Hän
Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet,
Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää.
Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa.
Taivaankaarena hän loistaa -- värinsä,
Pelkään, tuskin kestävämmät lie.
_Vanha näytelmä_.
Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme,
seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta
se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän
ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen
huudahtamaan: »Vihdoinkin -- vihdoinkin tulit!»
Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja
Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä
pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne
seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.
Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi
puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli
vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.
»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi -- minun täytyy
saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana
kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti,
halpa-arvoisena ratsumiehenä.»
»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle
voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki
merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat -- monikin
miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»
»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi
hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin
sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla
matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen
arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä
luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin
antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain
punaisenruskea ratsastusviitta.»
»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan
kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta
kohti, -- »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun,
vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme
mausta?»
Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja
vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele
lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu
tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten
kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»
»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»
»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi
juureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran
eläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»
Ja lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja
maalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös
soveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen
rakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen
miehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin
neitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin
kuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista
neuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten
hänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien
silmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia tunteita
kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen ilme, joka
väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien silmiensä
läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle
tietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen
kunniamerkeistään.
»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä
polveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan
ritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos,
tässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön
timantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn
kreivitär --»
»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen,
»siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston
mahtavin kunniamerkki.»
»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli
minulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan,
Northamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä
olin minä arvossa alhaisin -- mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita,
hänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»
»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha, jonka
keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori
kreivitär.
»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine
vinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka ovat
esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi
koristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle
kuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy,
korkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan
kuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja
alueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön
Suurneuvoston avulla ja suostumuksella.»
»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan
kuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani,
saastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä!
Muistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä, jolloin
se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja niitä
lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille,
viisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. -- Ja
haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon
lipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä
ja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»
»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme
levittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa
lippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta
värien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en
silti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta
olenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja
pääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön
jäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont,
Orania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella
rinnalla.»
»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär.
-- »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»
»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin
Jaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun
ajateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun
Englantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu on
parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta
riippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita
ja upottavia rämeitä.»
Kreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat
synnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten
sarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:
»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt
palvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin
sallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten
saleihin.»
»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten
tavallista, herättänyt toisen.»
»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä
aviomies.
»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä
tuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen loistonsa
koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen
ruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna
siihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän
voitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»
»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi -- »jos tahdot, puen jo
huomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»
»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi johonkin
linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi
yksinkertaisuuteen?»
»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä
huoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat
käskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu --
mutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan
sen heti paikalla.»
»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär; »tämän
komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin ansionikin.
Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä, ja jo pian
pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny hänen
huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun
anteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta,
mutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa
Englannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»
»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. -- »Niin kyllä, Amy, rakkaani,
jonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata
toivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla
vetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista
ja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla
maatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta,
Amy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut
hetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle,
rakastettavimmalle olennolle.»
»Mutta _miks'ei_ se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla,
suostuttelevimmalla äänellään. -- »Miks'ei se voi heti paikalla käydä
päinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot
toivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? --
Ah! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot,
niin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä,
tahtoasi täyttämästä?»
Kreivin otsa pimeni.
»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä.
Me hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä --
me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke
tarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan -- jos me pysähdymme
ennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen
naurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä
kyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin
avioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua,
minä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta
sekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä
nykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä
päinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun
mieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? -- Kaikin puolin
kunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua
vahvasti pahuuttaan.»
»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta»,
vastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun
käskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin
moitteen velkaa.»
»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka
meitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja
yrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja
palvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä
tavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen
kalliisti maksaa.»
»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän
vain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen
tyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri --
hänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»
»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa
jäädä palkitsematta. -- Tuleppas tänne, neitokaiseni!»
»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»
Janet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt
syrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt
herran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja kun
hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla
hymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen
yksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat
hänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa,
jotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää
totiselta.
»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi,
»siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.»
Näin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi
sitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»
»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että
halpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä,
haluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin
sisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin
pyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron
ja Sidonin turhamaiset vaimot.»
»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito
Janet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa
kuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista sitä
enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Teidän hengellisissä
seuroissanne rukoiltu ja lausuttu hyviä toivomuksia. Muutoin voit
Sinä sitäkin paremmin, neito Janet, olla vailla kaikkia koristuksia,
koska sormesi ovat hoikat ja kaulasi valkoinen. Mutta tässäpä saat
jotakin, jota ei paavilainen eikä puritani, vapaa-ajattelija eikä
uskonkiivailija säikähdä eikä halveksi. Ota se siis, tyttöseni, ja
käytä se, miten hyväksi näet.»
