Herrani se osaa senkin tempun,
(Koko taitoaan en kerro, nääs kun
Yksissä me teimme kujeitamme)
Että maantien, jota ratsastamme,
Tästä hamaan Canterburyyn asti
Kääntää nurin aika taitavasti,
Vielä kultiin, hopeihin sen peittäin.
_Tuomioherran palvelijan esipuhe -- Canterburyn Tarinoita_.
Seppä aloitti kertomuksensa seuraavin sanoin: -- »Minut kasvatettiin
rautioksi, ja minä taisinkin työni yhtä hyvin kuin kuka tahansa
mustasorminen, nahkaverhoinen, nokinaamainen tämän jalon ammatin
harjoittaja. Mutta minä väsyin soittelemaan vasarasäveleitä
rauta-alasimella, ja minä läksin maailmalle, missä minä tutustuin
erääseen kuuluisaan silmänkääntäjään, jonka sormet olivat käyneet liian
kankeiksi temppuihin ja joka halusi oppilasta avukseen tämän jalon
salataiteen harjoittamiseen. Minä palvelin häntä kuusi vuotta, kunnes
tulin vuorostani mestariksi -- ja minä vetoan Teidän Korkeuteenne,
jonka arvostelusta ei käy väitteleminen, enkö ollut oppinut
suorittamaan kujeitani ja koukkujani verrattain hyvin?»
»Erinomaisen hyvin», vastasi Tressilian; »mutta koetahan kertoa
lyhyesti.»
»Eipä pitkää aikaa sen jälkeen kun olin esiintynyt ritari Hugh
Robsartin talossa Teidän Korkeutenne ollessa läsnä», jatkoi seppä,
»kiipesin minä näyttämölle ja mylvin säkeitä kilpaa parhaimpien kanssa
sekä 'Mustassa Härässä', Globessa ja Fortunassa että muualla; mutta
minä en enää tiedä, miten siinä kävi -- omenoita oli sinä vuonna
siunautunut niin viljalti, että kahdenpennin parven pojanvekarat eivät
haukanneet niistä muuta kuin yhden suupalan ja heittivät loput sen
näyttelijän niskaan, joka kulloinkin sattui olemaan esillä. Niin sain
minä siitäkin kyllikseni -- luovuin puolesta osastani seurueeseen --
lahjoitin harjoitusmiekkani eräälle toverilleni -- korkeakorkoiset
saappaani pukuvarastoon, ja käänsin koreasti teaterille selkäni.»
»Hyvä, ystäväiseni», virkkoi Tressilian, »entä mihin juoneen sitten
ryhdyit?»
»Minusta tuli», vastasi seppä, »osaksi oppilas, osaksi palvelija
miehelle, joka suurella taidolla mutta vähillä varoilla harjoitti
lääketieteilijän ammattia.»
»Toisin sanoen», oikaisi Tressilian, »Sinusta tuli puoskarin kätyri.»
»Hiukan parempi mies sentään, toivoakseni, hyvä herra Tressilian»,
vastasi taitoniekka; »ja kuitenkin olivat meidän temppumme, totta
puhuakseni, sangen seikkailunomaista laatua, ja lääketaitoa, jonka minä
olin saavuttanut alustavilla opinnoillani hevosten käsittelyssä,
sovitettiin myös usein ihmisiin. Vaikka ovathan kaikkien tautien
siemenet oikeastaan samat; ja jos tärpätti, terva, piki ja häräntali
keltaiseen inkivääriin, mastikkipihkaan ja kynsilaukkaan sekoitettuina
voivat parantaa hevosen, jota on naula haavoittanut, niin en ymmärrä,
miks'ei sama lääke tehoisi ihmiseen, jota on miekalla sohaistu. Mutta
mestarini menettelytavat ja taito olivat minun yrittelyjäni paljoa
etevämmät ja pyrkivät paljoa vaarallisempiin saavutuksiin. Hän ei ollut
ainoastaan rohkea seikkailija käytännöllisen lääkitystaidon alalla,
vaan osasi hän myös, jos niiksi tuli, lukea tähdistä ja selvitellä
ihmisten onnenvaiheita, joko sitten syntymähetken merkeistä, kuten hän
sanoi, tai muulla tavoin. Hän oli oppinut lääkejuomain valmistaja ja
syvällinen kemisti -- hän yritti useammankin kerran hyydyttää elohopeaa
ja väitti astuneensa aimo askeleen viisasten kiveä kohti. Minulla on
vieläkin tallessani muuan hänen tätä aihetta käsittelevä tutkimuksensa,
ja jos Teidän Korkeutenne siitä mitään ymmärtää, niin luulenpa Teidän
päässeen pitemmälle kuin kaikki ne, jotka ovat sen lukeneet, ja kuin
sekin mies, joka sen kirjoitti.»
