He sisään astuivat ja -- kas vainen:
Isäntä siellä työssään ahertaa;
Ukko raihnas, pieni, tonttumainen,
Poski laiha, kuopasta silmä kiiluttaa,
Kuin kauvan tyrmässä ois saanut kaikertaa.
_Keijukaisten Kuningatar_.
»Vieläkö on pitkältä sepän asunnolle, kaunis miehenalku?» kysyi
Tressilian nuorelta oppaaltaan.
»Mitenkäs Te minua taas nimitittekään?» sanoi poika, katsahtaen häneen
vinosti terävillä harmailla silmillään.
»Minä sanoin Sinua kauniiksi miehenaluksi -- ei suinkaan siinä ole
mitään loukkaavaa, poikaseni?»
»Ei -- mutta jos Te nyt olisitte iso-äitini ja koulumestari Lupasen
lähettyvillä, niin saisitte Te kaikki kolme laulaa kuorossa tätä vanhaa
veisua:
»Kolme oli kerran meittiä,
Ja kaikki me oltiin Huilu-Heikkiä.»
»Ja miksi niin, pikkumies?» kysyi Tressilian.
»Koska», vastasi ruma vekara, »Te olette ainoat kolme ihmistä, jotka
ovat sanoneet minua kauniiksi -- no, mummoni sanoo minua kauniiksi,
koska hän on osaksi sokea vanhuuttaan ja aivan sokea hellyyttään -- ja
opettajani, se köyhä koulumestari, sanoo minua kauniiksi, päästäkseen
eukon suosioon ja saadakseen täysinäisemmän puurovadin ja lämpimämmän
paikan tulen ääressä. Mutta miksi _Te_ sanotte minua kauniiksi
miehenaluksi, sen tiedätte Te parhaiten itse.»
»Sinä olet ainakin teräväpäinen velikulta, ell'etkään kaunis
miehenalku. Mutta miksi leikkitoverisi Sinua nimittelevät?»
»Tontuksi», vastasi poika siekailematta; »mutta pidänpä minä totisesti
mieluummin oman ruman naamani kuin jonkun heidän paksuista kalloistaan,
joissa ei ole enempää älyä kuin tiiliskivessä.»
»Sinä siis et ensinkään pelkää seppää, jonka luo olemme menossa?»
»Minäkö pelkäisin häntä!» huudahti poika; »vaikka hän olisi itse se
pääkehno, joksi ihmiset häntä luulevat, en pelkäisi häntä sittenkään;
mutta vaikka hän onkin hieman omituinen, ei hänessä ole enempää
paholaista kuin Teissäkään, mutta sitä en minä menisi kaikille
kertomaan.»
»Ja miksi sanot sen sitten minulle, poikaseni?» kysyi Tressilian.
»Koska Te olette toista lajia herrasmiehiä kuin mitä täällä nähdään
joka päivä», vastasi Dickie; »ja vaikka minä olenkin ruma kuin synti,
niin en sentään tahtoisi Teidän pitävän minua hölmönä, etenkin kun
minun ehkä joskus täytyy pyytää Teiltä pientä suosionosoitusta.»
»Ja mikä se olisi, pikkumies, jota minä en saa sanoa kauniiksi?» kysyi
Tressilian.
»Oh, jos pyytäisin sitä nyt heti», vastasi poika, »niin epäisitte sen
-- minä odotan siksi kunnes tapaamme toisemme hovissa.»
»Hovissa, Rikhard! Sinäkö muka hoviin?» ihmetteli Tressilian.
»Kas niin, siinä on nyt taas se sama laulu!» vastasi poika; »takaanpa
Teidän nyt ajattelevan, että mitä tuollainen ruma, rujo pojanvekara
hovissa tekee? Mutta antakaa Rikhard Sludgen vain yrittää! En minä
olekkaan turhanpäiten ollut täällä kukkona tunkiolla. Tahdonpa
terävällä älyllä auttaa rumaa naamaani.»
»Mutta mitä sanoo iso-äitisi, ja opettajasi, mestari Lupanen?»
»Mitä haluavat», heitti Dickie; »toisella on kananpoikansa luettavinaan
ja toisella paksupäät oppilaansa suomittavinaan. Minä olisin jo aikoja
sitten jättänyt heidät kynttilää pitelemään ja näyttänyt tälle
kylärähjälle kantapäitäni, ell'ei se koulumestari olisi luvannut ottaa
minua mukaansa ja antaa minulle osaa jossakin järjestämässään
loistonäytelmässä, sillä huhutaan pidettävän suuria juhlia piakkoin.»