Näin puhuen painoi kreivi hänen käteensä viisi suurta Filipin ja Marian
aikuista kultarahaa.
»Minä en ottaisi näitä kultarahojakaan», sanoi Janet, »ell'en toivoisi
voivani käyttää niitä meidän kaikkien siunaukseksi.»
»Tee niinkuin ikinä itse haluat, kaunis Janet», vastasi kreivi, »ja
minä tulen siihen täysin tyytymään. -- Mutta nyt pyydän minä Sinua
kiiruhtamaan illallista pöytään.»
»Minä pyysin herra Varneyta ja herra Fosteria aterioimaan kanssamme,
armas puolisoni», sanoi kreivitär Janetin lähdettyä toimittamaan
kreivin käskyä; »onko Sinulla mitään sitä vastaan?»
»Mitä ikinä Sinä teet, on minulle aina mieleen, suloinen Amyni»,
vastasi kreivi; »ja minusta on sitäkin hauskempaa, että Sinä soit
heille tämän suosion, koska Rikhard Varney on kokonaan minun miehiäni
ja salaisintenkin neuvottelujeni läheisin uskottu; ja nykyään täytyy
minun luottaa paljon Anton Fosteriinkin.»
»Minulla on vielä Sinulta muuan armolahja anottavana ja muuan salaisuus
kerrottavana, rakas herrani ja puolisoni», jatkoi kreivitär
pysähtelevällä, vapisevalla äänellä.
»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia
avattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei
maljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»
Näin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen,
missä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin;
edellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen
veljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä
välinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on
tottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti
saman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti,
että kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.
Pitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa,
mihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua
hoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta; ja
pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi toivoa,
ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen puolisonsa
istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat saaneet
paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan tapa
halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan tottunut
tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa oikein
kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta Varney piti
suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri niin paljon
vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta lainkaan
tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta korkeimmillaan.
Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat lahjat sen osan
näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin hienotunteinen ja
varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas niin sukkela, terävä
ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa suhteessa kuin hän
olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja tunnustaa hänen
seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt oli
taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita
kreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja
kreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista
linnassa.
Varhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan
samoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen
olikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä
jalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin
palvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan hovissa.
Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun vanhasta vaikka
hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut kreivin
hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa, ja
oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän sittemmin
osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean ja loistavan
menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä sekä
nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei
välttämättömäksi uskotuksi.
»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun,
Varney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen,
turkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut» (viitaten
pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin
talletuspaikkoihinsa -- eilen illalla oli niskani vähällä taittua
niiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin
kiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet,
kuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»
»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen,
ett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet -- mitä
raskaampia, sen rakkaampia.»
»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä
melkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin.
Mitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle
arvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? --
Mikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa
oikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? -- Minullakin on, kuten tiedät,
ollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen
tosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja
istuutua rauhallisesti rannalle.»
»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.
»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.
»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän
Korkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta,
että Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette
taipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin
saattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä,
mutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että
minulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä
pitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on
suotu Teidän Korkeutenne perheessä.»
»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani
herkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien
tuholla.»
»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta totisesti
ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään
vetäytymistä! -- Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa
suuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä
milloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin
kuin härmä aamu-auringon säteistä. -- Minä tahtoisin vain, että Te
puolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman
askeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä
yrityksessä.»
»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en
ole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä
myötä että vastaan.»
»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis
askeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi,
valitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin
syrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette
ystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme
myös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen
epäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia,
joka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi
sen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen
ensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen
parlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla
ja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee
miehiänsä suurvoudin käskystä --»
»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.
»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni.
-- Sussex hallitsee Englantia -- kuningattaren terveys heikkenee --
kruununperimyksestä on päätettävä -- kunnianhimolle on avoinna
loistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. -- Mutta Te kuulette
kaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne
varjossa. -- Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista
Te luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte -- ja kaikki tämä
vain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin
kuin kerran kahdessa viikossa!»
»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä. Minä
en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja mukavuuteni
minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta
tarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani,
Varney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä,
vaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän
hetkellä. -- Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. -- Minä puen
päälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin
sijalla. -- Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney -- älä jätä mitään
toimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme hevosen
selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän puolisolleni
hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle sydämelleni
ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta
isänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»
Puhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui
hän pukuhuoneesta.