Ja seppä ojensi Tressilianille nahkapaperikäärön, jossa ylhäällä ja
alhaalla ja reunoissa näkyi seitsemän kiertotähden merkkejä
kummallisesti yhtyneinä taikakuvioihin ja kreikkalaisiin ja
heprealaisiin lauselmiin. Keskellä oli muutamia latinankielisiä, jonkun
salattujen tieteiden tutkijan kirjoittamia säkeitä, niin sirosti
piirrettyinä, ett'ei paikan hämäryyskään estänyt Tressiliania niitä
lukemasta. Niiden sisällys oli seuraavaa laatua: --
»Si fixum solvas, faciasque volare solutum,
Et volucrem figas, facient te vivere tutum;
Si pariat ventum, valet auri pondere centum;
Ventus ubi vult spirat -- Capiat qui capere potest.»
»Minä vakuutan Sinulle», virkkoi Tressilian, »että kaikki, mitä minä
ymmärrän tästä sianlatinasta, on siinä, että viimeiset sanat näyttävät
merkitsevän: 'Käsitti, kuka käsittää voi!'»
»Se se olikin», jatkoi seppä, »juuri se periaate, jonka mukaan arvoisa
ystäväni ja mestarini, tohtori Doboobie, aina sovitti toimintansa,
kunnes hän omista kuvitteluistaan hassahtaneena ja suuresta
kemistitaidostaan pöyhistyneenä alkoi tuhlata itseään pettäen rahaa,
jonka hän oli ansainnut muita pettämällä; hän joko löysi tai rakensi
itse -- en tiedä, kuinka päin asia oli -- tämän salaisen työkammion,
johon hän tapasi sulkeutua sekä potilaittensa että oppilaittensa
näkyviltä, niin että nämä epäilemättäkin arvelivat hänen pitkien ja
hämäräperäisten poistumistensa tavallisesta asunnostaan Farringdonin
kaupungista aiheutuneen hänen edistymisestään salatuissa tieteissä ja
hänen yhteydestään näkymättömän maailman kanssa. Minuakin yritti hän
pettää; mutta vaikka en häntä suoranaisesti vastustanutkaan, näki hän
kuitenkin minun tietävän liian paljon hänen salaisuuksistaan ollakseni
kauvemmin hänen vaaraton toverinsa. Sillä välin tuli hänen nimensä
kuuluisaksi, tai pikemminkin surkeankuuluisaksi, ja moni niistä, jotka
kääntyivät hänen puoleensa, uskoi häntä vakavasti noidaksi. Vieläpä toi
hänen luuloteltu salaisten tieteiden tuntemuksensa hänen luokseen
avunetsintään miehiä, jotka olivat liian mahtavia tässä mainittaviksi,
asioissa, jotka olivat liian vaarallisia tässä kerrottaviksi. Toiset
taas kirosivat ja uhkailivat häntä ja antoivat minulle, hänen
tutkimustensa viattomalle apulaiselle pilkkanimen Pirun Sanansaattaja,
mikä suuntasi aina päätäni kohti aika kivituiskun milloin vain rohkenin
näyttäytyä kylän kujilla. Vihdoin mestarini katosi äkkiä, sanottuaan
minulle tulevansa tähän työpajaan ja kiellettyään minua häntä
häiritsemästä ennen kuin kahden päivän päästä. Kun tämä aika oli
kulunut, aloin huolestua ja läksin tähän maanalaiseen komeroon, missä
tapasin tulet sammuneiksi ja työkalut heitellyiksi hujan hajan; samalla
oli oppinut Doboobius, kuten hän tapasi nimittää itseään, jättänyt
minulle kirjelipun, missä hän ilmoitti, ett'emme koskaan enää tulisi
tapaamaan toisiamme, sekä jätti minulle perinnöksi koko kemiallisen
tavaravarastonsa sekä nahkapaperikäärön, jota juuri Teille näytin,
manaten minua ankarasti tutkimaan sen ilmaisemaa salaisuutta, joka
erehtymättömästi oli johtava minut sen ainoan oikean suuren tiedon
perille.»
»Ja seurasitko Sinä tätä viisasta manausta?» kysyi Tressilian.
»Kunnioitettava herra, en», vastasi seppä; »sillä koska olin jo
luonnoltani varovainen sekä sitäpaitsi epäluuloinen tietäessäni, kenen
kanssa olin tekemisissä, tutkin minä kaikki nurkat ja pielet niin
tarkoin, ennen kuin uskalsin edes valkeata sytyttää, että lopulta
löysin pienen, huolellisesti tulipesän alle kätketyn ruutitynnyrin,
joka oli ilmeisesti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, että heti kun
minä aloittaisin sen suuren metallien muuttamistyöni, täten syntyvä
räjähdys muuttaisi holvin ja kaikki, mitä siinä olisi, rauniokasaksi,
josta siis samalla olisi tullut sekä minun surmansijani että hautani.
Tämä paransi minut kullantekohulluudesta, ja mielelläni olisin minä
jälleen palannut alasimen ääreen heiluttelemaan rehellistä vasaraa;
mutta kuka toisi hevosensa Pirun Sanansaattajan kengitettäväksi?