»Ja missä niitä muka pidettäisiin, pikku ystäväiseni?» kysyi
Tressilian.
»Oh, jossain linnassa siellä Pohjan puolessa», vastasi hänen oppaansa
-- »hurjan kaukana Berkshirestä. Mutta meidän vanha koulumestarimme
väittää, etteivät ne voi tulla toimeen ilman häntä; ja hän saattaa olla
oikeassakin, sillä hän on jo järjestänyt monta kaunista näytelmää. Hän
ei ole puoliksikaan niin hullu kuin häntä luulisi, kun hän ryhtyy
johonkin, jonka hän ymmärtää; ja hän osaa vyörytellä suustaan säkeitä
kuin paraskin näyttelijä, mutta paneppas hänet, Jumala nähköön,
varastamaan hanhi-eukon munia, niin saisi hän ukko-hanhelta varmasti
selkäänsä.»
»Ja Sinäkin tulet esittämään osaa hänen vastaisessa näytelmässään?»
kysyi Tressilian, jota huvitti pojan rohkea keskustelutapa ja hänen
ovela ihmistuntemuksensa.
»Varmasti», vastasi Rikhard Sludge, »hän on sen jo luvannut; ja jos hän
rikkoo sanansa, käy hänen huonosti; sillä annappas kun minä vain pääsen
häneen hampaineni kiinni ja samassa nytkäytän päätäni alaspäin, niin
paiskaan minä hänet menemään sellaista vauhtia että luut ruskavat. --
Vaikka en minä hänelle sentään viitsisi niin kovin pahaa tehdä», jatkoi
poika, »sillä se ikävystyttävä ukkohöpsö on suurella vaivalla opettanut
minulle kaikki mitä itse tiesi. -- Mutta se siitä. -- Tässähän sitä jo
ollaankin seppä Waylandin pajan ovella.»
»Pilailethan, pikku-ystäväni», virkkoi Tressilian; »tässähän näkyy vain
autio nummi ja cornwallilaisen muinaishaudan tapainen kivikehä, suurin
kivi keskellä.»
»Niinpä niin», sanoi poika, »ja tuo suuri laakea kivi siinä keskellä,
joka lepää poikittain näiden toisten pystyssä törröttäväin päällä, on
seppä Waylandin maksupöytä, ja siihen pitää Teidän lukea rahanne.»
»Mitä Sinä sillä hassutuksella tarkoitat?» kysyi matkustaja, joka jo
alkoi kiukustua poikaan ja suuttua itseensä, kun oli ruvennut
luottamaan moiseen löylynlyömään oppaaseen.
»No», vastasi Dickie irvistellen, »Teidän täytyy sitoa hevosenne tuohon
pystykiveen kiinnitettyyn renkaaseen, sitten viheltää kolme kertaa ja
laskea hopearahanne tuolle toiselle laakealle kivelle, poistua kehästä,
istuutua lännen puolelle tuota pientä viidakkoa ja varoa, ett'ette
katso oikealle ettekä vasemmalle kymmeneen minuuttiin tai niin pitkään
aikaan kun kuulette vasaran pauketta, ja kun se on lakannut, lukekaa
rukouksianne niin kauvan kuin laskisitte sataan, tai laskekaa vain
sataan, se tekee saman asian -- palatkaa sitten kehään, ja Te olette
huomaava rahanne kadonneeksi ja hevosenne kengitetyksi.»
»Rahani kadonneeksi, se on ainakin varmaa!» virkkoi Tressilian; »mutta
mitä muuhun tulee -- kuuleppas, poikaseni, minä en ole koulumestarisi,
mutta jos Sinä rupeat ilvehtimään kanssani, otan osan hänen
tehtävistään huolekseni ja annan Sinulle oikein aika mekosta.»
