Yö kastehensa lauhan loi,
Ja kuuhut kirkkaan taivahan
Cumnorin tornit hopeoi
Ja monen tammen mahtavan.
_Mickle_.
Neljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan
nelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla
tavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua
kuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli
kielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta,
olivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin
rappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa
näissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet
tulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin
ryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta
tai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän
ennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin
kartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että
vain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä
kuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.
Sinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea
huonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se
loisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän,
ell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat
luukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla
koristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi
estäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.
Päähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa
yhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita
portaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen etuhuoneen
ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä
neuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka oli
tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu
erinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin
Länsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla ja
vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta
enensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa
hopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista, sen
ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän
sijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät
silloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä
näkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita
mahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.
Tästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin suuri,
mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa
komeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät nyt
taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot; istuimet
olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt samaa
väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia
kynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista
tehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli kudottu
kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein, että epäili
koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta Englannin
tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina, ja suuren,
liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt ovenpuoliskot
paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä pöytää
upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea,
loistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen
Briareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden
ruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.
Kolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät mitä
kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä Flanderin
kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta
kreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli
kunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja
johon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka,
samaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty
tulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa
upeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset
jakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut
pielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi
soittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi
pieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta
vahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria
esittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui
pyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu
maurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten
heijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.
Tähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu niin
komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi
tuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua ja
väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen
kammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan
askel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä
kultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta
neulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita,
jotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet
olivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin
koristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken
lemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis
venetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon
varalle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen
pääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille
vieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden
vaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan
unohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että erääseen
pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu veistellystä
mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen kaksi
kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista
polvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä
rukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja sen
sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua ja
hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan
makuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston
tammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut
sitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua
ja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi
sopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli
keittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda
suojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka
mukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.
Jumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin
kaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme
vierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella
silmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä varten
ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa Cumnorin
kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden
valmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta
siitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää, mitä
tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät huoneita
koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet
johdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei
koskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon
muista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun
hän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita,
tapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä
riemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta,
mitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja
samalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että
kaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren
taikurin Rakkauden työtä.
Kreivitär Amy -- sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen
salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin
mahtavimman kreivin kanssa -- oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta
huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa
mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta,
että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta
hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. -- »Miten kauniita ovatkaan
nämä verhot! -- Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät!
-- Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia
luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! -- Ja ah,
Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin
tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana
mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä --
»Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on
koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä
tänä iltana -- juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään -- minä
saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän
sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»
»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö,
»Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen
puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin
olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä
tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni
työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»
»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä
hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen
tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa,
sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata
sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. -- »Olet
oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla
itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia
harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan
pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen
juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni,
joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas
liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. --
Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan
laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. -- Tule, Janet -- me
pukeudumme juhla-asuun -- me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni,
ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja
vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»
He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi
maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan
asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen
kamarineitonsa rupattelua.
Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan
huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat
löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen
tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt
kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden,
ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen,
joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa
hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty
turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen,
joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin
taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi.
Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut
puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet
kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä
riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän
punertavaksi. -- »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet»,
sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen
tukkaansa ja pukuansa kuntoon. -- »Anna jo olla, sanon minä -- minun
täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard
Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa -- vaikka minä
voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani
suosiosta.»
»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet
Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää
Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin
kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka
ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»
»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi
kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin
halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä
ja herransa puoliso?»
»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä
asian paremmin kuin minä. -- Mutta minä olen kuullut isäni sanovan,
että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä
Rikhard Varneyn tuumia. -- Ja hän on usein varoittanut minua
antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»
»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä
olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli
vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat
hänen todellisiin tarkoituksiinsa -- sillä minä uskon hänen
tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»
»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, -- »älkää
epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies,
ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä
valehtelijaksi.»
»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja
kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne
nähdessään. -- Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet -- no, anna sen
käherrysraudan nyt jo olla rauhassa -- voinut katsoa häneen
vapisematta.»
»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi
äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä
arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin,
kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»
»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten
pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin
vaipuneena loikoillut. -- »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei
ole mitään tekemistä pelon kanssa. -- Mutta, Janet», lisäsi hän,
yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle
tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä
kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä,
sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. -- Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen
surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten
tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun
hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä
mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan
minun, arvottoman, takiani! -- Mutta pian minä hänet ilostutan -- tieto
onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. -- Ja jotta
sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin
puhuessaan -- »täytyy minun itsenikin olla iloinen. -- Puolisoni ei saa
luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua
surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa
hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet -- yö
lähenee, ja herrani tulee pian. -- Kutsu isäsi tänne, ja Varney
myöskin. -- Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka
minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan
heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus
heistä kreivin korvaan. -- Kutsu heidät tänne, Janet.»
Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua
astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä
luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut
ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja
ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli
huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava
ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti
kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka
hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän
asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen
edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla
todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka
hän teki pikemmin kreivittäreen _päin_ kuin _kreivittärelle_,
tunnusti koko asian -- sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen
suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja
rukoillessaan armoa -- joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys
puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden
anomus.
Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen
Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja
miellyttävämmin kuin hän.
Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui
ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä
hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän
nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä
ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin
mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen
minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä
kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon
merkiksi.»
»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney,
laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee
kunnioittaa hallitsijatartansa.»
Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien
peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi
viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun
kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille
paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen
toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata
arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa
minut sitä julkisesti kantamaan.»
»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen,
»ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt
tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole
vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain
velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas,
kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi --
luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»
»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster»,
vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen
ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes
ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»
»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas
kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan
välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra
Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille
jalolta herraltanne ja puolisoltanne. -- Janet, tule mukanani
katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»
»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän
tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että
Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»
Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen
näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli
käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi
aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja
asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä,
nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi,
istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan
laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta
sanaakaan, silmät maahan luotuina.
»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään,
ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin
puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra
Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen
erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei
ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän
tarvitsisi minun ylivalvontaani.»
»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun
tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja
korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan
_hänestä_ tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu
puhumaan.»
»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se
sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa
sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»
»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun
asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. -- Te tapasitte tänään
Tressilianin?»
»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman
terävästi.
»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta
luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä
tyynellä mielin?»
»Ja miks'ei kuulisi? -- Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja
tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»
»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä
tullut -- hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä
lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä,
huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa
Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. -- Hänellähän on syynsä,
kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä
onneanne.»
»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär
kiivaasti, -- »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on
maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa
herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin
Tressilianille.»
»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä
sille herralle mitään vääryyttä. -- Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen
asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun
jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos
se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa
voisi elää.»
»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä
Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia
esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on.
-- Mutta mitä Tressilianiin tulee -- niin täytyy minun olla häntä
kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta
vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin
omatunto on toista tekoa. -- Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota
mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä
vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä
valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä
rakastikin -- siksipä olisin minäkin häntä rakastanut -- jos olisin
voinut. -- Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli
avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat
minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä
uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun
nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»
»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en
suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen,
totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen
suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä.
Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni
kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen,
jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella
Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka
koskee Teidän onneanne.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan
Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä
valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean
purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka
lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. -- Minähän olen, kuten
Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta
maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai
asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»
»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin
leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän
äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne
kanssa. -- Hovinainen -- olkoonpa vaikka jaloinkin -- hyveisinkin
-- moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme
valta-istuinta -- olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai
sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon
puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»
»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen,
»tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen
-- puolisoni itsensä kuullen -- koko maailman kuullen?»
»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä
iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että
Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun
oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»
»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen
asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä
Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi
häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin
ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia.
-- Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun
sittenkin, ja minä puhun kaikki.»
»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi
Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran
mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska
ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara,
johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan
lähemmin pohdittavaksi.»
»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista»,
vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan
ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen
jalosta sydämestään.»
»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. -- Ja sitten
lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai
teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta
liehittelevästä kohteliaisuudestaan: -- »Kuulkaa, rouva, minä näytän
Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän
kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet
itsensäkin vaaraan.» -- Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai
ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen
puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa
ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit,
jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla
Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää,
kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista
liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa
kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»
»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta
syytä.»
»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy
rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre
ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin
hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»
»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus;
»Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. --
Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan
mustasukkaisuuden parantaa.»
»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.
»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni
totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään
niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän
katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä
heijastuksen.»
»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään
syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos
voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä
herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen
tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. -- Te, joka tunnette
herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän
moisen loukkauksen kostamatta.»
»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin
perikatoon», sanoi kreivitär, -- »minun, joka olen jo tuottanut hänelle
niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. -- Ja kuitenkin: mitä se
hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin?
-- Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian
herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti,
että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin
rankaisemaan.»
»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun
ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte,
koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin
nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja
hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä
voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää
tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»
Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin
totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli
Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää
sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin
ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini
tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»
»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä
äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? -- Ei
totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos
hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin
on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen
isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys -- jos
minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on
asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni
itselleen. -- Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. -- Hän
tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.
»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan
kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen
akkunain läpi.»
»Älkää minua pidättäkö, Varney -- korvani ovat tarkemmat kuin Teidän --
se on hän!»
»Mutta, rouva! -- mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä
vieläkään väistymättä hänen tieltään. -- »Minä rohkenen uskoa, ett'ei
se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon
pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? -- Minä toivon, ett'ei minun
rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? -- Minä rukoilen,
ett'ei -- --»
»Tyyntykää, mies -- tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää
hameeni -- Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla.
-- Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»
Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen,
pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.