Sillä välin olin minä kuitenkin voittanut ystäväkseni kunnon
Flibbertigibbetini, hänen käydessään Farringdonissa koulumestarinsa,
viisaan Erasmus Lupasen kanssa, opettamalla hänelle muutamia sellaisia
salatemppuja, joista hänen ikäisensä pojat pitävät; ja monen
neuvottelun perästä suostuimme siitä, että kosk'en minä voinut saada
työtä tavallisin keinoin, minun oli koettaminen hankkia ansiota
käyttämällä hyväkseni näiden tietämättömäin talonpoikain typerää
pelkoa, ja kun tämä kunnon Flibbertigibbet on kaikkialle levittänyt
mainettani, ei minulta olekaan tointa puuttunut. Mutta siinä on aina
liian suuri vaara tarjolla, ja minä pelkään, että minut lopultakin
vangitaan noitana; niin että minä vain etsin tilaisuutta poistuakseni
tästä maanalaisesta luolasta, kunhan vain pääsisin jonkun jalon
henkilön suojaan rahvaan raivoa välttäen, jos minut satuttaisiin
tuntemaan.»
»Ja tunnetko Sinä», virkkoi Tressilian, »tämän tienoon tiet
täydellisesti?»
»Minä osaisin ratsastaa niistä joka tuuman sydän-yöllä», vastasi seppä
Wayland, sillä sen nimen oli tämä tieteiden tutkija omaksunut.
»Mutta eihän Sinulla ole hevosta ratsastaaksesi?» kysyi Tressilian.
»Anteeksi», vastasi Wayland; »minulla on niin hyvä ratsu, ett'ei ikinä
perintötalollinen ole paremman selässä keikkunut; sillä unohdinpa
sanoa, että se oli oivallisin osa tohtorin jättämiä peruja, ottamatta
lukuun hänen paria syvällisintä lääketieteellistä salaisuuttaan, jotka
minä ongin tietooni hänen aavistamattaan ja vastoin hänen tahtoansa.»
»Pese naamasi ja siivoa partasi», sanoi Tressilian; »laita pukusi niin
hyvään kuntoon kuin voit ja heitä menemään nuo hassunkuriset
koristuksesi; sillä jos tahdot olla vaitelias ja uskollinen, saat Sinä
seurata minua jonkun aikaa, siksi kunnes kepposesi ennättävät täällä
unhottua. Sinullahan on luullakseni sekä taitoa että rohkeutta, ja minä
kykenen palkitsemaan molempia.»
Seppä Wayland suostui ilomielin ehdotukseen ja vakuutti uskollisuuttaan
uudelle isännälleen. Lyhyessä ajassa toimitti hän niin suuren muutoksen
alkuperäisessä näössään pukua muuttamalla, partaansa ja tukkaansa
siivoamalla ja muilla tempuilla, ett'ei Tressilian voinut olla
huomauttamatta hänen tuskin enää suojelijaa tarvitsevan, kosk'ei
ainoakaan hänen entisistä tuttavistaan häntä enää tuntisi.
»Velalliseni eivät ainakaan maksaisi minulle saataviani», sanoi Wayland
päätään pudistaen; »mutta velkojiani ei kai olisi niin helppo sokaista.
Enkä minä tosiaankaan tunne itseäni täysin turvalliseksi muutoin kuin
sellaisen jalosyntyisen ja jalomielisen aatelismiehen suojeluksessa
kuin Teidän Korkeutenne on.»
Näin puhein johti hän Tressilianin luolasta. Sitten huusi hän lujasti
poikaa, joka hetkisen kuluttua saapuikin hevosenkaluja kantaen; sitten
sulki Wayland ja peitti huolellisesti laskuluukun, huomauttaen, että
tarpeen tullen voisi tämä maanalainen komero olla hyvä olemassa,
puhumattakaan siitä, että sinne jääneillä työkaluillakin oli oma
arvonsa. Omistajansa vihellyksestä ilmestyi heidän eteensä hevonen,
joka oli rauhallisesti pureskellut ruohoa läheisellä yhteislaitumella
ja joka oli tähän merkkiin tottunut. Sepän varustaessa sitä matkaan,
kiristeli Tressilian oman ratsunsa vöitä, ja vähän ajan kuluttua olivat
molemmat valmiita nousemaan satulaan.
Samassa tuli Sludge heittämään heille hyvästit.
»Nytkö Sinä siis jätät minut, vanha leikkitoverini?» sanoi poika;
»loppunut on siis meidän lymykujeilumme noiden jänistäväin
moukkaretkaleiden kanssa, joita minä toin tänne kengityttämään
leveäkavioisia konejansa paholaisella ja hänen apulaisellaan?»
»Niin nyt käy», vastasi seppä Wayland; »parhaimpienkin ystävysten
täytyy erota, Flibbertigibbet; mutta niinpä Sinä oletkin, poikaseni,
ainoa olento koko Whitehorsen laaksossa, jota on ikävä jättääkseni.»
