Mökkiin yksinäiseen johti kuja kaita;
Maalla kurjalla ei muita asukkaita:
Sinne pajan laati, siellä toimessansa
Kilkuttaa hän myöhään, varhain vasaraansa:
Jänteet paisuvat ja kyven sinkoaapi,
Kun orhin kengäksi hän raudan taivuttaapi.
_Gayn »Trivia»_.
Koska sekä matkustaja itse että Giles Gosling olivat pitäneet parhaana,
ett'eivät Tressiliania, jos mahdollista, näkisi Cumnorin läheisyydessä
ne, jotka sattuisivat sinä aamuna nousemaan varhain vuoteeltaan, oli
isäntä neuvonut häntä ratsastamaan useita sivuteitä ja kujia, jotka
vihdoin johdattaisivat hänet Marlboroughin valtamaantielle, jos hän
vain kulkisi ne oikeassa järjestyksessä ja ottaisi huomioonsa kaikki
asianomaiset käänteet ja oikopolut.
Mutta kuten kaikkia neuvoja, on tälläisiäkin opastuksia helpompi antaa
kuin seurata; ja tien sokkeloisuus, yön pimeys, Tressilianin outous
näillä seuduilla liikkumaan, sekä ne synkät ja levottomat ajatukset,
joiden kanssa hän kamppaili, saivat aikaan sen, että hänen matkansa
edistyi hyvin hitaasti ja että hän aamun sarastaessa oli vasta
tanskalaisten muinoisesta tappiosta muistettavassa Whitehorsen
laaksossa; lisäksi oli hänen hevosensa pudottanut kengän toisesta
etujalastaan, tapaturma, joka uhkasi kokonaan keskeyttää hänen
matkansa, jos elukka alkaisi ontua. Kaikkein ensiksi tiedusteli hän
siis seppää, mutta sai tätä seikkaa koskeviin kysymyksiinsä vain
lyhyitä ja mitättömiä vastauksia parilta typerältä tai jurolta
talonpojalta, jotka jo näin aikaisin astella toikkaroivat töihinsä.
Haluten ennen kaikkea pitää huolta siitä, että hänen nelijalkainen
matkatoverinsa joutuisi kärsimään niin vähän kuin mahdollista tästä
ikävästä onnettomuudesta, laskeutui Tressilian kävelemään ja talutti
hevostaan erästä pientä syrjäkylää kohti, missä hän toivoi tapaavansa
sellaisen taitoniekan, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, tai ainakin
saavansa parempia tietoja hänestä. Pitkin vajottavaa, lokaista polkua
rämpi hän vihdoin kylään, missä osottautuikin olevan vain viisi, kuusi
kurjaa hökkeliä, joiden ovien edustalla pari ulkomuodoltaan yhtä
säälittävää ihmisolentoa aloitteli päivän puuhia. Yksi mökki näytti
kuitenkin toisia hieman paremmalta, ja eukko, joka juuri lakaisi sen
kynnystä, oli jonkun verran siistimpi naapureitaan. Hänelle teki
Tressilian tuon usein toistetun kysymyksensä, että oliko seppää
lähitienoilla tai paikkaa, missä hän voisi saada hevoselleen ruokaa?
Eukko katsahti häntä omituisesti kasvoihin, vastatessaan: »Jotta
seppääkö! Kyllä aina, kyllä täällä seppä on -- mitä Sinä sepällä, nuori
mies?»
»Kengittämään hevostani, eukkoseni», virkkoi Tressilian; »näettehän,
että se on pudottanut kengän tuosta etujalastaan.»
»Mestari Lupanen!» kiljaisi eukko, suoranaisesti hänelle vastaamatta --
»mestari Herasmus Lupanen, tulkaapas haastamaan tälle nuorukaiselle,
olkaa niin hyvä.»
»_Favete linguis_», vastasi ääni sisältä; »en voi nyt tulla,
Sludge-mummoseni, koska parhaillaan pureskelen aamututkimusteni
maukkainta suupalaa.»
»Ei, mutta tulkaa nyt sentään, mestari Lupanen, tulkaa. -- Täällä tuo
mies tarvitsisi seppä Waylandia, enkä minä lähde sille tietä pirun tykö
neuvomaan -- sen hevosen jalasta putosi kenkä.»
»_Quid mihi cum caballo_?» vastasi oppinut mies sisältä; »minun
tietääkseni on koko kihlakunnassa vain yksi ainoa viisas mies, ja nyt
ei enään osata hevostakaan kengittää ilman häntä!»
