_Isäntä_. No, tahdon sitte kuulla Teitä, herra Fenton;
ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.
_Iloiset Windsorin Rouvat_.
Meidän täytyy nyt palata yksityiskohtaisesti esittämään ne tapaukset,
jotka liittyivät Tressilianin äkilliseen katoamiseen Cumnorin »Mustan
Karhun» majatalosta, tai jotka oikeammin sen aiheuttivat. Muistettanee
vielä, että tämä aatelismies oli Varney-kohtauksensa jälkeen palannut
Giles Goslingin majataloon, missä hän, kynää, mustetta ja paperia
pyydettyään sulkeutui huoneeseensa, ilmaisten aikomuksensa olevan pysyä
siellä häiritsemättä koko päivän: illalla ilmestyi hän jälleen
vierastupaan, missä Mikael Lambourne, joka Varneyn kanssa tekemänsä
sopimuksen mukaan piti häntä silmällä, yritti uudistaa tuttavuutta
hänen kanssaan, lausuen sen toivomuksen, ett'ei herra Tressilian
suinkaan vihalla muistelisi hänen esittämäänsä osaa tämänaamuisessa
kahakassa.
Mutta Tressilian torjui hänen lähentelemisensä päättävästi, joskin
kohteliaasti. -- »Herra Lambourne», sanoi hän, »luullakseni olen
riittävästi korvannut Teille ajan, jonka olette tuhlannut takiani. Sen
rajun karkeuden kuoren alla, jota Te ihmisille näytätte, uskon minä
Teillä olevan älyä tarpeeksi ymmärtämään minua, kun minä sanon suoraan,
että koska meidän tilapäisen tuttavuutemme tarkoitus nyt on täytetty,
meidän tästä lähin täytyy olla aivan vieraita toisillemme.»
»_Voto_!» vastasi Lambourne, kierrellen viiksiään luisella
kädellään ja hypistellen toisella miekkansa kahvaa; »tietäisinpä vain,
tarkoittaako tämä kohtelu minun loukkaamistani --.»
»Te suvaitsisitte epäilemättä kestää sen tyynesti», keskeytti
Tressilian, »kuten Teidän joka tapauksessa täytyy tehdä. Tehän tunnette
liiankin hyvin välimatkan, joka eroittaa meidät toisistamme,
vaatiaksenne minulta lähempiä selityksiä. -- Hyvää yötä.»
Näin puhein käänsi hän selkänsä entiselle toverilleen ja ryhtyi
keskusteluun isännän kanssa. Mikael Lambourne tunsi väkevää halua
ruveta metelöimään; mutta hänen vihastuksensa kuoli muutamiin
yhteydettömiin sadatteluihin ja huudahduksiin, ja hän joutui
vastustamattomasti sen nöyryyttävän vaikutusvoiman valtaan, joka
korkeammilla hengillä on hänentapaisiinsa ja -arvoisiinsa ihmisiin. Hän
vaipui sentähden yrmeäksi ja äänettömäksi erääseen huoneen nurkkaan,
erinomaisen tarkkaavasti seuraten entisen matkakumppaninsa jokaista
liikettä, sillä hän alkoi nyt vihata Tressiliania omastakin puolestaan,
ja hän luuli pääsevänsä tyydyttämään tätä tunnetta noudattamalla
huolellisesti uuden herransa Varneyn käskyjä. Illallisen aika saapui,
pian levonkin, ja Tressilian vetäytyi muiden tavoin makuuhuoneeseensa.
Hän ei ollut vielä pitkältä virunut vuoteessaan, kun niiden raskaiden
ajatusten sarjan, jotka hänen hämmentyneessä mielessään kävivät levon
tilalle, äkkiä keskeytti oven narahdus saranoillaan ja valkean välke
huoneessa. Tressilian, joka oli urhea kuin teräs, hypähti heti
vuoteeltaan, ja oli jo tarttunut miekkaansa, kun hänet esti sitä
paljastamasta ääni, joka sanoi: »Älkäähän käytelkö liian äksysti
kalpaanne, herra Tressilian -- minähän täällä vain olen, isäntänne
Giles Gosling.»
Samassa avautui salalyhty, joka tähän asti oli levittänyt vain hämärän
kajastuksen ja »Mustan Karhun» isäntä seisoi kaikessa pyylevyydessään
hämmästyneen vieraansa edessä.