»Minä en kuitenkaan sano Sinulle lopullisia jäähyväisiä», virkkoi
Dickie Sludge, »sillä uskon Sinunkin tulevan niihin juhliin, minne
minäkin menen; sillä ell'ei mestari Lupanen ota minua mukaansa, niin
kautta tämän taivaanvalon, jota emme nähneet tuonne pimeään koloon,
matkustan sinne omin päin!»
»Reippaasti puhuttu», vastasi Wayland; »mutta älä nyi kuitenkaan tee
mitään maltittomuuksia.»
»Enhän toki; äläkä Sinäkään tee minusta lasta -- mitätöntä lasta,
loruilemalla minulle, kuinka muka on vaarallista poistua mummonsa
helmoista. Mutta ennen kuin te olette ehtineet peninkulman päähän
näistä kivistä, tulette te eräästä varmasta merkistä tietämään, että
minussa on enemmän tonttua kuin te luulittekaan; ja minä toimitan niin,
että teillä on oleva hyötyä kepposestani, jos osaatte pitää varanne.»
»Mitä tarkoitat, poika?» kysyi Tressilian; mutta Flibbertigibbet
vastasi vain irvistyksellä ja hypynloiskauksella, ja heittäen
molemmille hyvästit sekä samalla kehoittaen heitä poistumaan paikalta
mahdollisimman joutuin, näytti hän heille oivallista esimerkkiä
juoksemalla kotiinsa päin sillä samalla erinomaisella nopeudella, joka
oli aikaisemmin tehnyt tyhjäksi Tressilianin yritykset tavoittaa häntä.
»On turhaa lähteä ajamaan häntä takaa», sanoi seppä Wayland; »sillä
ell'ei Teidän Korkeutenne ole taitava leivosenpyydystyksessä, ette Te
saisi häntä milloinkaan kiinni -- ja mitä se muutoin hyödyttäisikään?
Parasta on totella hänen neuvoaan ja poistua täältä mahdollisimman
joutuisaan.»
He nousivat siis satulaan ja ratsastivat lujaa vauhtia, kun Tressilian
oli ensin ilmoittanut oppaalleen suunnan, mihin hän halusi kulkea.
Heidän kuljettuaan lähes peninkulman, ei Tressilian voinut olla
ilmoittamatta matkatoverilleen, että hänen hevosensa oli nyt paljoa
virkumpi kuin aamulla.
»Huomaatteko sen?» virkkoi seppä Wayland hymyillen. »Se johtuu pienestä
salakeinosta, jota käytin. Minä sekoitin kaurakahmaloon ainetta, joka
ainakin kuudeksi tunniksi säästää Teidän Korkeutenne jaloilta vaivan
kannustaa hevostanne. Enhän toki ole turhanpäiten tutkinut
lääketiedettä.»
»Toivottavasti ei rohtonne mitenkään vahingoita hevostani?»
»Ei enempää kuin tamman maito, jota se varsana imi», vastasi
taitoniekka; ja hän ryhtyi laajaperäisesti selittämään keinonsa
erinomaisuutta, kun hänet keskeytti pamaus niin kova ja kauhistuttava
kuin olisi piiritetyn kaupungin muuri räjäytetty raunioiksi. Hevoset
hypähtivät pystyyn, ja ihmeissään olivat ratsastajatkin. He kääntyivät
takaisin siihen suuntaan, mistä jyräys kuului, ja näkivät sen paikan
kohdalla, josta he juuri olivat lähteneet, mahtavan, mustan savupatsaan
kohoavan korkealle kirkkaaseen, siniseen ilmaan. »Asuntoni on
raunioina», sanoi Wayland, joka heti oivalsi räjäyksen syyn -- »olinpa
tosiaankin hullu mennessäni tuon koirankurisen Flibbertigibbetin aikana
kertomaan tohtorin ystävällisistä aikeista luolaani kohtaan -- olisihan
minun pitänyt arvata, että hänen mielensä piankin rupeaa tekemään niin
hauskan kepposen suorittamista. Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä pamaus
kerää koko kylän paikalle.»
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, Tressilian hoputti myös omaansa, ja
niin ratsastivat he aika vauhtia eteenpäin.
»Tuota se pikkupaholainen siis tarkoitti sillä merkillään, jonka hän
meille lupasi?» virkkoi Tressilian; »jos me olisimme viipyneet
kauvemmin sillä paikalla, olisi siitä tullut meille ystävyyden ja
koston merkki samalla kertaa.»
»Hän olisi kyllä varoittanut meitä», sanoi seppä; »minä näin hänen
usein katselevan taakseen, jotta olimmeko me jo tarpeeksi kaukana --
hän on kyllä aika pirulainen pojakseen, mutta ei lainkaan
pahanluontoinen. Kävisi liian pitkäksi kertoa Teidän Korkeudelle, miten
minä ensiksi häneen tutustuin ja mitä kepposia hän minulle teki. Monta
hyvää palvelustakin hän sentään suoritti, etenkin hankkimalla minulle
työtä; sillä hänen suurimpia huvejaan oli nähdä heidän vavisten ja
väristen istuvan pensaiden takana, kuullessaan minun vasarani kalkkeen.