Ja esiin astui kunnon koulumestari, sillä sellaiseksi ilmaisi hänet
pukunsa. Hän oli pitkä, laiha, laahustava, kumaraselkäinen äijänkähnys,
jonka päätä peitti ohut, musta, hieman jo harmaaseen vivahtava tukka.
Hänen kasvoillaan asui se totunnaisen mahtipontisuuden ilme, jonka,
niin otaksuisin, Dionysius vei valta-istuimelta koulumestarin tuoliin
ja jätti perinnöksi kaikille virkaveljilleen. Hänen pitkää, mustaa,
kankeata takkiaan piteli uumenien kohdalta vyö, johon tikarin tai
miekan asemesta oli pistetty valtava nahkainen kynä- ja mustesäiliö.
Toisella puolella törrötti hänen patukkansa kuten ilveilijän puumiekka,
ja kädessään oli hänellä yhä vielä se repaleinen kirja, jota hän oli
äsken uutterasti tutkinut.
Nähdessään Tressilianin, jonka ulkonäköä hän kykeni paremmin
arvostelemaan kuin maalaiset yleensä, otti koulumestari lakin päästään
ja puhutteli häntä seuraavin sanoin: »_Salve, domine. Intelligisne
linguam Latinam_?»
Tressilian pani liikkeelle kaiken oppineisuutensa vastatakseen:
»_Linguae Latinae haud penitus ignarus, venia tua, domine
eruditissime, vernaculam libentius loquor_.»
Tämä latinankielinen vastaus teki koulumestariin saman vaikutuksen kuin
vapaamuurarin salamerkin sanotaan tekevän savilusikan veljeksiin. Hän
tunsi heti tavatonta mielenkiintoa oppinutta matkustajaa kohtaan,
kuunteli arvokkaana tämän kertomusta väsyneestä hevosesta ja pudonneesta
kengästä, ja vastasi sitten juhlallisesti: »Saattaapa näyttää hyvin
yksinkertaiselta asialta, sangen kunnioitettava herra, vastata Teille,
että täällä asuu lyhyen peninkulman päässä näistä _tugurioista_, paras
_faber ferrarius_, taitavin kenkämestari, mikä ikinä naulasi raudan
hevosen jalkaan. Jos minä sen nyt noin vain sanoisin, niin takaanpa,
että Te olisitte mielestänne _compos voti_, taikka, kuten yhteinen kansa
sen kääntää, onnen potkaisema mies.»
»Saisin minä ainakin», virkkoi Tressilian, »suoran vastauksen suoraan
kysymykseen, mikä näyttää olevan sangen vaikeata näillä seuduin.»
»Jos neuvoisi elävälle ihmiselle tietä seppä Waylandin luo», tiesi
eukko, »olisi se ihan samaa kuin lähettäisi syntisen sielun pahan
vihollisemme kynsiin.»
»Vaikene, Sludge-mummoseni!» käski koulumestari; »_pauca verba_,
Sludge-mummoseni; pidä huolta vehnäpuurostasi, Sludge-mummoseni;
_curetur jentaculum_, Sludge-mummoseni; tämä herra ei ole suinkaan
Sinun juorukumppaneitasi.» Sitten kääntyen Tressilianiin jatkoi hän
entisessä mahtipontisessa äänilajissaan: »Ja siis Te, hyvin
kunnioitettava herra, tuntisitte tosiaankin itsenne _felix bis
terque_, jos minä osoittaisin Teille sen sepän asunnon?»
»Herra», vastasi Tressilian, »siinä olisi kaikki, mitä minä tällä
hetkellä tarvitsisin -- hevonen, joka kykenisi kantamaan minua
eteenpäin -- ja kauvas Teidän oppineisuutenne kuuluvilta.» Viimeiset
sanat mumisi hän hiljakseen partaansa.
»_O caeca mens mortalium_!» huudahti oppinut mies; »oikeinpa
lauloikin jo Junius Juvenalis: '_numinibus vota exaudita
malignis_!'»
»Korkeasti oppinut herra koulumestari», virkkoi Tressilian, »Teidän
viisautenne menee niin kauvas minun heikkojen hengenlahjojeni
yläpuolelle, että minä ikäväkseni olen pakotettu etsimään muualta
opastusta, jota saatan paremmin ymmärtää.»