»Kyllä vain, jos saatte minut kiinni!» pilkkasi poika, lähtien samassa
juosta vilkkasemaan pitkin nummea nopeudella, joka teki tyhjäksi kaikki
Tressilianin yritykset saavuttaa häntä, raskaat saappaansa kun vielä
haittasivat häntä. Eikä suinkaan ollut vähimmän kiusallista pojan
kujeilussa se seikka, ett'ei hän pitänyt vähääkään kiirettä, muka
vaaraa välttääkseen tai pelon jouduttamana, vaan pysytteli aina niin
lähellä, että Tressilian hullaantui jatkamaan takaa-ajoansa, sitten
livahtaen syrjään tuulen vauhdilla, juuri kun hänen vainoojansa luuli
saavansa häntä kauluksesta, ja kierrellen ja kaarrellen joka taholle,
kuitenkin niin, ett'ei hän poistunut kovin kauvas alkuperäisestä
lähtöpaikastaan.
Tätä kesti niin kauvan kunnes Tressilian pysähtyi aivan väsyneenä,
aikeissa luopua takaa-ajosta sydämellisesti kirottuaan tuota rumaa
rasavilliä, joka oli houkutellut hänet niin naurettavaan ponnisteluun.
Mutta poika, joka entiseen tapaansa oli asettunut eräälle
mäennyppylälle aivan hänen eteensä, alkoi taputtaa laihoja käsiään,
osoitella häntä kurttuisilla sormillaan ja väännellä hurjaa,
inhoittavaa naamaansa niin hassunkuriseen naurun ja pilkan ilmeeseen,
että Tressilian alkoi puoliksi uskoa olevansa tekemisissä todellisen
tontun kanssa.
Äärimmilleen raivostuneena ja samalla tuntien tavatonta halua räjähtää
nauruun, niin kummallisia olivat pojan irvistykset ja eleet, palasi
Cornwallin mies hevosensa luo ja nousi sen selkään, aikoen siten
paremmalla menestyksellä ryhtyä ajamaan Dickietä takaa.
Heti kun poika näki hänen nousevan ratsaille, huusi hän Tressilianille,
ett'ei hänen tulisi turhanpäiten vaivata Sukkajalkaansa, vaan että hän
palaisi sillä ehdolla, että hän pitäisi hyppysensä hänestä erossa.
»Minä en suostu mihinkään ehtoihin Sinun kanssasi, inhoittava vekara!»
huusi Tressilian; »minä kyllä saan Sinut tuossa paikassa kynsiini.»
»Ahaa, herra Matkustaja», virkkoi poika, »tässä on aivan lähellä suo,
joka nielisi koko kuningattaren henkivartijajoukon hevosineen päivineen
-- minä menen sinne, ja saadaanpa nähdä, tuletteko Te perässä. -- Ennen
Te kuulette ruovonpäristäjän narisevan ja villisorsan kirkuvan, ennen
kuin Te saatte minut väkisin käsiinne, sen minä takaan.»
Tressilian katsahti ympärilleen ja päätti kummun takana leviävän maan
näöstä pojan voivan olla oikeassa, ja havaitsi siis parhaaksi ruveta
hieromaan rauhaa niin nopsajalkaisen ja teräväpäisen vihollisen kanssa.
-- »Tule pois tänne», houkutteli hän, »Sinä sen vietävän nulikka! --
Heitä tuo ilkamointisi ja irvistelysi ja tule tänne, minä en tee
Sinulle mitään pahaa, niin totta kuin olen aatelismies.»
Poika noudatti hänen kehoitustaan täydellisellä luottamuksella ja hyppi
ja heipparoi alas kummultaan, pitäen koko ajan tarkasti silmällä
Tressiliania, joka jälleen hevosensa selästä laskeuduttuaan seisoi
siinä ohjat kädessä hengästyneenä ja puolittain menehtyneenä turhista
ponnistuksistaan, kun sitä vastoin pojan pisamaisella otsalla ei
näkynyt ainoatakaan hikipisaraa, vaan näytti se aivan kuivalta,
haalistuneelta, luulaihan pääkallon verhoksi pingoitetulta
nahkapaperilta.
»Sanoppas nyt, Sinä sen pahuuksen pirulainen», virkkoi Tressilian,
»miksi Sinä minulle tällaista teet ja miksi Sinä koetat uskotella
minulle niin perin hassuja? Näytä nyt minulle oikein totuudessa sen
sepän paja, ja minä annan Sinulle niin paljon rahaa, että Sinä voit
ostaa sillä omenoita koko talveksesi.»