»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä,
niin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle
vasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden
leikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua
siitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa
väsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää
Rikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut sille
kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua, ett'ei
hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. -- Ja mitä Sinuun tulee,
kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä, niin olisi
Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin lisätään
vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän? -- Kautta
kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin kuin
aavistikaan -- ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten mielestä
vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa ja
Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja
kunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta
ja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen
naisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan
pään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata äsken
kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä -- käyköötpä asiat miten tahansa,
hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni
onnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa
Tressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä, täytyy
hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini asian
salaamisesta ja keskinäisestä avusta. -- Nyt täytyy lähteäkseni
talliin. -- Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi;
mutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta
minun matkoistani. -- Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika,
ja hän kuoli korkeana herrana -- tosin kyllä mestauslavalla, mutta
sekin kuului luonteeseen. -- Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin
Cromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista
herraskartanoa, -- _via_! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin
hekin.»
Näin mutisten lähti hän huoneesta.
Sillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa
pikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua
hänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi
kuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää,
mutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa
oli päättänyt evätä.
Hän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen
silkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan
hätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili
yömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma
suloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken
tuottama murhe.
»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin
irroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan
palatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan
ja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla.
-- En uskalla enää viipyä. -- Minun pitäisi jo oleman kymmenen
peninkulman päässä täältä.»
Näillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken
katkeruuden.
»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah,
petollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen
urhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän
vastauksen?»
»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun
siihen», vastasi kreivi, -- »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi
meidän molempain turmioksi.»
»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka
tekisi minusta koko Englannin kateuden esineen -- päästä urhoollisen ja
jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen,
tunnustetuksi puolisoksi. -- Salli minun vain paljastaa salaisuus
rakkaalle isälleni! -- Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä
minun muka häpeällisestä teostani -- sanovat hänen olevan sairaana,
tuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»
»_Sanovat_!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney
ilmaissut herra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista
Sinun onnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon
vanhan kunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen
tavallista mielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia
päähäsi?»
»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär
vastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain
olisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä,
että isäni voi hyvin.»
»Rauhoitu, Amy -- nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi
etkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden
syvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta
useammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä
salaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo
Trevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on
pysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti
kaikki, mitä siellä tiedetään.»
»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan
pidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin
tulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä
olemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota
jonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan
maksa vääryyttä vääryydellä.»
»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa;
»kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen -- pikemminkin
uskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle
Tressilianille!»
»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä
päättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi
ajattelet niin pahaa Tressilianista?»
»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä syy
-- mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa tämä
Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon Sussexin,
jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani
epäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä; ja jos
hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi tietämään
avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen sopivasti
valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi --
menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni, sillä
hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä -- minusta tulisi hänen
julmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»
»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet
niin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä
Tressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä
vakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan
salaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt
hänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä,
että Sinä teet hänelle oikeutta. -- Sinä loukkaannut jo kun minä vain
puhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»
»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi
sen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa.
Minä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin
yksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu ei
siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin
vaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat
vanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]
»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.
»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä;
»oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain.
-- Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin
kunniaani, onneani ja henkeäni?»
»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla
äänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana,
mutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»
»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi
hellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä,
joihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän
kuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä
kirjaimelleen toteuteta.»
Näin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden
alapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen
hatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan
salatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina
hänelle ja Varneylle; -- sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat
niin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat
kreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen
kanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa,
oli jo lähetetty yöllä matkaan.
Anton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista,
sillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja
uljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.
Mutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa
ohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta,
jota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti
hapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen
syrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta
luovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä
asiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty
palvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun
herransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen
kuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin
akkunastaan.
Hänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän
pimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta -- palvelija
ratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua
näkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa.
»Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin
minä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta
minä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi.
Kas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä
välkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske ne
vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan
happamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka
kreivi eilen illalla antoi Janetille.»
»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa
Janetille?»
»Entä sitten, ukkoseni? -- eikö hänen kauniille emännälleen
suorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»
»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko lahja
takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen kauniisiin
kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen
kiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»
»Foster, Sinä olet hullu -- et suinkaan Sinä vain toivo sellaista
onnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? -- Kuka paholaisen nimessä
kuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»
»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney,
osaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne
kevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini
ylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo
monelle tyttöparalle. -- Vieläkö naurattaa? -- Minä tahdon pelastaa
ainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla
varma. -- Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»
»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä»,
vastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. --
Armollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen kauniiseen
nukkeensa -- tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä
ruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»
»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna
vielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa -- hyvästi silloin toiveet,
rikkaus ja turvallisuus -- kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä
vielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain
hoitokunnan eteen.»