»Siinäpä sitä taas ollaan», vastasi koulumestari, »kuinka kerkiästi
sitä aina paetaankin ihmistä, joka haluaisi jotakin oppia jakaa!
Sattuvasti sanookin Quintilianus --»
»Pyydän, herra, jättäkää Quintilianus tällä hetkellä rauhaan ja
vastatkaa minulle yhdellä sanalla ja selväksi englanniksi, jos Teidän
oppineisuutenne saattaa laskeutua niin alas, onko täällä päin missään
sellaista paikkaa, missä voisin saada ruokaa hevoselleni, siksi kunnes
löydän sepän sitä kengittämään?»
»Sen palveluksen, herra», vakuutti koulumestari, »voin minä piankin
suorittaa, sillä vaikka tässä meidän köyhässä kylässämme (_nostra
paupera regna_) ei olekaan mitään säännöllistä _hospitiumia_,
kuten kaimani Erasmus sitä nimittää, niin olen minä kuitenkin, katsoen
siihen, että Teillä on jonkunlaista aavistusta, tai ainakin
jonkunlaista hajua jaloista tieteistä, käyttävä vaikutusvoimaani talon
kunnioitettavaan emäntään hankkiakseni Teille kulhollisen vehnäpuuroa
-- sangen terveellistä ruokaa, jolle ei minun kuitenkaan ole vielä
onnistunut keksiä latinalaista nimeä -- samaten kuin Teidän hevosenne
on saava haltuunsa navetannurkkauksen ja eteensä maukkaan heinätukon,
sillä tällä kunnon emäntä Sludgella on niin yltäkylläisesti heiniä,
että hänen lehmästään saattaa sanoa: '_foenum habet in cornu_'; ja
jos Te suvaitsette ilahuttaa minua arvoisalla seurallanne, ei koko
kestitys tule maksamaan Teille _ne semissem quidem_, niin suuressa
kiitollisuuden velassa on Sludge-mummo minulle siitä vaivasta, jota
minä kaikella perinpohjaisuudella näen hänen toivorikkaasta
perillisestään Dickiestä, opastaessani häntä ohdakkeista polkua
latinankielen alkeistietoihin.»
»No, Jumala sen Teille palkitkoon, mestari Herasmus», virkkoi kunnon
eukko, »ja suokoon, että pikku Dickie tulisi paremmaksi niiden alkeiden
avulla! -- ja muuten, jos tämä herra haluaa jäädä tähän, niin on
murkina pöydällä yhdessä pesurievun kääntämässä; ja hevosen ruuasta ja
miehen ruuasta en minä vaadi niin ropoakaan.»
Ottaen huomioon hevosensa tilan ei Tressilian lopultakaan nähnyt
parempaa keinoa kuin hyväksyä tuo niin oppineesti lausuttu ja niin
ystävällisesti vahvistettu tarjous ja toivoa, että kun kunnon
koulumestari on tyhjentävästi käsitellyt kaikki muut keskustelu-aiheet,
hän ehkä suvaitsee alentua ilmoittamaan hänelle, mistä hän vihdoinkin
tapaisi sen useasti mainitun sepän. Hän astui siis mökkiin ja istuutui
pöytään oppineen koulumestarin Erasmus Lupasen kanssa, söi osansa hänen
vehnäpuurostaan ja kuunteli hänen oppinutta haasteluaan omasta
itsestään runsaan puolituntisen, ennen kuin sai hänet kääntämään
puheensa muille aloille.
Lukija suonee meille mielellään anteeksi, vaikk'emme lähdekään
seuraamaan tuon oppineen miehen esitystä kaikkia niitä yksityiskohtia
myöten, joilla hän ilahutti Tressiliania, vaan tyytynee seuraavaan
yleiskatsaukseen.
