivamme esittää näin kirjeellisesti. Ja niin me sanomme
Teille sydämelliset hyvästit ja olemme palvelukseksenne rakastava
sukulaisenne
»Ratcliffe, Sussexin kreivi.»
»Lähetä sanansaattaja heti tänne, Wiljami Badger», sanoi Tressilian; ja
kun mies oli astunut huoneeseen, huudahti hän: »Ahaa, Stevens, Sinäkö
se oletkin! Mitenkä jaksaa kunnioitettava kreivimme?»
»Huonosti, herra Tressilian», oli sanansaattajan vastaus, »ja siksi
tarvitseekin hän sitä kipeämmin hyviä ystäviä ympärilleen.»
»Mutta mikä sitten kreiviä vaivaa?» kysyi Tressilian tuskallisena,
»enhän ole kuullut hänen edes sairastuneen.»
»En tiedä, herra», vastasi mies; »mutta hyvin sairas hän vain on.
Lääkärit eivät tiedä, mihin ryhtyä, ja useat talossa epäilevät jotakin
konnankoukkua -- noitakeinoja tai vieläkin pahempaa.»
»Millaiset ovat taudin oireet?» kysyi seppä Wayland käyden nopeasti
lähemmäksi.
»Että mitkä?» ihmetteli lähetti, joka ei ollut ymmärtänyt hänen
kysymystään.
»Mitä paikkaa hän valittaa?» tiedusteli Wayland; »missä kipu asuu?»
Mies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata
muukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän
kiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen,
ruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.
»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi
Wayland.
»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.
»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän
sen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä tiedän
myöskin parannuskeinon -- mestarini ei saa sanoa minun turhaan
opiskelleeni hänen työpajassaan.»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena
on tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei
ilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»
»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon
vain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa.
Muistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»
»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu
meitä.»
Ilmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä,
viittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin
vakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille ja
koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin ja
siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi
Waylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.