»Mitä ilveilyä tämä on, isäntä?» kysyi Tressilian; »oletteko jälleen
pitänyt yhtä iloisia illalliskemuja kuin eilenkin ja erehtynyt
huoneestanne? Tai onko keskiyö Teistä sovelias aika naamiaisten
pitämiseen vieraittenne makuukammioissa?»
»Herra Tressilian», vastasi isäntä, »minä tiedän paikkani ja aikani
yhtä hyvin kuin kuka tahansa Englannin iloisista majatalonisännistä.
Mutta nyt on täällä se hirtehinen sukulaisekseni vaaninut Teitä yhtä
tarkasti kuin ikinä kissa hiirtä; ja sitten olette Te toiselta puolen
riidellyt, ehkäpä mitellyt miekkojakin joko hänen tai jonkun muun
kanssa, ja pelkäänpä tässä olevan vaaran lähellä.»
»Mene mäkeen, mies, Sinähän olet aivan hullu», sanoi Tressilian;
»sukulaisesi on liian alhaalla, jotta minä voisin häneen suuttua; ja
sitten, mistä päätät minun riidelleen jonkun kanssa?»
»Oh! herra», vastasi ravintoloitsija, »minä näin Teidän poskipäillänne
punaisen pilkun, ja se ilmoittaa hiljattain tapahtunutta tappelua yhtä
varmasti kuin Marsin ja Saturnuksen yhtymys uhkaa onnettomuutta -- ja
kun Te palasitte tänne, olivat vyönne soljet viistossa ja astuntanne
nopea ja hätäinen, kaikki seikkoja, jotka todistivat kätenne ja
miekkanne kahvan äskettäin uudistaneen tuttavuuttaan.»
»No hyvä, isäntä, jos minun onkin ollut pakko vetää miekkani», sanoi
Tressilian, »niin mitenkä saattaa se seikka pakottaa Sinut jättämään
lämpimän vuoteesi tähän aikaan yöstä? Näethän, että kaikki vaara on jo
ohi.»
»Luvallanne puhuen, sitä minä juuri epäilenkin. Anton Foster on
vaarallinen mies, jolla on mahtava puoltaja hovissa ja joka on jo siten
pelastunut monista hyvin ankaroista pulmista. Ja sitten sukulaiseni --
no, minähän olen Teille kertonut, mikä hän on miehiänsä. Jos nyt nämä
kaksi vanhaa veijaria ovat uudistaneet entisen tuttavuutensa, niin en
minä tahtoisi, kunnioitettava vieraani, sen tapahtuneen Teidän
kustannuksellanne. Minä vakuutan Teille Mikko Lambournen erinomaisen
tarkasti udelleen tallirengiltä, milloin ja mitä tietä te lähdette
matkaan. Nyt minä pyytäisin Teitä ajattelemaan, oletteko Te tehnyt tai
sanonut jotakin, jonka vuoksi Teitä tiellä väijyttäisiin ja ylivoimin
ahdistettaisiin.»
»Sinä olet kunnian mies, isäntä», virkkoi Tressilian hetkisen
mietittyään, »ja minä tahdon puhella suoraan kanssasi. Jos näiden
miesten salatoimet ovat suunnatut minua vastaan -- mitä en suinkaan
sano mahdottomaksi -- niin tapahtuu se siksi, että he ovat paljoa
mahtavamman konnan kätyreitä kuin he itse.»
»Te tarkoitatte herra Rikhard Varneyta, eikö niin?» kysyi isäntä; »hän
kävi Cumnorin linnassa eilen, eikä osannut kulkea täällä niin salaa,
ett'ei häntä olisi tuntenut sellainen mies, joka taas kertoi asian
minulle.»
»Sitä samaa herraa minä tarkoitan, hyvä isäntä.»
»Olkaa silloin Jumalan nimessä varoillanne, kunnioitettava herra
Tressilian», ehätti kunnon Gosling. »Tämä Varney on Anton Fosterin
suojelija ja käskijä, ja hänen toimestaan ja suosiostaan juuri on
Foster saanut vuokralle sen kartanon ja puiston. Varney sai lahjaksi
suuren osan Abingdonin luostarin alueita, ja niiden mukana Cumnorin
linnan, herraltaan Leicesterin kreiviltä. Puhutaan hänen johtavan
herraansa mielensä mukaan, vaikka minä puolestani pidänkin kreiviä
liian jalona ylimyksenä käyttämään häntä sellaisiin toimiin kuin
huhutaan. -- Ja sitten johtaa kreivi kuningatarta, jota Jumala
siunatkoon, aivan mielensä mukaan kaikissa asioissa (se on: kaikissa
oikeissa ja sopivissa asioissa); niin että Te näette nyt, millaisen
vihollisen olette hankkinut itsellenne.»