Hän oli syntyisin Hogsnortonista, missä kansa sanoo sikojen soittavan
urkuja; tämän sananparren selitti hän vertauskuvallisesti, viittaamalla
Epikuron sikalaumaan, minkä pesäkunnan nuorempiin jäseniin Horatiuskin
lukeutui. Nimensä Erasmuksen johti hän osittain isästään, kuuluisan
pesijättären pojasta, sillä tämä pesijätär oli pitänyt tämän suuren
oppineen puhtaissa alusvaatteissa koko sen ajan, jonka hän viipyi
Oxfordissa, mikä tehtävä ei ollut niinkään helppo, koska hänellä
oli vain kaksi paitaa, »joista toinen pesetti toista», kuten sen
kunnon eukon oli tapana sanoa. Näistä _camiciae_ olivat toisen
jäännökset, kuten mestari Lupanen kehui, yhä hänen hallussaan, hänen
iso-äitinsä kun oli onneksi pidättänyt sen laskunsa tasaamiseksi. Mutta
hänen mielestään oli hän saanut Erasmus-nimensä vielä korkeammastakin
ja valtavammastakin syystä, nimittäin siitä, että hänen äidillään oli
varmaankin ollut sellainen salainen aavistus, että tuossa kasteelle
kannettavassa lapsessa piili nero, joka kerran vetäisi maineessa
vertoja Amsterdamin suurelle oppineellekin. Hänen liikanimensä johti
hänet yhtä laajoihin selityksiin kuin ristimänimensäkin. Hän oli
taipuvainen luulemaan, että hänen nimensä oli Lupanen, _quasi lucus a
non lucendo_, siitä syystä, että hän vain harvoin antoi lupaa
koululleen. »Senpätähden», jatkoi hän, »annetaankin koulumestarille
latinankielessä nimi _Ludi Magister_, koska hän pidättää pojat
leikeistään.» Mutta tämän lisäksi arveli hän voitavan selittää sen
aivan toisellakin tavalla ja liittää se hänen erinomaiseen taitoonsa
järjestää loistonäytelmiä, maurilaistansseja, vappujuhlia ja muita
sellaisia lupapäivähuvituksia, joihin hän vakuutti Tressilianille
omaavansa tosiaankin koko Englannin kirkkaimman ja kekseliäimmän pään,
niin että tämä moisten tilaisuuksien järjestämiskyky olikin tehnyt
hänet tunnetuksi jo monille korkea-arvoisille henkilöille sekä hovissa
että maaseudulla ja eritotenkin jalolle Leicesterin kreiville. »Ja
vaikka hän nyt näyttäisikin unohtaneen minut», vakuutti hän, »monien
valtiollisten puuhainsa hyörinässä, niin olen minä kuitenkin varma
siitä, että jos hän haluaa järjestää jonkun soman ajanvietteen hänen
majesteettinsa kuningattaren huvitukseksi, tulevat miehet ja hevoset
noutamaan Erasmus Lupasta hänen halvasta majastaan. _Parvo
contentus_ kuuntelen minä sillä välin oppilaitteni taivuttamista ja
kääntämistä, kunnioitettava herra, ja kulutan aikaani runotarten
seurassa. Ja niinpä olenkin minä aina kirjevaihdossani ulkomaitten
oppineiden kanssa merkinnyt nimekseni _Erasmus ab Die Fausto_ ja
olen minä aina nauttinut tällä nimellä varustetulle oppineelle kuuluvaa
kunnioitusta; todistuksena siitä olkoon korkeasti-oppinut Diedrichus
Buckerschockius, joka omisti minulle tällä nimellä tutkimuksensa
kreikkalaisesta r-kirjaimesta. Lyhyesti, herra: minä olen aina ollut
onnellinen ja arvossapidetty mies.»
»Jatkukoon elämänne edelleenkin yhtä onnekkaana, hyvä mestari Lupanen!»
toivotti matkustaja, »mutta sallikaahan kysyäni Teidän omalla
oppineella kielellänne, _Quid hoc ad Iphycli boves_, mitä on tällä
kaikella tekemistä hevoseni kengityksen kanssa?»
»_Festina lente_», vastasi tietomies, »me saavumme pian siihenkin
kohtaan. Teidän pitää ensiksi tietämän, että pari kolme vuotta sitten
tuli näille seuduille muuan henkilö, joka sanoi itseään tohtori
Doboobieksi, vaikka hänellä tuskin oli oikeutta kirjoittaa
arvonimekseen edes _Magister artium_, ell'eihän nälkäisen mahansa
perustuksella. Taikka jos hänellä joitain oppi-arvoja olikin, niin oli
hän saanut ne itseltään pääkehnolta, sillä hän oli poppamies -- velho
-- ja niin poispäin, käyttääkseni yhteisen kansan nimityksiä. -- No,
hyvä herra, huomaanpa Teidän käyvän kärsimättömäksi; mutta ell'ei
kertoja astele tarinassaan omaa tietään, niin mitenkä luulette hänen
sitten osaavan kuulijansa polulle?»