»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa
synkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan
naikkosen takia! -- Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa
pelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin
joskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa
vielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»
»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun
luullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä
köyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta
seuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä
perintö-omaisuudeksesi. -- Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä
täällä -- -- älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»
»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.
»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä
mielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä
vallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen
rouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan. Hän
haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida
kultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei
viisas pitkiä puheita kaipaa -- jää hyvästi. -- Minun täytyy kiirehtiä
hänen perässään.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja
ratsasti holvitietä herransa jälkeen.
»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu
parittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella
hänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa
johdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy
antaa minulle ne kultarahat -- ne pitää käyttää jollakin tavoin Jumalan
kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani, siksi kunnes
sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään saastainen henkäys
ei saa ulottua Janetiini -- hänen pitää pysyä puhtaana kuin autuaan
hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa isänsä puolesta. Minä
tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt pahassa ahdingossa. --
Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani. Hengellinen seuramme
kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth viimeksi puhui
tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut haudat, mutta
sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta katselevan
suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko, siinä oli
Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa luontoaan,
miten aina kulloinkin sopi -- kunhan sitten vain hypistelit
rukousnauhasi kertaalleen -- kuulit messun -- kävit ripillä -- niin
heti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja
vaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää -- tahdonpa lukea
tunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»
Sillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta
puiston takaportilta.
»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; ja se on kuitenkin hyvin
täpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin
täysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei
matkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»
»Siihen tarvitaan vain kahden tunnin rivakka ratsastus, armollinen
herra», vastasi Varney; »minä vain hetkiseksi pysähdyin takomaan
huolellisuuden ja tarkan valvonnan käskyjänne sen Foster-köntyksen
kalloon ja ottamaan selkoa sen miehen asunnosta, jonka minä haluaisin
toimittaa Teidän Korkeutenne seurueeseen Trevorin tilalle.»
»Onko hän Sinun mielestäsi sovelias odotushuoneen ilmapiiriin?» kysyi
kreivi.
»Hän lupaa hyvää, herra», vastasi Varney; »mutta jos Teidän Korkeutenne
suvaitsisi ratsastaa edellä, palaisin minä Cumnoriin ja toisin sen
miehen Teidän korkeutenne nähtäville Woodstockiin ennen kuin olisitte
ehtinyt nousta vuoteestannekaan.»
»Minunhan, kuten tiedät, pitäisi tällä hetkellä nukkuman siellä
kaikessa rauhassa», virkkoi kreivi; »mutta minä pyydän, älä säästä
ratsujen koipia, ollaksesi läsnä aamuisessa vastaanotossani.»
Näin sanoen kannusti hän hevostansa ja lähti matkaan, kun taas Varney
ratsasti takaisin Cumnoriin valtamaantietä, puistoa välttäen. Hän
laskeutui satulasta iloisen »Mustan Karhun» ovella ja pyysi
puhutellakseen Mikael Lambournea. Tämä kunnioitettava henkilö
ilmestyikin pian uuden isäntänsä näkyville, vaikkakin maahan suunnatuin
katsein.
»Sinä olet joutunut seikkailutoverisi Tressilianin jäljiltä», virkkoi
heti Varney; -- »minä näen sen hirtehisnaamastasi. Tämäkö nyt on sitä
Sinun valppauttasi, häpeämätön lurjus?»
»Tuhannen tulimmaista!» puolustihe Lambourne, »ei milloinkaan ole
otusta sen ovelammin ajettu. Minä näin hänen tulevan tänne enoni
majataloon -- imeydyin häneen kuin mehiläisvaha -- näin hänet
illallisella -- seurasin häntä hänen makuuhuoneeseensa asti, ja
yht'äkkiä -- hän on tipotiessään seuraavana aamuna, eikä tallirenkikään
tiedä miten ja minne hän katosi!»
»Tämä kuulostaa aivan siltä kuin yritettäisi minua vetää nenästä,
herraseni», vastasi Varney; »ja jos tosiaankin niin on, niin sieluni
autuuden nimessä, saatpa sitä katua!»