Luullakseni antoi luonto-äitimme, sijoittaessaan älyä kaksinkerroin
tuollaiseen epämuotoiseen päähän, hänelle kyvyn iloita ihmisten
tuskista, samaten kuin hän antoi näille huvin nauttia hänen
rumuuttaan.»
»Saattaapa niin olla», vastasi Tressilian; »sillä ne, jotka joku
ruumiinvika ja epämuotoisuus eroittaa muiden yhteydestä, ell'eivätkään
he vihaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, eivät ainakaan ole kovin
haluttomia nauttimaan lähimäistensä onnettomuuksista ja vahingoista.»
»Mutta Flibbertigibbetissä», virkkoi Tressilian, »on piirteitä, jotka
johonkin määrin sovittavat hänen taipumustaan pahankuriseen kujeiluun;
sillä hän on yhtä uskollinen sille, johon hän kerran kiintyy, kuin
petollinen ja ilkeä vieraille; ja kuten jo olen sanonut, minulla on
syytä puhua niin.»
Tressilian ei johtanut keskustelua pitemmälle; ja he jatkoivat
matkaansa Devonshireä kohti ilman enempiä seikkailuja, kunnes he
poikkesivat erääseen majataloon Marlboroughin kaupungissa, jonka nimi
sittemmin on tullut kuuluisaksi suurimman sotapäällikön (yhtä
lukuunottamatta) nimenä, mitä Britannia on synnyttänyt. Täällä saivat
matkustajat kokea samalla kertaa kahden vanhan sananlaskun totuuden,
nimittäin: »_Pahat uutiset lentävät nopeasti_» ja »_Kuuntelijat
harvoin kuulevat itsestään hyvää_.»
Heidän saapuessaan vallitsi majatalon pihalla suuri sekasorto, niin
että heidän oli vaikeata saada ainoatakaan miestä tai poikaa
huolehtimaan hevosista; koko talo oli vain täynnä uutisten humua, jotka
lensivät kieleltä kielelle, mutta joiden sisällöstä he eivät pitkään
aikaan päässeet selville. Vihdoinkin huomasivat he niiden koskevan
heille hyvin läheisiä asioita.
»Jaa että mitäkö tässä hälistään, herra?» vastasi lopultakin tallirenki
Tressilianin uudistettuihin kysymyksiin. -- »Katsokaas, minä tuskin
tiedän sitä itsekään. Tässä vain kävi aivan äsken muuan ratsumies, ja
se kertoi pirun vieneen sen seppä Waylandin, joka asui tästä kolmen
peninkulman päässä Whitehorsen laaksossa Berkshiressä, juuri tänä
siunattuna aamuna, tulenkielissä ja savupatsaassa, ja penkoneen sen
paikan siitä pystykivien läheltä niin kauniiksi, kuin olisi se
viljapelloksi muokattu.»
»No sen pahempi vain», sanoi muuan vanha talonpoika -- »sillä tämä
seppä Wayland (oliko hän nyt sitten pirun tuttuja vai ei, sitä en mene
arvailemaan) ymmärsi hyvin hevosten tauteja, ja melkeinpä vaan permoset
alkavat levitä koko paikkakunnalla, ell'ei saatana jättänyt sille aikaa
uskoa salaisuuttaan jollekin toiselle.»
»No sen saa sanoa, Grimesby-kuomaseni», vakuutti vuorostaan tallirenki;
»minäkin vein kerran hevosen seppä Waylandin kengitettäväksi, sillä
siihen työhön ei ollut taitavampaa näillä main.»
»Näittekö häntä koskaan?» kysyi rouva Alison Kurki, tätä merkkiä
pitävän majatalon emäntä; tämä emäntä suvaitsi muuten sanoa isännäksi
majatalon omistajaa, kurjannäköistä peukaloista, jonka ontuvan käynnin,
pitkän kaulan ja matelevan, ämmälaurimaisen miehuuttomuuden luullaan
antaneen aiheen vanhaan kuuluisaan englantilaiseen lauluun »Eukon sen
äijä oli rujo, ujo Kurki».
Siihen väliin piipitti nyt isäntäkin kertauksen vaimonsa kysymyksestä:
»Että oikeinko Sinä sen pirun näit, Jussi tallirenki, hä?»
»Ja mitäpä sitten, vaikka olisin nähnytkin, mestari Kurki?» vastasi
Jussi tallirenki, joka koko talonväen tavoin osoitti isännälleen yhtä
vähän kunnioitusta kuin emäntäkin.
»No, ei mitään, Jussi tallirenki», vastasi rauhaarakastava mestari
Kurki, »mutta jos Sinä oikein tosiaan sen pirun näit, niin haluaisinpa
tietää, millainen se oli miehiään?»