»Hyvä, hyvä, oppinut herraseni, astelkaa siis vain tietänne», vastasi
Tressilian; »mutta pitäkäämme sentään hieman kiiruumpaa, sillä aikani
on hyvin täpärällä.»
»No hyvä, herra», puuttui jälleen puheeseen Erasmus Lupanen mitä
kiukustuttavimmalla laajasanaisuudellaan, »minä en suinkaan tahdo
väittää, että tämä samainen Demetrius, sillä niin kirjoitti hän nimensä
ulkomailla, olisi ollut oikea noita, mutta varmaa on, että hän ilmoitti
olevansa salamenoisen Ruusuristin veljeskunnan jäsen ja Geberin oppilas
(_ex nomine cujus venit verbum vernaculum, gibberish, siansaksa_).
Hän paranteli haavoja voitelemalla asetta, eikä kipeätä kohtaa --
ennusteli kädestä -- etsi varastettuja tavaroita seulan ja
keritsimien avulla -- keräili oikeata hullujuurta ja urospuolista
sananjalansiementä, jota käyttämällä ihminen tulee näkymättömäksi --
väitti olevansa hyvällä tiellä keksimään kaikkiparantavan yleislääkkeen
ja kehui muuttavansa hyvää lyijyä huonoksi hopeaksi.»
»Toisin sanoen», tokaisi Tressilian, »hän oli puoskari ja kurja
petturi; mutta mitä on yhä kaikella tällä tekemistä hevoseni ja sen
pudottaman kengän kanssa?»
»Luvallanne, sangen kunnioitettava herra», vastasi perinpohjainen
oppinut, »Te tulette sen kohta käsittämään -- _patientia_ siis
vain, sangen kunnioitettava herra, mikä sana Marcus Tulliuksemme mukaan
merkitsee '_difficilium rerum diurna perpessio_'. Tämä samainen
Demetrius Doboobie alkoi, oltuaan jonkun aikaa tekemisissä seutukunnan
kanssa, kuten jo olen Teille kertonut, saavuttaa mainetta _inter
magnates_, maan ensimäisten keskuudessa, ja todennäköisesti olisi
hän kiivennyt vielä korkealle, ell'ei, ainakin sen mukaan, mitä kansa
puhuu (sillä minä en väitä mitään asiaa varmaksi, jota en täydelleen
tunne), piru olisi käynyt vaatimaan oikeuksiaan ja lentänyt eräänä
pimeänä yönä matkaansa Demetriuksen kanssa, ja sitä miestä ei ole sen
jälkeen kuultu eikä nähty. Nyt tulee kertomukseni _medulla_,
varsinainen ydin. Tällä tohtori Doboobiella oli ollut palvelija,
tai mikä lurjus lie ollut, jota hän oli käyttänyt puhdistamaan
sulatus-uuniansa ja pitämään sitä sopivan kuumana -- sekoittamaan
lääkejuomiansa -- piirtelemään ympyröitänsä -- mielistelemään
potilaitansa, _et sic et caeteris_. -- No hyvä, korkeasti
kunnioitettava herrani, kun nyt tohtori oli kadonnut niin kummallisella
ja koko seutukuntaa kauhistuttavalla tavalla, ajatteli se veijari,
Maronin sanoilla puhuakseni, näin: '_Duo avulso, non deficit
alter_'; ja samaten kuin kauppiaan oppipoika asettuu isäntänsä
myymäkojuun kun tämä on kuollut tai vetäytynyt pois liikkeestä, niin
ryhtyi nyt tämä Waylandkin harjoittamaan mestarivainajansa vaarallista
ammattia. Mutta vaikka, korkeasti kunnioitettava herra, maailma onkin
ylen hetas kallistamaan korvansa tuollaisten arvottomain miesten
kehuskeluille, miesten, jotka itse asiassa ovat vain _saltim
banqui_ ja _charlatani_, vaikka ne anastavatkin oikeiden
lääketieteilijäin tavat ja taidon, niin olivat tämän kurjan veijarin,
tämän Waylandin uskottelut kuitenkin liian karkeita mennäkseen
ihmisiin, eikä ollut yhtään oppimatonta maalaista eikä talonpoikaa,
joka ei olisi ollut valmis, vaikkakin omalla höyläämättömällä
kielellään, paiskaamaan hänelle vasten naamaa seuraavia Persiuksen
sanoja, --
»'_Diluis helleborum, certo compescere puncto
Nescius examen? vetat hoc natura medendi_';
»mitkä minä olen vaatimattomasti mukaillen kääntänyt näin, --
»Aivastusjuurta jos sä tahdot viedä
Rohtoon, etkä hiuskarvallensa tiedä
Kuinka paljon: lääketaito sit' ei siedä.