»Herra, paraskin koira erehtyy joskus», selitteli Lambourne; »mitä
hyötyä olisi minulla ollut siitä, vaikka olisinkin päästänyt sen
veijarin pakenemaan? Saatte kysyä Giles Goslingilta, isännältä --
saatte kysyä viinurilta ja tallirengiltä -- saatte kysyä Cicelyltä ja
koko talolta, enkö minä pitänyt Tressiliania tarkasti silmällä hänen
täällä ollessaan. -- Kautta sieluni, eihän minun kai sentään pitänyt
vahtiman häntä sairaanhoitajan tavoin, kun kerran olin nähnyt hänen
asettuvan kauniisti nukkumaan huoneeseensa, sehän toki myönnettänee!»
Varney toimitti tosiaankin talossa erinäisiä kuulusteluja, jotka
vahvistivat Lambournen väitteen todenperäisyyden. Tressilian oli, niin
vakuutettiin yksimielisesti, lähtenyt äkkiä ja odottamatta matkaan
siinä aivan aamupuhteella.
»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän
jätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran
juomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun
hän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»
Saatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi
Varney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla
hän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista,
ett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.
»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.
»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä
kerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä
onneni.»
»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney.
»Tekeekö raha kiusaa?»
»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»
»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö
mitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen
seuralaiselle?»
»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne;
»häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää -- suljettua suuta --
ketterää ja rohkeata kättä -- terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»
»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja
sitten tylsistynyt?»
»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi
Lambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia,
mutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja
loput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»
»Sinä olet siis palvellut Indiassa?»
»Sekä Itä- että Länsi-Indiassa», vastasi tämä hovimiehen ehdokas, »sekä
merellä että maalla; minä olen palvellut sekä portugalilaista että
espanjalaista -- sekä hollantilaista että ranskalaista, ja käynyt
ominpäin sotaa muutamien reippaiden poikain kanssa, joiden mielestä ei
ollut koskaan rauhaa linjan tuolla puolen.» [Francis Drake, Morgan ja
monet muut sen ajan urheat merenkulkijat olivat tuskin merirosvoja
parempia.]
»Sinä voit tehdä minulle, armolliselle herralleni ja itsellesi hyviä
palveluksia», sanoi Varney hetkisen vaijettuaan. »Mutta huomaa, minä
tunnen maailman -- vastaa minulle vilpistelemättä, osaatko olla
uskollinen?»
»Ell'ette Te tuntisi maailmaa», virkkoi Lambourne, »olisi minun
velvollisuuteni vastata myöntävästi ilman muuta ja vannoa se todeksi
hengen ja kunnian ja muun semmoisen kautta. Muta kun nyt Teidän Armonne
näyttää olevan niitä, jotka pitävät enemmän rehellisestä totuudesta
kuin ovelasta valheesta -- niin vastaan minä Teille, että osaan olla
uskollinen hirsipuun juurelle, jopa siitä roikkuvaan silmukkaankin
asti, jos minua vain hyvin kohdellaan ja palkitaan; -- en muuten.»
»Osaat kai myös muihin avuihisi liittää tämän: näyttää hartaalta ja
uskovaiselta, jos hetki vaatii?» jatkoi Varney pilkallisella äänellä.
»Eipä maksaisi minulle mitään», sanoi Lambourne, »vaikka vastaisinkin
myöntävästi, -- mutta suoran totuuden puhuakseni täytyy minun
väkisinkin kieltää. Jos tarvitsette tekopyhää, niin ottakaa Anton
Foster, jota jo lapsuudesta asti on vainonnut eräänlainen kummitus,
mitä hän nimittää uskonnoksi, vaikka se onkin sitä lajia hurskautta,
joka aina vie mahdollisimman suureen hyötyyn. Sitä temppua minä en
osaa.»
»Hyvä», vastasi Varney, »ell'ei Sinulla olekaan tekopyhyyden temppua
tiedossasi, niin on kai sinulla hemppu tallissa?»
»On kyllä, herra», virkkoi Lambourne, »ja sellainen vielä onkin, että
se hyppää yli pensasaitojen ja ojien kilpaa herttuan parhaiden
metsästysratsujen kanssa. Kun minä kerran hieman erehdyin Shooter's
Hillissä ja pysäytin erään entisen karjakauppiaan, jonka taskut olivat
paremmin varustetut kuin hänen aivokoppansa, lennätti se reipas rusko
minut ihanasti paikalta, huolimatta kaikista takaa-ajajain
kirkumisista.»
»Satuloi se sitten heti paikalla ja seuraa minua», sanoi Varney. »Jätä
vaatteesi ja tavarasi isännän huostaan, ja minä vien Sinut
palveluspaikkaan, missä syy ei ole onnen, vaan Sinun, ell'ei Sinun käy
hyvin.»