»Kyllä Sinä siitä vielä kerran selville pääset, mestari Kurki», puuttui
puheeseen hänen aviopuolisonsa, ell'et paranna tapojasi, hoida tointasi
ja lakkaa kuuntelemasta moisia tyhjänpäiväisiä loruja. -- Mutta oikein
tosiaan, Jussi tallirenki, mielelläni haluaisin tietää minäkin,
millainen se veijari oli.»
»Sitä minä en tosiaankaan voi Teille sanoa, hyvä rouva», vastasi
tallirenki kunnioittavammin, »koska ei kukaan, en minäkään, ole häntä
nähnyt.»
»Ja mitenkä Sinä sitten sait asiasi toimitetuksi», kysyi
Grimesby-kuoma, »ell'et häntä nähnyt?»
»No, minä annoin koulumestarin kirjoittaa hevosen taudin paperille»,
vastasi Jussi tallirenki; »ja sitten opasti minua niin rumanaamainen
pojanvekara kuin ikinä mies veistää lehmuksen juuresta lasten
leikkikaluksi.»
»Ja mitä se oli? -- ja paransiko se sitten laukkisi, Jussi tallirenki?»
-- kyseli kuorona koko seura.
»No mitenkä osaisinkaan teille selittää, mitä se oli?» vastasi
tallirenki; »sen minä vain tiedän, että kun rohkaisin mieleni ja pistin
sitä suuhuni noin niinkuin herneen verran, maistui aivan siltä, kuin
olisi hirvensarviviinaan ja kataja-öljyyn sekoitettu etikkaa -- mutta
milloinkaan eivät ole hirvensarviviina eikä kataja-öljy nopeammin
tehoneet. -- Ja pelkäänpä, että jos piru on tosiaankin vienyt seppä
Waylandin, niin lisääntyvät varmasti permoset hevosissa ja
nautakarjassa.»
Taiturinylpeys, jonka vaikutus ei varmaankaan ole muunlaatuisen
ylpeyden vaikutusta vähäisempi, nousi sellaisella voimalla seppä
Waylandin päähän, ett'ei hän suuresta ilmitulemisen vaarastakaan
huolimatta voinut olla iskemättä silmää Tressilianille ja hymyilemättä
hänelle salaperäisesti, ikäänkuin riemuissaan tästä lääkitystaitonsa
epäämättömästä todistuksesta. Sillävälin jatkui keskustelu.
»Vaikka niin olisikin», sanoi muuan vakavannäköinen, mustapukuinen
mies, Grimesby-kuoman kumppani, »niin tulee meidän mieluummin menehtyä
Jumalan lähettämään tautiin kuin ottaa paholainen auttajaksemme.»
»Oikein puhuttu», sanoi emäntä Kurki; »ja minä ihmettelen, kuinka se
Jussikin uskalsi panna sielunsa vaaraan hevosen mahaa parantaakseen.»
»Oikein puhuttu sekin, emäntä», vastasi Jussi tallirenki; »mutta
hevonen oli isäntäni hevonen; ja jos se olisi ollut Teidän, niin
luulenpa, että Te olisitte nostanut aika äläkän, jos minä olisin niin
kovin pirua pelännyt ja jättänyt elukkaparan sellaisiin pinnistyksiin.
-- Lopusta saavat papit pitää huolen. Suutari pysyköön lestissään,
sanoo sananlasku; pappi rukouskirjassaan ja tallimies suassaan.»
»Myönnetään», virkkoi emäntä Kurki, »ja minun nähdäkseni tallirenkimme
Jussi puhuu hyvän kristityn ja uskollisen palvelijan tavoin, joka ei
säästä ruumistaan eikä sieluaan isäntänsä palveluksessa. Muutoin vei
piru hänet paraaseen aikaan, sillä tämän piirikunnan oikeudenpalvelija
kävi tässä juuri tänä aamuna hakemassa Pinniewinks-ukkoa,
noitatuomaria, mennäkseen hänen kanssaan Whitehorsen laaksoon
vangitsemaan seppä Waylandia ja panemaan häntä kokeelle. Minä vielä
autoinkin Pinniewinksiä pihtien ja pistimien teroittamisessa, ja minä
näin tuomari Blindasin kirjoittaman vangitsemiskäskynkin.»
»Pyh, paholainen olisi nauranut niin Blindasille kuin hänen
vangitsemiskäskyilleenkin, niin oikeudenpalvelijalle kuin
noitainnuuskijallekin», kärisi vanha Crank-eukko, paavilaismielinen
pesu-akka; »seppä Waylandin iho olisi tuntenut yhtä vähän Pinniewinksin
pistinten sorkkimisia kuin palttinainen kaularöyhelö tuntee kuuman
käherryspuikon kosketuksia. Mutta sanokaapas tänne, hyvät ihmiset,
oliko pirulla niin suurta valtaa keskuudessanne, että se noin vain
olisi siepannut seppänne ja käsityöläisenne nenänne alta, silloin kun
Abingdonin oivilla munkeilla oli vielä jotain sanomista? Mutta neitsyt
Marian, ei! -- heidän siunatut kynttilänsä, heidän vihkivetensä, heidän
pyhäinjäännöksensä ja muut sellaiset väkivehkeensä olisivat ajaneet
kiukkuisimmankin paholaisen käpälämäkeen. -- Paneppas nyt tuollainen
kerettiläinen pastoriparka tekemään samaa! -- Mutta meidän pappimme ne
olivatkin rohkeata väkeä.»