»No -- se on tehty, eikä sille enää voi mitään», vastasi Tressilian.
»Koira soikoon, sille täytyy voida jotakin», innostui isäntä. »Rikhard
Varneyta pelkäävät täkäläiset ihmiset, osaksi hänen vaikutusvaltansa
takia kreiviin, osaksi hänen pitäytymisensä tähden moniin entisen
päämunkin vanhoihin, rasittaviin oikeuksiin ja vaatimuksiin täällä,
niin, että tuskin uskaltavat lausua hänen nimeänsä, vielä vähemmän
nousta häntä vastustamaan. Sen kai kuulitte eileniltaisesta
keskustelustamme. Ihmiset puhuvat suunsa puhtaaksi Tony Fosterista,
mutta ei sanaakaan Rikhard Varneysta, vaikka hän kaikkien mielestä
onkin sitä kaunista naista koskevan salaisuuden sielu. Mutta ehkäpä
Te tiedättekin tästä asiasta enemmän kuin minä, sillä naiset,
vaikk'eivatkaan he miekkaa kanna, ovat usein syynä siihen, että moni
säkenöivä säilä vaihtaa naudannahkaisen huotransa lihasta ja verestä
tehtyyn tuppeen.»
»Minä tiedän tosiaankin siitä onnettomasta naisraukasta enemmän kuin
Sinä, hyvä isäntä; ja niin typi tyhjä olen minä tällä hetkellä
ystävistä ja hyvistä neuvoista, että minä mielelläni teen Sinusta
uskottuni ja kerron Sinulle koko jutun, etenkin kun minun on tarinani
päätyttyä pyytäminen Sinulta pientä palvelusta.»
»Hyvä herra Tressilian», vastasi Gosling, »minä olen vain köyhä
majatalonpitäjä, eikä minulla ole suurin kykyä neuvomaan tai avustamaan
sellaista vierasta kuin Te olette. Mutta niin totta kuin minä olen
oikeilla mitoilla ja kohtuullisilla laskuilla kunniallisesti noussut
ylöspäin tässä maailmassa, olen minä rehellinen mies; ja ell'en minä
sellaisena kykenisikään Teitä avustamaan, niin en minä kuitenkaan saata
käyttää väärin luottamustanne. Puhukaa siis vain yhtä avomielisesti
kuin puhuisitte isällenne; ja olkaa ainakin vakuutettu siitä, että
minun uteliaisuuteeni -- sillä enpä tahdo kieltää sen kuulumista
ammattiini -- yhtyy tarpeellinen määrä vaiteliaisuutta.»
»En sitä epäilekään, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; ja kuulijansa
odottaessa jännitettynä mietti hän hetkisen, millä tavoin alkaisi
kertomuksensa. »Minun täytyy alkaa tarinani», puhui hän vihdoin,
»hieman etäämpää, jotta Sinä sen täydellisesti ymmärtäisit. -- Olet kai
kuullut, hyvä isäntä, Stoken tappelusta, ja ehkäpä vanhasta Roger
Robsartistakin, joka tässä tappelussa urheasti puolusti Henrik
Seitsemännen, nykyisen kuningattaren iso-isän asiaa ja löi pakoon
Lincolnin kreivin, lordi Geraldinin ja hänen hurjat irlantilaisensa,
sekä ne flanderilaiset, jotka Burgundian herttuatar oli lähettänyt
tänne Lambert Simnelin riidassa?»
»Molemmathan minä toki muistan», vastasi Giles Gosling, »niistähän
hoilataan kymmenkunnan kertaa viikossa olutpenkilläni tuolla alhaalla.
-- Devonin herra Roger Robsart -- niinpä niin -- hänestähän lauluniekat
veisaavat vielä tänäkin päivänä, --
»Loi maineensa hän Stoken kentällä,
Kun Martin Swartinkin kuula kaasi;
Tulisimman tuoksinan keskellä
Hän seisoi kuin hyrskyissä paasi.»
[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä
balladissa eli runoelmassa, nimeltä _Flodden-Field_, jonka Henrik
Weber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]
»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen
komentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset
nutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. --
Onpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: --
»Martin Swartia ja hänen miehiään,
Peitotkaa, lyökää, pojat, heitä;
Martin Swartia ja hänen miehiään
Peitotkaa pojat peijakkaasti.»