»Reippaasti ja rehellisesti puhuttu!» huudahti Lambourne, »ja minä olen
ratsun selässä heti paikalla. -- Tallirenki, senkin lurjus, satuloi
hituistakaan viipymättä hevoseni, jos vähääkään huolehdit pääkuoresi
eheydestä -- Kaunis Cicely, ota puolet tämän kukkaron sisällöstä
lohdutukseksesi äkillisestä lähdöstäni.»
»Mene hiiteen!» vastasi tytön isä, »Cicely ei lainkaan tarvitse Sinun
lahjojasi. -- Lähde matkaasi vain, Mikko, ja koeta hankkia itsellesi
parempia tapoja, jos taidat, vaikk'et Sinä minun luullakseni koskaan
osukkaan siihen maahan, missä niitä kasvaa.»
»Näytäppäs minullekin sitä Cicely-tyttöäsi, hyvä isäntä», sanoi Varney;
»olen kuullut kovin kehuttavan hänen kauneuttaan.»
»Se on vain auringonpolttamaa kauneutta», vastasi isäntä, »joka
kylläkin kestää sateet ja tuulet, mutta joka ei ole lainkaan aijottu
miellyttämään niin tottuneita naistuntijoita kuin Te olette. Hän pysyy
nyt huoneessaan, sillä hän ei voi tosiaankaan kestää niin
päivänkirkkaiden hovimiesten katsetta kuin jalon vieraani.»
»No, rauha hänelle sitten, hyvä isäntä», vastasi Varney; »hevosemme
käyvät kärsimättömiksi -- toivotamme Sinulle hyvää päivää.»
»Lähteekö sisarenipoika mukaanne, jos saan luvan kysyä?» tiedusteli
Gosling.
»Kyllä, niin on ainakin hänen aikomuksensa», vastasi Rikhard Varney.
»Olet oikeassa -- aivan oikeassa», toisteli isäntä -- »olet, sanon
minä, aivan oikeassa, sukulaispoikani. Sinulla on allasi vireä ratsu,
pidä vain hyvä huoli ohjasnuorista -- tai jos Sinä aivan välttämättä
tahdot päästä kuolemattomuuteen jonkun nuoran suosiollisella
avustuksella, minkä aikomuksen lähtösi tämän herran matkaan tekee
varsin otaksuttavaksi, kehoitan minä Sinua tapaamaan hirsipuusi niin
kaukana Cumnorista kuin suinkin mahdollista; ja niin jätän minä teidät
satulainne huomaan.»
Tallimestari ja hänen uusi seuralaisensa nousivat siis ratsuillensa,
jättäen majatalon isännän aivan mielensä mukaan päättämään
pahaa-ennustavan jäähyväispuheensa omiksi iloikseen, ja kulkivat
ripeätä laukkaa, joka esti keskustelun, kunnes erään jyrkän hiekkamäen
nouseminen salli heidän sitä jatkaa.
»Oletko Sinä siis tyytyväinen nyt», sanoi Varney matkatoverilleen,
»päästessäsi hovipalvelukseen?»
»Olen kyllä, kunnioitettava herra, jos Te vain pidätte minun ehdoistani
yhtä paljon kuin minä Teidän.»
»Ja millaiset ne ehdot sitten ovat?» kysyi Varney.
»Jos minulla tulee olla tarkka silmä käskijäni palveluksessa, täytyy
hänellä olla hyvin huomaamaton silmä vikoihini nähden», sanoi
Lambourne.
»Kyllä niin», virkkoi Varney, »ell'eihän niitä törrötä niin julmasti
kaikkialla, että hän väkisinkin taittaa säärensä niihin.»
»Ei suinkaan», vastasi Lambourne. »Sitten: jos minä kaadan otuksen,
täytyy minun saada imeä luut.»
»Sehän on vain kohtuullista», sanoi Varney, »kunhan vain parempasi ovat
ensin saaneet osansa.»
»Hyvä», jatkoi Lambourne; »sitten on enää sovittavana vain se seikka,
että jos laki ja minä joudumme riitaan keskenämme, herrani tulee auttaa
minut pälkähästä, ja tämä on pääpykälä.»
»Kohtuullista sekin», virkkoi Varney, »kunhan riita on vain sattunut
herrasi palveluksessa.»
»Mitä palkkaan ja muihin semmoisiin tulee, niin minä en puhu mitään»,
jatkoi Lambourne; »salaisista ansiolahjoistahan minun tuleekin elää.»