»Vaikka Te antaisitte minulle kokonaisen omenatarhan», vastasi Dickie
Sludge, »en osaisi opastaa Teitä paremmin kuin olen opastanut. Laskekaa
hopearahanne laakealle kivelle -- viheltäkää kolme kertaa -- ja tulkaa
sitten istumaan tänne tämän pensaikon länsipuolelle; minä istun
vieressänne ja annan Teille vapaan vallan vääntää niskani nurin,
ell'ette kuule sepän ryhtyneen työhönsä kaksi minuuttia sen jälkeen kun
olemme asettuneet paikoillemme.»
»Haluaisinpa tarttua sanaasi», virkkoi Tressilian, »jos Sinä saisit
minut tekemään puoliksikin niin naurettavia omaksi pahanilkiseksi
iloksesi. -- Mutta oli miten tahansa, minä koetan taikakeinoasi. -- Kas
nyt minä siis sidon hevoseni tähän pystykiveen -- ja sitten täytyy
minun laskea hopearahani tähän ja viheltää kolme kertaa, eikö niin?»
»Niin kyllä, mutta Teidän pitää viheltää kovemmin, tuohan on vain
höyhenettömän rastaanpojan piipitystä», neuvoi Dickie, kun Tressilian
rahan pudotettuaan, puolittain häpeissään hullusta yrityksestään,
vihelsi huolimattomasti. -- »Teidän pitää viheltää kovemmin, sillä kuka
tietää, missä kutsumanne seppä tällä hetkellä oleilee? -- Minun
nähdäkseni saattaa hän olla parast'aikaa vaikka Ranskan kuninkaan
talleissa.»
»Kuinka, Sinähän sanoit äsken, ett'ei hän ole mikään paholainen?»
virkkoi Tressilian.
»Piru tai ihminen», vastasi Dickie, »minä näen, että minun täytyy
kutsua häntä Teidän puolestanne»; ja hän vihelsi niin kimakasti,
voimakkaasti ja terävästi, että Tressilianin korvat olivat vähällä
haljeta. -- »Sitä sopii sanoa viheltämiseksi», jatkoi hän sitten,
merkin kolmasti kerrattuaan; »ja nyt piiloon, piiloon, tai Sukkajalka
ei pääse kenkään koko päivänä.»
Tressilian, miettien mikä tämän ilveilyn päätöksenä tulisi olemaan,
mutta uskoen kuitenkin siitä jotakin vakavampaa tulevan, koska poika
oli niin luottavaisesti antautunut hänen valtaansa, suostui lähtemään
sille puolelle pikku pensaikkoa, joka oli kauvimpana kivikehästä, ja
istuutui nurmelle: ja kun sittenkin saattoi tapahtua, että kaikki tämä
oli vain salajuonta hänen hevosensa varastamiseksi, iski hän kouransa
pojan kaulukseen pitääkseen häntä panttina ratsunsa turvallisuudesta.
»No, hiljaa nyt ja kuunnelkaa!» sanoi Dickie kuiskaten; »pian kuulette
Te sellaisen vasaran paukkuvan, joka ei olekkaan tehty mistään
maallisesta raudasta, vaan joka putosi kivenä kuusta.» Ja heti
senjälkeen kuuli Tressilian tosiaankin hiljaisen vasarankalkkeen, aivan
niinkuin kengittäjä olisi ollut työssä. Tuollainen outo ääni niin
autiolla paikalla sai hänet vastoin tahtoaankin säpsähtämään; mutta
katsahtaessaan poikaan ja nähdessään hänen kasvojensa ilkamoivasta ja
pilkallisesta ilmeestä, että tuo ovela vekara näki hänen pelkonsa ja
nautti siitä, tuli hän täydelleen vakuutetuksi siitä, että kaikki oli
sovittua petosta, ja hän päätti ottaa selvän, kuka oli tämän ilveilyn
takana, ja mikä oli sen tarkoitus.
Hän pysyi siis aivan rauhallisena paikoillaan koko sen ajan, jolloin
vasara kilisi, ja joka ei kestänyt kauvempaa kuin mikä tavallisesti
menee yhden jalan kengittämiseen. Mutta heti kun kalke lakkasi,
hyökkäsi Tressilian, odottamatta oppaansa määräämää aikaa, miekka
kädessä ylös, kiersi juosten pensaikon ja seisoi kohta vastapäätä
miestä, jolla oli edessään kenkämestarin tavallinen nahkaverho, mutta
joka muutoin oli kylläkin oudosti puettu pörröiseen karhunnahkaan ja
samanlaiseen lakkiin, mikä melkein kokonaan peitti hänen mustat,
nokiset kasvonsa. -- »Tulkaa pois, tulkaa pois!» huusi poika
Tressilianille, »taikka se repii Teidät kappaleiksi -- ei kukaan enään
elä hänet nähtyään.»-- Tuo näkymätön, mutta nyt täysin näkyväinen seppä
kohotti tosiaankin vasaransa ja aikoi ilmeisesti ryhtyä tappeluun.