[Tämä vanhan laulun säkeistö esiintyy tosiaankin eräässä vanhassa
näytelmässä, missä laulaja kehuu --
»Mä taitavasti tarinoida osaan
Martin Swartista ja hänen miehistään.»]
»Aivan niin, hyvä isäntä -- siitä päivästä puhuttiin kauvan; mutta jos
Sinä hoilaat noin pontevasti, herätät Sinä enemmän kuulijoita kuin
kertomukselleni haluaisin.»
»Pyydän anteeksi, kunnioitettava vieraani», virkkoi isäntä, »unohdin
sen asian kokonaan. Kun joku vanha laulu pääsee meidän iloisten
vanhojen veitikkain henkitapista, juoksee varovaisuutemme sen tuhannen
kattilaan.»
»No niin, hyvä isäntä, isoisäni kiintyi useiden muiden cornwallilaisten
tavoin lämpimästi Yorkin hallitsijasukuun ja otti omakseen tuon
Simnelin asian, joka käytti Warwickin kreivin arvonimeä, kuten taas
myöhemmin kreivikuntalaiset suurin joukoin liittyivät Yorkin herttuaksi
itseään sanovan Perkin Warbeckin puolueeseen. Iso-isäni asettui
Simnelin lipun alle ja vangittiin epätoivoisen taistelun jälkeen
Stokessa, missä useimmat tämän onnettoman sotajoukon johtajista
kaatuivat rautapaidoissaan. Jalo ritari, jolle hän antautui, herra
Roger Robsart, suojeli häntä kuninkaan välittömältä kostolta ja päästi
hänet menemään ilman lunnaita. Mutta hän ei voinut varjella häntä
muista malttamattoman tekonsa seurauksista, erittäinkään niistä
raskaista rahasakoista, jotka hänet köyhdyttivät ja joilla Henrik
koetti heikontaa vihollisiansa, tuo jalo ritari teki kaiken voitavansa
iso-isäni vastoinkäymisten lievittämiseksi; ja heidän ystävyytensä tuli
niin läheiseksi, että isäni kasvatettiin nykyisen herra Hugh Robsartin,
herra Rogerin ainoan pojan, hänen rehellisyytensä, jalomielisyytensä ja
vieraanvaraisuutensa, vaikk'eikään ehkä sotaisten kykyjensä perijän
uskolliseksi veljeksi ja toveriksi.»
»Minä olen usein kuullut puhuttavan hyvästä ritari Hugh Robsartista»,
puuttui isäntä puheeseen. »Hänen metsästäjänsä ja uskottu palvelijansa
Wiljami Badger on tässä talossa haastellut hänestä sadat kerrat --
hauska ritari hän kuuluu olevankin, ja sanotaan hänen aina pitäneen
vieraanvaraisuudesta ja avonaisesta pöydästä enemmän kuin nykymaailman
aikaan, jolloin laitetaan niin paljon kultapunoksia nuttujen saumoihin,
että sillä kulutuksella jo elättäisi tusinan verran reippaita poikia
häränlihalla ja oluella kokonaisen vuoden, vieläpä voisi antaa heidän
mennä kerran viikossa ravintolaankin, jotta niidenkin pitäjät jotakin
ansaitsisivat.»
»Jos olet tavannut Wiljami Badgerin, hyvä isäntä», sanoi Tressilian,
»olet kuullut kylliksi herra Hugh Robsartista; ja sentähden lisään
enää vain sen huomautuksen, että vieraanvaraisuus, jota hänessä kehut,
on vaikuttanut hieman epäedullisesti hänen varallisuutensa tilaan, mikä
ei sentään ole niin tärkeää, koska hänellä on perillisiä vain yksi
tytär. Ja nyt alkaa minun osani kertomuksessa. Isäni kuoltua useita
vuosia sitten halusi hyvä ritari Hugh tehdä minusta pysyväisen
seuralaisensa. Yhteen aikaan minä kuitenkin tunsin, että kunnon ritarin
rajaton mieltymys metsästykseen pidätti minua opinnoista, joista minä
olisin ehkä enemmän hyötynyt; mutta vähitellen lakkasin minä
säälittelemästä aikaa, jota kiitollisuus ja perintöystävyys kehoittivat
minua tuhlaamaan näihin maalaisaskarruksiin. Lapsesta naiseksi
kehittyvän neiti Amy Robsartin tavaton kauneus ei voinut jäädä
huomaamatta häneltä, jonka olosuhteet pakottivat herkeämättä
oleskelemaan hänen läheisyydessään. -- Lyhyesti, hyvä isäntä: minä
rakastuin häneen, ja hänen isänsä näki sen.»