»Ei pelkoa», sanoi Varney; »Sinulla tulee olemaan vaatteita ja
taskurahoja tarpeeksi vetääksesi vertoja kenelle virkaveljellesi
tahansa, sillä nyt pääset Sinä taloon, jossa sataa kultaa, kuten
sanotaan.»
»Tämä on kaikki erinomaisesti mieleeni», vastasi Mikael Lambourne;
»Teidän tulee nyt enään ilmoittaa minulle herrani ja käskijäni nimi.»
»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.
»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen
Te suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.
»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan _minua_
herraksesi?» tulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä
rupea minulle hävyttömäksi.»
»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain
näytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin
olen sen samaisen Antonin ystäviä.»
»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa
tämä -- minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta
lähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen
hänen tallimestarinsa -- Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä --
sen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä
mukaan.»
»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan
kätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.
»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney;
»mutta huomaa hyvin -- jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi,
saattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»
»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä
rajoissani.»
Matkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän
haastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin
kuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus oli
silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan
asuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan
näyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa
meidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin
voittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa
huonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä
mustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä, joka
oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla vailla
kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin
useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin edes
tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän
keskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli se
jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut
Woodstockiin.
Varney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan
pihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei
kahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja
huoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka on
heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien
haukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana ja
ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä
puistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen
Englannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut
pitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita,
tuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin
tuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä.
Heidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen
johdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan,
sillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla
hätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin
suosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.
»Pysykääpäs siitä loitommalla, ukkoseni!» huusi Varney ylpeästi, »ja
antakaa palvelijain tehdä tehtävänsä.»
Loukatut kaupunkilaiset ja talonpojat väistyivät tästä huudosta;
Lambourne puolestaan, joka piti tarkasti silmällä esimiehensä
käytöstä, hylkäsi vielä epäkohteliaammin hänelle tarjotun avun. --
»Pois tieltä, pois tieltä, moukat! Menkää hiiteen ja antakaa näiden
palvelijalurjusten täyttää velvollisuutensa!»
Jätettyään hevosensa talon palvelijain huostaan, astuivat he linnaan
kasvoilla korskean ylemmyyden ilme, jonka pitkä tottumus ja sukuperänsä
tietoisuus teki luonnolliseksi Varneylle, jota Lambourne koki
parhaansa mukaan jäljitellä ja joka sai Woodstockin asukasparat
kuiskuttelemaan keskenään: »No, voi mun päiviäni! -- Jumala armahtakoon
meitä tuollaisista kopeilevista keltanokista! Jos isäntä tulee
palvelijoihinsa, niin vieköön piru heidät kaikki tyyni, silloin saa se
vain sen, mikä sille kuuluu!»
»Hiljaa, hyvät naapurit!» varoitti kylänvouti, »ja pitäkää kielenne
hampaitten takana -- pian saamme asiasta paremman selvän. -- Mutta
tuskinpa tulee enää Woodstockiin mainiompaa herraa kuin se vanha ankara
Heikki-kuningas! Hän ruoski kerrankin omalla kuninkaallisella kädellään
erään miekkoisen vallan pehmeäksi ja heitti sitten ukolle haavojen
voiteiksi kourallisen hopearahoja, joissa näkyi hänen oma leveä
naamansa.»
»Niinpä niin, rauha olkoon hänelle!» kaikui kuulijain joukosta;
»saammepa kauvan odottaa, ennen kuin tämä Elisabet-rouvamme pieksee
jonkun meistä.»
»Ei puhumistakaan», vastasi kylänvouti. »Mutta kärsivällisyyttä, hyvät
naapurit, mehän voimme lohduttaa itseämme ajattelemalla, että me
ansaitsemme sellaisen armonosoituksen hänen majesteettinsa kädestä.»
Sillävälin astui Varney, uusi palvelijansa aivan kintereillään,
vastaanottosaliin, missä arvokkaammat ja tärkeämmät henkilöt odottivat
vielä huoneessaan viipyvän kreivin esiintymistä. Kaikki mielistelivät
Varneyta, kuka nöyrästi, kuka vieläkin nöyremmin, riippuen heidän
arvostaan ja niiden asiain tärkeydestä, jotka olivat tuoneet heidät
kreivin aamuvastaanottoon. Yleiseen kysymykseen: »Milloinka herra
kreivi näyttäytyy, herra Varney?» antoi hän lyhyitä vastauksia kuten:
»Ettekö näe saappaitani? Vasta äsken juuri palasin Oxfordista, enkä
siis tiedä siitä mitään», ja siihen suuntaan, tai, jos saman kysymyksen
teki korkeammalla äänellä joku arvokkaampi henkilö: »Tiedustelenpa
asiaa kamariherra Tuomas Copelyltä.» Kamariherra, joka arvonsa merkiksi
kantoi hopeista avainta, vastasi kreivin odottavan vain herra Varneyn
saapumista tullakseen alas, mutta tahtovan kuitenkin sitä ennen
puhutella häntä yksityishuoneessaan. Varney kumarsi siis seurueelle ja
poistui kreivin huoneeseen.