»Lisäksi peloitti mestarin huono maine ja hänen kummallinen ja
epäilyttävä loppunsa tai ainakin äkillinen katoamisensa kaikkia,
ehkeikään aivan epätoivoisimpia, etsimästä apua tai neuvoa hänen
palvelijaltaan; minkä vuoksi se miesparka olikin alussa kuolla nälkään.
Mutta paholainen, joka Demetriuksen eli Doboobien kuoltua oli siirtynyt
hänen palvelukseensa, kuiskasi hänelle uuden keinon. Tämä roikale,
tapahtukoonpa se nyt sitten itsensä vihtahousun tai ennen saadun opin
avulla, kengittää hevosia paremmin kuin kukaan tästä Islantiin; ja niin
lakkasi hän käsittelemästä niitä kaksijalkaisia ja höyhenettömiä
olentoja, joita ihmisiksi sanotaan, ja otti yksinomaiseksi toimekseen
hevosten kengittämisen.»
»Tosiaanko! ja missä hän nyt asuu?» kiirehti Tressilian. »Ja oikein
hyvinkö hän hevosia kengittää? -- Opastakaa minut heti hänen
asunnolleen.»
Tämä keskeytys ei lainkaan miellyttänyt koulumestaria, joka
huudahtikin: »_O, caeca mens mortalium!_ sanon vielä kerran,
vaikka olen jo ennenkin näitä sanoja käyttänyt! Mutta minä toivoisin,
että muinoiset kirjailijat tarjoaisivat minulle niin väkivoimaisen
lauselman, että se kykenisi pysäyttämään ne, jotka syöksyvät suoraan
omaan turmioonsa. Kuulkaa kuitenkin, minä pyydän, tämän miehen ehdot»,
jatkoi hän, »ennen kuin Te niin kerkeästi haluatte antautua vaaraan --»
»Se ei ota rahaa työstään», ehätti eukko, joka seisoi siinä
lähettyvillä ja nautti riemastuneena niistä kauniista sanoista ja
syvällisistä ponsilauselmista, mitkä niin viljavina vuotivat hänen
oppineen huonekumppaninsa, mestari Lupasen huulilta. Mutta tämä
keskeytys oli yhtävähän koulumestarin mieleen kuin matkustajankaan
hätäilevä kysymys.
»Vaikene», sanoi hän, »Sludge-mummoseni; tiedä paikkasi, jos saan
pyytää. _Sufflamina_, Sludge-mummoseni, ja salli minun selvittää
tämä asia arvoisalle vieraallemme. -- Herra», jatkoi hän jälleen
Tressilianiin kääntyen, »tämä akka puhui totuuden, vaikkakin omalla
sievistämättömällä tavallaan; sillä tämä _faber ferrarius_ eli
kenkäseppä ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään.»
»Ja se on varma merkki siitä, että se on tekemisissä saatanan kanssa»,
vakuutti eukko Sludge; »sillä eihän kukaan oikea kristitty kieltäydy
ottamasta maksua työstään.»
»Tuo akka osasi jälleen oksaan», virkkoi koulumestari; »_rem acu
tetigit_ -- hän pisti neulansa kärjellä keskelle asiaa. -- Tämä
Wayland ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään, eikä myöskään näyttäydy
kenellekään.»
»Ja tietääkö tämä mielipuoli, sillä sellaisena häntä pidän», kysyi
matkustaja, »mitään ammatistaan?»
»Oo, herra, siinä suhteessa täytyy meidän tehdä oikeutta paholaiselle
-- Mulciber itse kaikkine kyklooppeineen tuskin pääsisi korjaamaan
hänen työtään. Mutta olisipa tosiaankin tyhmää ottaa neuvoa tai apua
sellaiselta, joka on liiankin ilmeisesti liitossa kaiken pahan
alkujuuren kanssa.»
»Minun täytyy kuitenkin uskaltaa koetus, hyvä mestari Lupanen», virkkoi
Tressilian nousten; »ja koska hevoseni on kai jo pureksinut muonansa,
täytyy minun vain kiittää Teitä hyvästä kestityksestä ja pyytää Teitä
opastamaan minua sen miehen asunnolle, jotta taas pääsisin jatkamaan
matkaani.»