»Oikein puhuttu, Crank-eukkoseni», virkkoi tallirenki; »niin se sanoi
Simonburnin Simpkinskin, kun sellainen mustatakki hänen akkaansa halasi
-- että: 'Rohkeata väkeä ne ovatkin.'»
»Pidä kitasi, Sinä senkin vietävä koiranleuka!» vastasi Crank-eukko.
»Sopii sitä muka Sinunkin tuollaisen kerettiläisen hevostenruopijan
ruveta läyskimään oikeista katolilaisista papeista ja peukaloimaan
sellaista asiaa.»
»Eipä tosiaankaan, eukkoseni», vastasi kaurapurnun mies; »ja koska ne
veitikat eivät enää taida Sinuakaan peukaloida, kuten ehkä nuorempana
ollessasi, niin teemme luullakseni viisaimmin mekin jättäessämme Sinut
Herran rauhaan.»
Tämä pureva sukkeluus saattoi Crank-eukon virittämään kitansa ja
kestitsemään Jussi tallirenkiä kauhealla sadattelutulvalla, jonka
turvin Tressilian ja hänen seuralaisensa pakenivat taloon.
Tuskin olivat he astuneet yksityiseen huoneeseensa, jonne ukko Kurki
itse oli suvainnut johtaa heidät ja lähettäneet tuon arvoisan,
palvelusintoisen isännän hakemaan viiniä ja ruokaa, kun seppä Wayland
alkoi purkaa itsetyytyväisyyttään.
»Näettekös nyt, herra», sanoi hän Tressilianille, »ett'en minä laskenut
loruja vakuuttaessani Teille, että minä tosiaankin täydelleen tunsin
hevospuoskarin, tai kuten ranskalaiset kunnioittavammin nimittävät
meitä, hevostenhoitajan, tärkeän taidon. Tuollaiset tallirengit, jotka
lopultakin ovat parhaita tuomareita tällaisissa tapauksissa, tietävät
kyllä, sopiiko heidän luottaa minun lääkkeisiini. Minä otan Teidät
todistajakseni, kunnioitettava herra Tressilian, ett'ei mikään muu kuin
parjauksen ääni ja ilkeän väkivallan käsi ajanut minua paikalta, missä
minun toimintani oli yhtä hyödyllistä kuin kunniakastakin.»
»Minä rupean todistajaksesi, ystäväni, mutta säästäppäs puheesi
turvallisempaan tilaisuuteen», vastasi Tressilian, »ell'et tosiaankin
pidä maineellesi erikoisen tärkeänä viimeisen asuntosi tavoin
tulenleimauksen saattamana nousta ylä-ilmoihin. Sillä näethän, että
parhaat ystäväsikin pitävät Sinua suoraan noitana.»
»Taivas niille anteeksi antakoon», virkkoi seppä, »jotka sekoittavat
opitun taidon jumalattomiin taikatemppuihin! Minä olen varma siitä,
että mies voi olla yhtä taitava, ehkä taitavampikin kuin paraskin
lääkäri, joka on ikinä hevosia käsitellyt, olematta kuitenkaan sen
kummallisempi kuin muutkaan ihmiset ja olematta ainakaan mikään noita.»
»Jumala varjelkoon, jos asia muutoin olisi!» sanoi Tressilian. »Mutta
oleppas nyt toistaiseksi hiljaa, sillä tuolla tulee isäntä, perässään
palvelija, joka ei juuri näytä komeimmalta.»
Kaikki ihmiset majatalossa, emäntä Kurkikin niihin luettuna, olivat
tosiaankin saaneet niin paljon touhua ja ajattelemista seppä
Waylandista kuulemastaan jutusta ja sen yhä uudistuvista, mitä
erilaisimmista ja mitä ihmeellisimmistä toisinnoista, joita saapui joka
taholta, ett'ei isäntä, niin hartaasti kuin hän halusikin olla
vieraidensa mieliksi, ollut koko talonväestä saanut muita avukseen
kuin pienen, noin kaksitoistavuotiaan, Simson-nimisen pojan,
viinuri-oppilaan.
»Toivoisinpa», sanoi hän viipymistään puolustellen vierailleen,
laskien pöydälle viini-astian ja puhuen jotakin ruuan pikaisesta
valmistumisesta, -- »toivoisinpa, että piru olisi vienyt mennessään
eukkoni ja koko taloni väen eikä tätä seppä Waylandia, joka, sen
rohkenen sanoa kaikesta siitä päättäen, mitä hänen töistään on
kuulunut, ansaitsi paljoa vähemmin tämän kunnian saatanan puolelta.»