»Ja asettui esteeksi Teidän totisen lempenne tielle, eikö niin?» kysyi
isäntä; »niinhän aina käy tällaisissa tapauksissa; ja päätänpä niin
Teillekin sattuneen sen raskaan huokauksen johdosta, jonka juuri
päästitte.»
»Tässä tapauksessa kävi kuitenkin aivan toisin, hyvä isäntä. Jalo herra
Hugh Robsart puolsi lämpimästi aijettani -- hänen tyttärensä se pysyi
kylmänä tunteelleni.»
»Hän oli vaarallisempi vihollinen heistä kahdesta», virkkoi
ravintoloitsija. »Pelkäänpä saaneenne kosintaanne kylmän vastauksen.»
»Hän ei kuitenkaan kieltänyt minulta kunnioitustansa», jatkoi
Tressilian, »eikä näyttänyt vastahakoiselta antamaan minulle toiveita
sen kypsymisestä joskus lämpimämmäksikin tunteeksi. Hänen isänsä
välityksellä valmistettiin avioliittosopimuksemme, mutta hänen
kiihkeistä pyynnöistään lykättiin sen toimeenpano vuodeksi eteenpäin.
Sinä aikana ilmestyi Rikhard Varney paikkakunnalle ja käyttäen
hyväkseen kaukaista sukulaisuuttaan ritari Hugh Robsartin kanssa,
vietti enimmän aikansa hänen seurassaan, kunnes lopulta muuttui
ikäänkuin perheen jäseneksi.»
»Sepä ei ennustanut hyvää talolle, jota hän kunnioitti läsnä-olollaan»,
virkkoi Gosling.
»Ei, kautta ristiinnaulitun!» huudahti Tressilian. »Väärinkäsitykset ja
surut liittyivät hänen oleskeluunsa siellä ja niin omituisella tavalla,
ett'en vielä tälläkään hetkellä osaa selvittää niiden asteettaista
hiipimistä turmelemaan ennen niin onnellisen perheen rauhaa. Ensi
alussa vastasi Amy Robsart tämän Varneyn huomaavaisuuksiin tavallisiin
seurakohteliaisuuksiin liittyvällä välinpitämättömyydellä;
sitten seurasi aika, jolloin tämä mies näytti tulleen hänelle
vastenmieliseksi, jopa inhoittavaksikin, kunnes heidän välilleen tuntui
syntyneen aivan erinomaisen läheiset suhteet. Varney heitti kokonaan
sen tavoittelevan ja mielistelevän sävyn, joka oli ollut ominaista
hänen aikaisemmalle lähentelemiselleen; ja Amy puolestaan näytti myös
luopuvan siitä peittelemättömästä inhosta, jolla hän oli sitä ennen
kohdellut. Heillä näytti olevan salaista yhteyttä ja keskinäistä
ymmärtämystä enemmän kuin minä kunnolla saatoin sietää; ja minä aloin
epäillä heidän vaivihkaa tapailevan toisiaan, saadakseen puhella
paremmassa rauhassa kuin meidän läheisyydessämme. Monet seikat, joihin
silloin kiinnitin vain vähän huomiota -- sillä minä pidin hänen
sydäntään yhtä avonaisena kuin hänen enkelimäisiä kasvojaan -- ovat
sittemmin muistuneet mieleeni vakuuttamaan minua heidän salaisesta
yhteydestään. Mutta minun ei tarvitse lähteä niitä lähemmin selittämään
-- tosi-asiat puhuvat puolestansa. Amy Robsart katosi isänsä talosta --
Varney hävisi samoihin aikoihin -- ja juuri tänä päivänä tapasin minä
Amyn asumasta Varneyn jalkavaimona hänen inhoittavan kätyrinsä Fosterin
talossa, minne Varney oli tuntemattomaksi verhottuna tullut häntä
katsomaan salaisen portin kautta.»
»Ja siinäkö nyt oli kahakkanne syy? Minusta nähden olisi Teidän jo
ennakolta pitänyt tietämän, ett'ei kaunis naikkonen halunnut eikä
ansainnut Teidän sekaantumistanne asiaan.»
»Hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »isäni, sillä isäkseni täytyy minun
yhä vielä sanoa ritari Hugh Robsartia, istuu kotona kamppailemassa
surunsa kanssa tai koettaa, jos on siksi toipunut, mielityöhönsä,
metsänkäyntiin, turhaan hukuttaa muiston siitä, että hänellä kerran oli
tytär -- muisto, joka tuon tuostakin mitä järisyttävimmällä voimalla
ottaa hänet valtoihinsa. Minä en voinut kauvemmin sietää sitä ajatusta,
että hän eli noin syvässä surussa ja Amy niin syvässä synnissä; ja minä
ryhdyin häntä etsimään, toivoen voivani taivuttaa hänet palaamaan
kotiinsa jälleen. Minä löysin hänet, ja onnistunko sitten yrityksessäni
tai huomaanko sen täydelleen raukeavan tyhjiin, kumpaisessakin
tapauksessa on aikomukseni astua laivaan ja matkustaa Virginiaan.»
»Älkää nyt olko noin malttamaton, hyvä herraseni», lohdutti Giles
Gosling; »älkääkä hukatko elämäänne sen takia, että nainen -- lyhyesti
sanottuna -- _on_ nainen, ja vaihtelee rakastajiaan yhtä helposti
kuin nauhojaan, ilman sen parempaa syytä kuin hänen pelkkä oikkunsa.
Mutta ennenkuin pohdimme tätä asiaa edelleen, sallikaa minun kysyä,
mitkä epäluulot johtivat Teidät niin varmasti tämän naisen asuntoon,
tai oikeamminkin piilopaikkaan?»
»Viimeinen sana sopii paremmin, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; »ja
mitä Sinun kysymykseesi tulee, niin toi minut näille seuduille tieto
siitä, että Varneyllä oli täällä päin laajoja, ennen muinoin Abingdonin
munkeille kuuluneita alueita hallussaan; ja sisarenpoikanne käynti
vanhan toverinsa Fosterin luona hankki minulle sopivan tilaisuuden
päästä täydelliseen varmuuteen asiasta.»
»Ja mitä Te nyt aijotte, kunnioitettava herra? -- suokaa anteeksi suora
kysymykseni.»
»Minä aijon, hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »lähteä huomenna
uudestaan hänen asuinpaikkaansa ja pyrkiä hänen kanssaan pitempiin
puheisiin kuin tänään. Hänen on tosiaankin täytynyt tykkänään muuttua
entisestään, ell'eivät sanani tee häneen mitään vaikutusta.»
»Luvallanne puhuen, herra Tressilian», sanoi isäntä, »Te ette voi
mitenkään käyttää sitä keinoa. Nainenhan, jos ymmärsin Teidät oikein,
on jo hyljännyt välitystarjouksenne tässä asiassa.»
»Se on liiankin totta», vastasi Tressilian; »sitä en saata kieltää.»
»No, mikä sen vietävän oikeus tai etu pakoittaa Teidät väkisin
tyrkyttämään hänelle välitystänne, niin häpeällinen kuin hänen
kiintymyksensä lieneekin hänelle itselleen ja hänen omaisilleen? Ell'en
kokonaan erehdy, eivät ne, joiden turviin hän on heittäytynyt,
vähintäkään epäröisi torjuessaan Teidän sekaantumisenne asiaan,
vaikkapa Te olisitte tytön isä tai veli; mutta hyljättynä rakastajana
antaudutte Te siihen vaaraan, että Teidät ajetaan talosta väkivallalla
ja häpeällä. Te ette voi saada keneltäkään virkamieheltä apua ettekä
tukea; ja Te pyydystätte siis varjoa vedestä ja joudutte -- suokaa
anteeksi suoruuteni -- vain hätään ja huoleen sitä tavoitellessanne.»
»Minä pyydän Leicesterin kreivin apua», vastasi Tressilian, »hänen
suosikkinsa konnamaisuutta vastaan. -- Hän mielistelee puritanein
ankaraa uskonlahkoa -- hän ei uskalla jo ulkonaisen arvonsakaan takia
hyljätä pyyntöäni, vaikka häneltä kokonaan puuttuisivatkin ne
kunniallisuuden ja jalouden avut, joilla maine hänet koristaa. Muussa
tapauksessa käännyn minä kuningattaren itsensä puoleen.»