Mutta kun poika huomasi, ett'eivät hänen omat pyytelynsä eikä
kenkämestarin uhkaava käytös kyenneet muuttamaan Tressilianin
aikomusta, vaan että hän päinvastoin kävi uhmailemaan vasaraa
paljastetuin miekoin, huusi hän vuorostaan sepälle: »Wayland, älä koske
häneen, taikka Sinun käy huonosti! -- se herra on oikea aatelisherra ja
rohkea.»
»Sinä olet siis pettänyt minut, Flibbertigibbet?» karjaisi seppä, »sen
pahempi Sinulle!»
»Oletpa kuka tahansa», sanoi Tressilian, »minun puoleltani ei Sinulla
ole mitään pelkäämistä; niinpä kerrokin siis minulle, mitä tämä
tällainen temppuilu merkitsee ja miksi Sinä harjoitat ammattiasi näin
salaperäisellä tavalla?»
Mutta seppä huusi Tressilianiin kääntyen uhkaavalla äänellä: »Kuka
rohkenee vaivata kysymyksillään Valon Kristallilinnan Omistajaa,
Viheriän Jalopeuran Herraa, Punaisen Lohikäärmeen Ratsastajaa? -- Pois
täältä! Suori matkoihisi, ennenkuin minä manaan Talpackin tulisine
peitsineen tappamaan, musertamaan ja hävittämään!» Nämä sanat karjui
hän rajusti elehtien ja vasaraansa heilutellen.
»Vaiti siinä, kurja petturi mustalaisloruinesi!» vastasi Tressilian
halveksivasti, »ja seuraa minua lähimmän kruununmiehen pakeille, tai
minä isken kallosi mäsäksi.»
»Malta, malta, minä pyydän Sinua, hyvä Wayland!» sanoi poika; »usko
minua, tässä ei Sinun mahtaileva kiljumisesi nyt auta; Sinun täytyy
ruveta sopupuheisiin.»
»Minä luulen, kunnioitettava herra», virkkoi seppä, laskien vasaransa
alas ja puhuen sävyisämmällä ja nöyremmällä äänellä, »että kun
tällainen köyhä mies vain suorittaa päivätyönsä, hänen sallittaisiin
toimittaa se omalla tavallaan. Hevosenne on kengitetty ja seppä
maksettu. -- Mitä siis enempää aikailette, nouskaa hevosenne selkään ja
jatkakaa matkaanne.»
»Ei, ystäväiseni, Sinä erehdyt», vastasi Tressilian; »jokaisella on
oikeus temmaista naamari petturin ja veijarin kasvoilta; ja Sinun
elintapasi johtavat epäilemään, että Sinä olet molempia.»
»Jos sellainen on päätöksenne, herra», sanoi seppä, »saatan minä
turvautua vain väkivaltaan, jota minä en suinkaan mielelläni käyttäisi
Teitä vastaan, herra Tressilian; ei sen takia, että minä pelkäisin
Teidän asettanne, vaan koska minä tunnen Teidät kunnianarvoiseksi,
jalomieliseksi, todelliseksi aatelismieheksi, joka pikemmin auttaisi
kuin vahingoittaisi pulaan joutunutta miesparkaa.»
»Hyvin puhuttu, Wayland», sanoi poika, joka oli tuskallisesti odottanut
heidän keskustelunsa päätöstä. »Mutta menkäämme luolaasi, ukkoseni,
sillä voisipa olla terveydellesi vaarallista seisoa täällä
haastelemassa ulko-ilmassa.»