»Minä olen aivan samaa mieltä, kunnon mies», vastasi seppä Wayland; »ja
tahdonpa sille puheelle tyhjentää maljan kanssanne.»
»Ei sen takia, että minä mitenkään tahtoisin ruveta puolustamaan
ihmisiä, jotka viitsivät ruveta pirun toimihin», virkkoi isäntä,
kulautettuaan Waylandille vastatakseen aimo siemauksen mesiviiniä
kurkkuunsa, »mutta sen minä vain sanon -- oletteko koskaan maistaneet
parempaa mesiviiniä, hyvät herrat? -- sen minä vaan sanon, että parempi
on sentään miehen joutua tekemisiin vaikkapa kokonaisen tusinan kanssa
sellaisia pettureita ja roistoja kuin se seppä Waylandkin oli kuin
sellaisen lihaksitulleen paholaisen kanssa, joka valtaa talot ja
tavarat, sängyt ja särpimet.»
Miesparan yksityiskohtaisemmat valittelut keskeytti tässä hänen
aviopuolisonsa keittiöstä kiljuva kimakka ääni, ja anteeksi pyydellen
lunkutti isäntä sitä kohden. Tuskin oli hän poistunut, kun seppä
Wayland alkoi kielen pilkallisimmilla sanoilla esittää, kuinka
rajattomasti hän halveksi tuollaista kurjaa tolvanaa, joka pistää
päänsä akkansa esiliinan alle, samalla viittaillen siihen suuntaan,
että ell'eivät heidän hevosensa nyt välttämättä tarvitsisi lepoa ja
ruokaa, hän neuvoisi kunnioitettavaa isäntäänsä Tressiliania jatkamaan
ennemmin matkaa taipaleen kauvemmas kuin maksamaan laskua moiselle
raukkamaiselle, onnahtelevalle ämmälaurille kuin tuo Kurki-retkale oli.
Suuren, oivallisilla lehmänsorkilla ja sianlihalla täytetyn kulhon
saapuminen tyynnytti johonkin määrin taitoniekan mielenkuohua, mikä
sitten kokonaan katosi, kun oli näkyviin saatu erinomainen kukonpaisti,
joka oli laitettu niin herkullisesti, että rasva Waylandin vertauksen
mukaan kellui sen pinnalla kuin toukokuinen kaste liljan lehdillä; ja
sekä ukko Kurki että hänen kelpo eukkonsa muuttuivat hänen silmissään
sangen hommaavaisiksi, kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.
Sen ajan tavan mukaan istuivat herra ja palvelija samassa pöydässä, ja
surukseen pani jälkimäinen merkille, kuinka vähän Tressilian kiinnitti
huomiotansa ateriaan. Hän muisti tosin sen tuskan, minkä hän oli
isännälleen tuottanut mainitsemalla neitoa, jonka seurassa hän oli
Tressilianin ensiksi nähnyt, mutta peljäten ryhtyä koskettelemaan niin
arkaluontoista asiaa, katsoi hän parhaaksi lukea hänen huonon
ruokahalunsa toisen seikan syyksi.
»Nämä laitokset ovat ehkä liian karkeita Teidän Korkeudellenne», sanoi
Wayland kukon koipien kadotessa näkymättömiin hänen ponnistelujensa
tieltä; »mutta olisittepa Te oljennellut niin kauvan kuin minä siinä
kurjassa komerossa, jonka Flibbertigibbet on nyt lähettänyt ylempiin
ilmakerroksiin, luolassa, missä minä tuskin uskalsin ruokaani keittää,
jott'ei savu näkyisi ulos, niin luulisinpa Teidän nyt pitävän tätä
ihanaa kukonpaistia parempana herkkuna.»
»Jos se Sinulle maistuu, ystäväni», vastasi Tressilian, »niin sitä
parempi. Mutta pidähän sentään kiirettä aterioimisellasi, jos voit,
sillä tämä paikka ei ole sinulle oikein turvallinen, ja minun asiani
käskevät jo matkaan.»
Suoden siis hevosilleen vain niin paljon lepoa kuin ne välttämättä
tarvitsivat, jatkoivat he kulkuansa hyvää vauhtia Bradfordiin asti,
mihin he yöpyivät.
Seuraavana aamuna olivat he jo varhain satulassa. Ja jott'emme
väsyttäisi lukijaa tarpeettomilla yksityisseikoilla, sanomme vain
lyhyesti heidän ilman enempiä seikkailuja kulkeneen Wiltshiren ja
Somersetin kreivikuntain läpi ja kolmantena päivänä sen jälkeen kun
Tressillian oli lähtenyt Cumnorista, siinä puolipäivän maissa,
saapuneen ritari Hugh Robsartin asuinpaikkaan, jota nimitettiin
Lidcoten linnaksi ja joka sijaitsi aivan Devonshiren rajalla.