»Vaikka Leicester», selitti isäntä, »haluaisikin puolustaa suosikkiansa
(sillä hänen sanotaan tosiaankin olevan erinomaisen hyvissä väleissä
Varneyn kanssa), niin kyllä kuningattareen vetoaminen saattaisi heidät
molemmat järkiinsä. Hänen majesteettinsa on ankara tällaisissa
asioissa, ja hänen sanotaan -- ell'ei ole mikään valtiorikos puhella
sellaisia -- pikemmin antavan anteeksi kymmenelle hovimiehelle, jotka
rakastuvat häneen, kuin yhdelle, joka pitää jotakin muuta naista häntä
parempana. Rohkeutta siis vain, urhea vieraani! Sillä kun Te laskette
ritari Hughin nimeen tehdyn ja Teidän kärsimänne vääryyden esityksellä
vahvistetun valituskirjelmän valta-istuimen juurelle, niin hyppäisi se
suosikkikreivi yhtä mielellään syvimpään Temsiin kuin ryhtyisi
puolustamaan Varneyta tämänluontoisessa asiassa. Mutta voidaksenne
odottaa menetystä edes jonkinlaisella varmuudella, täytyy Teidän toimia
hyvin taitavasti; ja jäämättä tänne tappelemaan valtioneuvoskunnan
jäsenen tallimestarin kanssa ja saamaan hänen kätyriensä tikarinpistoja
kylkiinne, pitäisi Teidän kiiruhtaman Devonshireen, kirjoituttaman
anomus ritari Hugh Robsartin nimeen ja keräämän niin paljon ystäviä
kuin voitte, tukemaan asiaanne hovissa.»
»Puhuit viisaasti, hyvä isäntäni», virkkoi Tressilian, »ja minä käytän
neuvoasi hyväkseni ja lähden täältä huomenaamulla aikaisin.»
»Ei, lähtekää täältä jo tänä yönä, ennenkuin aamu valkenee», vastasi
isäntä. »En milloinkaan hartaammin toivonut vieraan tuloa kuin nyt
Teidän onnellista lähtöänne. Sukulaiseni kohtalona tulee kaiken
todennäköisyyden mukaan olemaan hirsipuu syystä tai toisesta, mutta
enpä minä soisi hänen joutuvan sinne kunnioitettavan vieraani murhasta.
'Parempi ratsastaa rauhassa yöllä', sanoo sananlasku, 'kuin päivällä
rosvon rinnalla.' Tulkaa, herra, oman turvallisuutenne tähden minä näin
kiivaasti Teitä matkaan toimitan. Hevosenne ja kaikki muu on jo
valmiina, ja tässä on laskunne.»
»Se on hieman alle tämän arvon», virkkoi Tressilian ojentaessaan
isännälle kultarahaa; »anna ylijäämä tyttärellesi, kauniille Cicelylle,
ja talon palvelijoille.»
»He saavat maistaa anteliaisuuttanne, herra», vastasi Gosling, »ja Te
saisitte kohteliaaksi kiitokseksi maistaa tyttäreni huulia, ell'ei tämä
hetki estäisi häntä hyvästelemästä Teitä porttikäytävässä.»
»Älä päästä tytärtäsi liian läheisiin tekemisiin vieraittesi kanssa,
hyvä isäntä», virkkoi Tressilian.
»Oh, herra, kyllä siitä huoli pidetään; mutta minä en lainkaan
ihmettele, että Te olette niille kaikille mustasukkainen. -- Saanko
kysyä, millä naamalla se kaunis linnanrouva otti Teidät eilen vastaan?»
»Minä myönnän», vastasi Tressilian, »että hän oli yhtä suutuksissaan
kuin hämmennyksissäänkin, ja että minulla on vain vähän toiveita siitä,
että hän pian heräisi onnettomasta hairahduksestaan.»
»Siinä tapauksessa, herra, en minä ensinkään ymmärrä, miksi Te
haluaisitte näytellä sellaisen neidon puolustajasankarin osaa, joka ei
Teistä vähääkään välitä, ja joutua sellaisen suosikin vihan alaiseksi,
joka on aivan yhtä vaarallinen hirviö kuin vanhojen kertomuskirjojen
harhaileva ritari ikinä saattoi kohdata.»
»Noin otaksuessasi teet Sinä minulle vääryyttä, isäntä, -- suurta
vääryyttä», vastasi Tressilian; »minä en suinkaan toivo Amyn vielä
kerran kääntävän ajatuksiansa minuun. Kunhan vain olen saanut hänet
jälleen hyviin väleihin isänsä kanssa, niin on kaikki, mitä minulla on
tehtävää Europassa -- ehkä koko maailmassa -- toimitettu ja päätetty.»