»Niin, niin, opastakaa Te vain häntä, mestari Herasmus», sanoi eukko,
joka nähtävästi halusi vapauttaa talonsa vieraastaan; »ketä piru ajaa,
sen täytyy väkisinkin mennä.»
»_Do manus_», sanoi koulumestari, »minä alistun -- mutta minä otan
koko maailman todistajakseni, että minä olen tälle kunnioitettavalle
herralle perinpohjaisesti selvittänyt kaiken sen vahingon, minkä hän on
jo tehnyt ja tulee vasta tekemään kuolemattomalle sielulleen, siten
ruvetessaan saatanan liittolaiseksi. Niinpä en minä itse lähdekään
vieraamme matkaan, vaan lähetän häntä saattamaan oppilaani. --
_Ricarde! Adsis, nebulo_.»
»Luvallanne puhuen, siitä ei tule mitään», tokaisi eukko; »Te saatte
hukuttaa oman sielunne, jos mielenne tekee, mutta minun poikani ei pidä
juokseman moisilla asioilla; ja minua ihmetyttääkin, herra tohtori,
että Te ehdotattekaan sellaista tointa pikku Dickielleni.»
»Ei, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi koti-opettaja, »Ricardus menee
vain tuonne mäelle ja osoittaa sormellaan vieraalle seppä Waylandin
asunnon. Älä luule hänelle mitään pahaa tapahtuvan, sillä hän luki tänä
aamuna syömättömällä vatsalla luvun septuagintasta ja sen lisäksi on
hän tutkinut määrätyn pätkän kreikankielistä testamenttiaan.»
»Niin», sanoi hänen äitinsä, »ja minä neuloin hänen nuttunsa kaulukseen
noidanjalavan vesan silloin kun se ilkeä varas alkoi näillä seuduin
temppuilla ihmisten ja elukoiden kanssa.»
»Ja koska hän usein -- epäilen sitä vahvasti -- käy sen velhon luona
omin päinsäkin, niin saa hän nytkin lähteä sinne tai ainakin
lähettyville meidän mieliksemme ja tämän vieraan palvelukseksi. --
_Ergo, heus, Ricarde! adsis, quaeso, mi didascule_.»
Tämä näin hellin sanoin huudettu oppilas ventturoi vihdoin huoneeseen;
hän oli oudon näköinen, vaaperteleva, ruma pojanvekara, joka
kääpiömäisen kokonsa takia näytti noin kahdentoista tai kolmentoista
ikäiseltä, vaikka hän todellisuudessa otaksuttavasti olikin
paria vuotta vanhempi; hänen päätään peitti ylen pörröinen,
punaisenkellertävä tukka, hänen kasvonsa olivat pisamaiset ja
auringonpaahtamat, hänen nenänsä leveä ja litteä, leukansa pitkä, ja
hänen harmaat tuijottavat silmänsä katsoivat hullunkurisesti vinoon ja
lähenivät melkein kieroutta, vaikk'ei sitä voinutkaan aivan varmaan
vakuuttaa. Oli mahdotonta katsella tätä pikkumiestä tuntematta
melkoista naurunhalua, etenkin kun Sludge-mummo veti hänet syliinsä ja
suuteli häntä, välittämättä pojan vastustelemisista ja potkimisista,
joilla tämä vastasi eukon hyväilyihin, sekä nimitteli häntä omaksi
kalliiksi kaunehelmekseen.
»_Ricarde_», sanoi opettaja, »Sinun täytyy heti paikalla (se on
_profecto_) mennä tuolle mäelle ja näyttää tälle kunnian herralle
seppä Smithin paja.»
»Kaunis aamutehtävä tosiaankin», vastasi poika paremmalla kielellä kuin
Tressilian oli odottanutkaan; »ja kuka tietää, vaikka paholainen
lennättäisi minut matkaansa ennen kuin palaan?»
»Niin, niin oikein», ehätti eukko Sludge, »ja olisittepa saanut
kahdestikin miettiä, herra koulumestari, ennen kuin lähetätte rakkaan
kultupoikani sellaiselle asialle. Sitäkös varten minä täytän Teidän
mahanne ja vaatetan raatonne, sitäkös jo, en mä paremminkaan sano!»