Nyt syntyi muutamia minuutteja kestävä odotuksen hälinä, jonka
vihdoinkin keskeytti kaksipuolisen perä-oven avautuminen, ja kreivi
astui saliin kamariherransa ja hovimestarinsa edeltämänä ja Rikhard
Varneyn seuraamana. Hänen jalossa ryhdissään ja ruhtinaallisissa
piirteissään eivät katselijat keksineet jälkeäkään siitä kopeudesta,
jota hänen palvelijansa olivat osoittaneet. Hänen kohteliaisuutensa
oli kyllä mitattu kunkin arvon ja aseman mukaan, mutta halvinkin
läsnä-olijoista sai osan hänen miellyttävästä huomiostaan. Kysymykset,
joita hän teki linnan tilasta, kuningattaren oikeuksista siihen, ja
hänen tilapäisestä oleskelustaan Woodstockin kuninkaankartanossa
johtuvista eduista ja haitoista, näyttivät osoittavan hänen vakavasti
perehtyneen asukkaiden anomuksen aiheeseen ja hänen haluavan pitää
silmällä paikkakunnan parasta.
»Näyttääpä hän, Jumalan kiitos, jalolta mieheltä», kehui kylänvouti,
joka oli tunkeutunut vastaanottohuoneeseen hänkin; »vain hieman kalpea
hän on. Takaanpa hänen kuluttaneen koko yön meidän anomuksemme
tutkimisessa. Ja kuitenkin sanoi mestari Toughyarn, jolta meni kuusi
kuukautta sen kyhäämiseen, tarvittavan viikon sen ymmärtämiseksi; ja
nyt on kreivi nakuttanut siitä ytimen kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa!»
Kreivi julisti sitten heille, että hän puolestaan koettaisi kyllä
taivuttaa hallitsijatarta silloin tällöin kuninkaallisilla
kiertomatkoillaan kunnioittamaan Woodstockia läsnä-olollaan, jotta
kaupungille ja sen ympäristölle vuotaisi hänen armostaan ja suosiostaan
samoja etuja kuin hänen edeltäjäinsäkin aikoina. Sillävälin sanoi hän
olevansa iloinen saadessaan julistaa hänen armollista tahtoaan ja
vakuuttaa, että hänen majesteettinsa aikoi, liikkeen vilkastuttamiseksi
ja Woodstockin arvoisain porvarien rohkaisemiseksi suoda kaupungille
villakaupan erikois-oikeudet.
Tämän iloisen sanoman kuulivat riemuiten eivät ainoastaan
vastaanottohuoneeseen päässeet paremmat ihmiset, vaan myöskin ulkona
odottava yhteinen kansa.
Seudun arvohenkilöt ojensivat polvistuneina kreiville kaupungin
kunniaporvarikirjeen sekä kultarahoilla täytetyn kukkaron; tämän
jälkimäisen luovutti kreivi Varneylle, joka taas puolestaan antoi siitä
osan Lambournelle, tämän uuden toimen tervetulleena käsirahana.
Kreivi ja hänen saattojoukkonsa nousivat pian sen jälkeen ratsuilleen,
palatakseen hoviin; Woodstockin asukkaat saattoivat heitä valtavin
huudoin, joiden kaiku kierteli läheisessä vanhassa tammimetsässä:
»Kauvan eläkööt kuningatar Elisabet ja jalo Leicesterin kreivi!»
Kreivin kohteliaisuus ja hyväntahtoisuus heitti suosionkajastuksen
hänen palvelijoihinsakin, kuten äsken heidän korskea käytöksensä oli
himmentänyt heidän herransa kansansuosiota; ja niin huusivat ihmiset:
»Kauvan eläkööt kreivi ja hänen uljaat seuralaisensa!» Varneyn ja
Lambournen ylpeästi ratsastaessa, kumpikin omalla paikallaan, pitkin
Woodstockin katuja.