»Viisaampi päätös olisi kulauttaa kurkkuunne maljallinen mesiviiniä ja
unohtaa hänet», neuvoi isäntä. »Mutta kaksikymmenviisivuotias ja
viidenkymmenen maihin ehtinyt mies katselevat näitä asioita aivan eri
tavalla, etenkin jos toinen silmäpari on pantu nuoren, urhean ritarin
ja toinen vanhan majatalon isännän kalloon. Minä säälin teitä, herra
Tressilian, mutta enpä näe, miten voisin auttaa Teitä tässä asiassa.»
»Vain täten, hyvä isäntä», vastasi Tressilian. -- »Pidä silmällä
linnalaisten puuhia, joista Sinä epäluuloa herättämättä pääset
selville, koska kerran kaiken maailman uutiset lentävät Sinun
olutpenkillesi; ja ole sitten hyvä ja ilmoita tietosi kirjallisesti
sille henkilölle, mutta ei kenellekään muulle, joka tuo Sinulle tämän
sormuksen erikoiseksi tunnusmerkiksi -- katso sitä tarkoin -- se on
kallisarvoinen ja on sitten joutuva Sinun omaisuudeksesi.»
»Ei, herra», virkkoi isäntä, »minä en kaipaa mitään palkintoa. -- Mutta
minusta näyttää varomattomalta, jo ammattini julkisen luonteenkin
takia, sekaantua näin hämärään ja vaaralliseen asiaan. Sehän ei kuulu
minuun mitään.»
»Sinuun ja jokaiseen isään tässä maassa, joka tahtoo pelastaa
tyttärensä häpeän, synnin ja kurjuuden kahleista, kuuluu tämä asia
syvemmin kuin mikään muu maan päällä.»
»Hyvä, herra», vastasi isäntä, »ne olivat jaloja sanoja ne; ja oikein
minun käy sydämestäni sääliksi sitä kunnon aatelisukkoa, joka kulutti
omaisuutensa maallensa kunniaa tuottavaan vieraanvaraisuuteen, ja nyt
sieppasi sellainen haukka kuin se Varney hänen tyttärensä, josta olisi
pitänyt tuleman hänen vanhuutensa tuki ja turva ja muuta sellaista. Ja
vaikka Teidän osanne tässä asiassa on verrattain vaarallinen, niin
tahdon minä siitä huolimatta ruveta hulluksi kanssanne ja avustaa Teitä
kunniallisessa yrityksessänne vallata sen kunnon miehen lapsi takaisin,
mikäli luotettavana tiedustelijananne suinkin voin. Ja kun minun tulee
olla uskollinen Teille, niin pyydän minä Teitäkin olemaan uskollinen
minulle ja pitämään koko asian omana salaisuutenanne; sillä olisipa se
aika kolttonen 'Mustan Karhun' hyvälle maineelle, jos voitaisiin sanoa,
että sen 'Karhunkin' isäntä se puuhailee sellaisia. Varneylla on
tarpeeksi vaikutusvoimaa oikeudessa riistääkseen komean kilpeni
patsaastaan, missä se nyt niin uljaana heiluu, ottaakseen minulta
tarjoiluoikeudet ja saattaakseen minut häviöön ullakolta kellariin
asti.»
»Älä epäile vaiteliaisuuttani, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian; »minä
tulen olemaan Sinulle syvästi kiitollinen palveluksestasi ja vaarasta,
johon antaudut minun tähteni. -- Muista, että sormus on minun varma
merkkini. -- Ja nyt, hyvästi vain -- sillä Sinäpä viisaasti kyllä
neuvoit minua viipymään täällä mahdollisimman vähän aikaa.»
»Seuratkaa siis minua, herra vieras», sanoi isäntä, »ja astukaa niin
varovasti kuin olisi kananmunia jalkojenne alla eikä honkapalkkeja. --
Kukaan ei saa tietää, milloin ja miten Te läksitte.»
Salalyhtynsä avulla saattoi hän Tressilianin, niin pian kun tämä oli
suorittanut matkavalmistuksensa, useita sokkeloisia käytäviä pitkin
ulkopihaan ja sieltä syrjäiseen talliin, minne hän oli jo kuljettanut
vieraansa hevosen. Hän auttoi sitten Tressiliania kiinnittämään
satulaan sitä pientä myttyä, missä tämä säilytti matkatarpeitaan, avasi
takaportin, ja sydämellisesti pudistettuaan hänen kättään ja
uudistettuaan lupauksensa pitää tarkoin silmällä, mitä Cumnorin
linnassa tapahtuisi, päästi hän vieraansa yksinäiselle taipaleelleen.