»Olet oikeassa, kääpiötonttuni», vastasi seppä; ja astuen pienen
viidakon sille puolelle, joka oli lähinnä kivikehää ja vastapäätä sitä
puolta, missä hänen työnantajansa oli äsken ollut piilossa, paljasti
hän taitavasti oksilla peitetyn lasku-oven, avasi sen ja hävisi maan
sisään heidän näkyvistään. Huolimatta uteliaisuudestaan, epäröi
Tressilian hieman seuratako häntä vai eikö paikkaan, mikä hyvin
helposti saattoi olla rosvoluola, etenkin kun hän kuuli sepän äänen
huutavan maan uumenista: »Flibbertigibbet, tule Sinä viimeiseksi ja
sulje tarkoin lasku-ovi!»
»Oletteko nyt jo saanut kylliksenne seppä Waylandista?» kuiskasi
nulikka pahanilkisesti virnistellen Tressilianille ikäänkuin viitaten
kumppaninsa epäröimiseen.
»En vielä», vastasi Tressilian lujasti, ja voittaen hetkellisen
epävarmuutensa laskeutui hän ahtaaseen porraskäytävään, johon ovi
johti, ja häntä seurasi Dickie Sludge, joka sulki laskuluukun perästään
ja esti siten pienimmänkin valonkajastuksen tunkeutumasta sisään.
Portaita riitti kuitenkin vain muutamia askeleita, ja niin tultiin
lyhyeen, vaakasuoraan käytävään, jonka päässä tuikutti kolkonpunainen
tuli. Saavuttuaan tähän kohtaan, paljastettu miekka yhä kädessään,
huomasi Tressilian, että käännös vasempaan johti hänet ja aivan hänen
kintereillään kulkevan Dickien pieneen nelikulmaiseen holviin; sen
nurkkaan kyhätyssä ahjossa hehkui hiiliä, joista tupruava savu täytti
huoneen vastenmielisellä katkulla, mikä olisi ollut aivan tukahuttava,
ellei paja olisi jonkun salaisen aukon kautta ollut yhteydessä
ulkoilman kanssa. Punaisina hehkuvista sysistä ja rautavitjoissa
riippuvasta lampusta leviävä valo näytti, paitsi alasinta, palkeita,
pihtejä, vasaroita, useita valmiita hevosenkenkiä ja muita kenkäraution
toimeen kuuluvia kapineita, myöskin tuli-astioita, lasikulhoja,
sulatuskauhoja, tislaimia ja muita kullantekijän työkaluja. Sepän outo
ulkomuoto ja pojan rumat, kummalliset kasvot, nähtyinä savuavien
hiilien ja viimeisiään lepattavan lampun hämärässä, kaameassa valossa,
sopivat erinomaisen hyvin tähän salaperäiseen ympäristöön, ja olisi
moinen näky näinä taika-uskon aikoina pannut monen miehen rohkeuden
kovalle koetukselle.
Mutta luonto oli lahjoittanut Tressilianille lujat hermot, ja hänen jo
alkuaankin hyvää kasvatustaan olivat uutterat opinnot parantaneet
siihen määrään, ett'ei mikään taika-uskoinen pelko päässyt tunkeutumaan
hänen mieleensä; ja ympärilleen katsahdettuaan kysyi hän uudestaan
käsityöläiseltä, kuka tämä oli ja miten hän osasi puhutella häntä hänen
oikealla nimellään.
»Teidän Korkeutenne muistanee», vastasi seppä, »että noin kolmisen
vuotta sitten, Lucianpäivän aattona, muuan vaelteleva silmänkääntäjä
tuli erääseen devonshireläiseen linnaan ja että hän siellä esitti
taitoaan eräälle korkeasti kunnioitettavalle ritarille ja kauniille
seurueelle. -- Minä näen Teidän Korkeutenne kasvoista, niin pimeä kuin
täällä onkin, ett'ei muistini ole minua pettänyt.»
»Olet kertonut tarpeeksi», virkkoi Tressilian, kääntyen poispäin,
ikäänkuin salatakseen puhujalta niitä tuskallisia muistoja, jotka tämän
sanat olivat tietämättään, tahtomattaan hänessä herättäneet.
»Silmänkääntäjä», jatkoi seppä, »näytteli osansa niin hyvin, että
seurueen sivistymättömät maalaiset ja maalaisten tapaiset
pikkuherratkin pitivät hänen taitoaan vähintäin noituutena; mutta
joukossa oli myös muuan noin viidentoistavuotias neitonen -- suloisin
olento, mitä olen koskaan nähnyt -- jonka ruusuiset posket kalpenivat
ja kirkkaat silmät himmenivät minun esittämistäni ihmeistä.»