»Pyh -- _nugae_, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi opettaja; »minä
vakuutan Sinulle, ettei saatana, jos tässä saatanaa on likimaillakaan,
uskalla koskea hänen pukunsa ainoaan lankaankaan; sillä Dickie osaa
laskettaa _paterinsa_ siinä kuin toinenkin ja voi niin suistaa
itsensä pääkehnonkin -- _Eumenides, Stygiumque nefas_.»
»Niin, ja neuloinhan minä vuorijalavan vesan hänen kaulukseensa, senhän
jo sanoinkin», virkkoi kunnon eukko, »ja siitä on luulemma enemmän apua
kuin Teidän kaikista mongerruksistanne; mutta ei sentään pitäisi oikein
hakemalla hakea paholaisen ja hänen palvelijainsa seuraa.»
»Kelpo poikani», virkkoi Tressilian, joka näki Dickien kasvoilla
väreilevästä pilkallisesta irvistyksestä sen vekaran mieluummin
toimivan oman päänsä kuin vanhempien ihmisten ohjeiden mukaan, »minä
annan Sinulle hopearahan, kaunis veikkoseni, jos vain opastat minut sen
sepän pajalle.»
Poika lennätti hänelle ymmärtävän syrjäsilmäyksen, joka näytti lupaavan
suostumista kauppaan, samalla huutaen: »Minäkö opastamaan Teitä seppä
Waylandin pajalle! Kuinka, mies, enkö minä jo sanonut, että paholainen
voisi vielä lennättää minut matkaansa aivan niin kuin tuo haukka
tuolla» (rientäen akkunaan) »lennättää mummon kananpoikasta?»
»Haukka! haukka!» kiljaisi eukko ja unohtaen kaiken muun siinä hädässä
riensi hän kananpoikiensa avuksi niin nopeasti kuin hänen vanhat
koipensa suinkin sallivat.
»No nyt asiaan», sanoi pojanvekara Tressilianille, »siepatkaa hattunne,
hakekaa hevosenne, älkääkä unohtako hopearahaa, josta puhuitte.»
»Ei, mutta odotahan, odotahan», pyyteli opettaja, »_Sufflamina,
Ricarde_!»
»Odottakaa itse», vastasi Dickie, »ja miettikää, mitä vastaatte
iso-äidille, kun näin lähetitte minut pikakyydillä paholaisen kynsiin.»
Oivaltaen raskaan edesvastuun, johon oli joutumaisillaan, syöksähti
opettaja ylös ja riensi kiiruusti käymään pikkumieheen käsiksi ja
estämään hänen lähtöään; mutta Dickie kiemurteli vapaaksi hänen
hyppysistään, pakeni mökistä ja juoksi täyttä karkua läheiselle mäelle,
kun taas opettaja, runsaasta kokemuksesta tietäen, ett'ei hän mitenkään
saavuttaisi kasvattiaan jalkapelillä, turvautui mairittelevimpiin
latinalaisiin nimityksiin, mitä sen kielen sanavarasto suinkin tarjosi,
saadakseen pojan palaamaan. Mutta tuo pahankurinen veitikka käänsi
kuuron korvan _mi anime'lle, corculum meum'ille_ ja muille
sentapaisille klassillisille lempinimille, ja hyppi ja loikki vain
kummun harjalla kuin tonttu kuutamossa, viittaillen uutta tuttavaansa
Tressiliania tulemaan samaa tietä.
Matkustaja haki nopeasti hevosensa ja lähtiessään seuranmaan
keijumaista opastansa painoi hän puoliksi väkisin hyljätyn
opettajaparan käteen vaatimattoman kurvauksen saamastaan kestityksestä,
mikä seikka hieman vaimensi sitä ankaraa pelkoa, jota tämä miespoloinen
tunsi talon vanhan emännän paluuta ajatellessaan. Ilmeisesti tapahtui
se paluu verrattain pian; sillä Tressilian ja hänen oppaansa eivät
olleet päässeet vielä kovinkaan kauvas, ennen kuin he kuulivat
rämähtelevän naisäänen kiljaisuja ja niihin sekaantuneina mestari
Erasmus Lupasen klassillisia sadatteluja. Mutta Dickie Sludge, joka oli
yhtä kuuro iso-äidillisen hellyyden kuiskeille kuin koulumestarin
mahtipontisille varoituksillekin, patikoi huolettomana Tressilianin
edellä, huomauttaen vain, että »jos ne nyt huutavat kurkkunsa käheiksi,
niin saavat ne nuoleskella hunaja-astiaa, sillä minä söin siitä eilen
hunajan puti puhtaaksi.»