»Vaiti, minä käsken, vaiti!» pyysi Tressilian.
»Minä en tahdo suinkaan loukata Teidän Korkeuttanne», jatkoi mies;
»mutta minulla on syytä muistaa, että Te, tuon nuoren tytön pelkoa
vaimentaaksenne, suvaitsitte alentua selvittämään tapaa, millä nämä
kummalliset temput suoritettiin ja saattamaan tuon ilveilijäparan
häpeään paljastamalla hänen taitonsa salaisuudet yhtä kätevästi kuin
olisitte Te ollut hänen ammattiveljiään. -- Hän olikin, se
myönnettäköön, niin ihana neitonen, että häneltä hymyä houkutellakseen
olisi kuka mies tahansa --»
»Ei sanaakaan enää hänestä, minä neuvon Sinua!» huudahti Tressilian;
»minä muistan hyvin sen illan -- se oli yksi elämäni harvoja onnellisia
iltoja.»
»Hän on siis tiessään», virkkoi seppä, omalla tavallaan selittäen sen
huokauksen, jonka Tressilian päästi viimeisiä sanoja lausuessaan. --
»Hän on siis tiessään, tuo nuori, kaunis, rakastettu olento! -- Pyydän,
suokaa anteeksi, kunnioitettava herra -- minun olisi pitänyt takoa
toista rautaa -- huomaanpa varomattomasti iskeneeni naulan lihaan.»
Näihin sanoihin liittyi jonkunlaista luonnollista, suorasukaista
sääliä, ja se suostutti Tressilianin hieman suosiollisemmaksi tuolle
köyhälle käsityöläiselle, jota hän aikaisemmin oli ollut taipuvainen
tuomitsemaan hyvinkin ankarasti. Sillä mikäänhän ei niin pian lauhduta
onnetonta, kuin todellinen tai näennäinen osanotto hänen suruihinsa.
»Minun tietääkseni», jatkoi Tressilian puhetta hetkisen vaijettuaan,
»olit Sinä niihin aikoihin iloinen veitikka, joka osasit hauskutella
iltaseuruetta laululla ja jutuilla ja kolmikielisen viulun
vingutuksella yhtä hyvin kuin taitotempuillasikin -- mitenkä tapaan
minä Sinut nyt ahkerana käsityöläisenä harjoittamasta ammattiasi näin
kolkossa asunnossa ja niin eriskummallisissa olosuhteissa?»
»Tarinani ei ole pitkä», vastasi seppä; »mutta Teidän Korkeutenne on
sentään parempi kuunnella sitä istualtaan kuin seisaaltaan!» Näin
sanoen toi hän tulen ääreen kolmijalkaisen tuolin, varaten toisen
itselleen, kun taas Dickie Sludge eli Flibbertigibbet, kuten seppä
poikaa nimitti, siirsi jakkaransa aivan hänen jalkojensa juureen ja
tuijotti häneen niin väkevän uteliaisuuden valtaamana, että hänen
ahjotulen valaisemat kasvonsa näyttivät aivan vääntyneiltä. --
»Sinäkin», virkkoi seppä hänelle, »saat nyt, kuten hyvin ansaitsetkin,
kuulla elämäni lyhyen tarinan, ja yhtä hyväpä on se Sinulle tosiaan
kertoakin kuin jättää se Sinun itsesi nuuskittavaksi, sillä luonto ei
ole ikinä sijoittanut terävämpää älyä kehnompaan kuoreen. -- No niin,
herra, jos halpa tarinani voi Teitä huvittaa, on se käskettävissänne.
-- Mutta ettekö tahtoisi viinasiemausta? Saatanpa vakuuttaa Teille,
että minulla tässä kurjassa komerossakin on sitä hieman varastossa.»
»Älä nyt siitä haastele», vastasi Tressilian, »vaan käy tarinaasi,
sillä minulla ei ole tässä liikoja aikoja.»
»Teillä ei tule olemaan mitään syytä katua viipymistänne», virkkoi
seppä, »sillä hevosenne ennättää tällä välin päästä paremman muonan
makuun kuin aamulla, jotta se sitten taas jaksaa joutuisammin katkaista
taivalta.»
Näin puhein lähti kenkämestari holvista, palaten muutamien minuuttien
kuluttua takaisin. -- Mutta tähän me pysähdymme, siirtääksemme hänen
kertomuksensa alun toiseen lukuun.