Se mies
Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa.
Johtotähtenään ol' oma etu, sitä
Osoitti neula, ja purjeitansa painoi
Vain toisten intohimoin tuulahdukset.
_Petturi -- Murhenäytelmä_.
Anton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli
halveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa,
kun kartanon pääovelta kuului vihellys.
»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli
puolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt
vallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä.
Paha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja hän
on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne
saattamaan minut perikatoon!»
»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. -- Puolisoni,
rakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle,
lisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain
Rikhard Varney.»
»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista
kunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti,
puolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain
Rikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa
pilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon
lähenemistä.»
»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti,
vaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen
sanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen
herransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla
muutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle
juosten: »Janet -- Janet -- tule heti pukuhuoneeseeni!»
Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen
herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.
»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen,
tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja
hänen rakkautensa kuningattarelle.»
Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn
silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan,
huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi -- sakset
-- mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»
»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta,
kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen
hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa
miekkavyössään.
»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen -- »teräksinen
tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»
»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster
puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin
avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä
Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär,
oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut
huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi
hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi
edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja
luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.
»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan
helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia
kaulanauhoja kuin tämä -- Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta
kauniimmalle kaulalle' -- jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»
»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko
helminauha, tyttöseni -- Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän
täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. -- Hän
pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen
tahtonsa on minun lakini. -- Minä kutsun Teidät illalliselle
huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki
valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin
ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti
hän huoneesta.
»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa
vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. -- No
hyvä -- onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo
ehkä panee meidät näyttelemään -- kotkanpojan täytyy tuijottaa
aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»
»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä
sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan
laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun
vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä
minusta tuon taivaallista.»
»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney,
»joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an
voiman. -- Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja
leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle
haastelemalla kummituksista? -- Sinä asut aivan hautuumaan
läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria
aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»
»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää,
mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden
naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun
asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän
Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi
täällä meillä käydessään.»
»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä
käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä
Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»
»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? -- minä
en ole kuullutkaan sitä nimeä.»
»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis,
jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo
höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen
suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee
olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset
hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa
tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä,
tuli hän tänne?»
»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi
Foster.
»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan
olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua
jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi
kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»
»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra
Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä
miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä
liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen -- koska, Luojan
kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon -- kun,
aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka
kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli
hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani,
ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun
mieliksesi -- mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani
keskustelemaan hänen kanssaan!»
»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto
kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen
tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi
pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa -- toiko hän, kysyn
minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»
»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian --
puhuakseni puhtainta totuutta -- pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen
Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne
juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»
»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän
on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa
kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos
tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille
orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»
»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole
vähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet
nähdessään kuin kyyn pistämänä.»
»Se on hyvä. -- Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä
heidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»
»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun
tyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän
polkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani;
mutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en
Teidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen
ja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä,
mutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»
»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä
vastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan
vehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta
etkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»
»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi
rouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»
»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja
jota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta
Tressilianista. -- En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä
minä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä -- hänen näkynsä on minulle
katkeruuksien katkeruus -- ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä,
mutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi
olisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt
tällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko
helvetin tietä.»
»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti
Foster; »Teillä on kova sydän, herra Varney -- mitä minuun tulee, niin
ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa
katumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»
»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja
kokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti
katuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi
-- ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella:
Tressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi
on lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme,
Anton.»
»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa
miehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies
on palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa
niskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»
»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?»
ivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun
alueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai
salametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät
häntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa
ne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä
siitä?»
»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin
Teidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney,
muodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon
laitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus,
jonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain
suvaitsee.»
»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi --
sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. --
Mutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, -- jättämällä tästä
vanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan
säilykkeiksi -- sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi
lentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin:
kartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan
seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli
penniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin
sentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit
Sinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. -- Ja nyt käske
palvelijaasi vetämään saappaita jalastani. -- Hanki myös jotakin
purtavaa ja malja parasta viiniäsi. -- Minun täytyy esiintyä sille
laulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja
reippaana mieleltäni.»
He läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin
oli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä;
Varney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton
Fosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin
epäsuotuisaa ulkomuotoa.
Tämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu,
pöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan, sanoi
Varney, isäntäänsä katsellen: -- »Sinähän olet korea kuin
tiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa
polkkaa -- mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit
Abingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien
ja pyhien leipurien -- ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan
kuumentaessaan -- jalosta seurasta.»
»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster,
»olisi -- suokaa anteeksi vertaus -- olisi pyhien ja kallisarvoisten
esineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille
maailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä
ymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»
»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä
sopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin
töihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle
alikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se
voittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet,
joiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»
»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster,
»eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö olisi
parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä,
jumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen
tahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä,
kuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut
irstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo
Lambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja
muut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa
kädessään murhaa -- jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja
herramme häpeä?»
»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka
harjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja,
sekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole
suinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla
luotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa.
Hänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä,
uljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle
silloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta --»
»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun
kauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»
»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota
keskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa -- syvälliset,
tarkkasilmäiset nuuskijansa -- rakentamassa hänen sopimuksensa,
hänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä
keinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä
kirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista --.
Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää
viinimaljan tai sairaan väkiliemen -- ja hänellä täytyy olla salattujen
tieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista.
-- Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä
punaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin --
ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta,
sellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon
Anton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»
»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että
meidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla
ominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä
keinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»
»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein
silmin -- Sinä et minua peijaa -- enkä minä silti ole Sinun vallassasi,
kuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti
selitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla
suuret miehet kohoavat levottomina aikoina. -- Sanoitko Sinä meidän
hyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? --
Amen ja niin tapahtukoon -- senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän
sellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät
kaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa
murskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja
ruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle,
koska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»
»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on
vain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa
sen alainen aalto.»
»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney;
»tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan --
Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä
oppi-arvoja. -- Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat,
jotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet
sellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»
»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja
minä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja
komeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»
»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa
tuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»
»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos
otaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa
ja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka
olen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin
hänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän toukkaa,
kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella
hovipuutarhassa?»
»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä kyllä
todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa tehnyt,
oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee
munankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että
me olemme hautoneet hänen suuruutensa.»
»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte
erehtyä kokonaan laskuissanne. -- Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna
hyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin
karsaalla silmällä.»
»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster -- Sinä ymmärrät häntä kokonaan
väärin. -- Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä voivat
häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään niin
hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman Amy
Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären -- sellaisen
kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin luvatun
morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle
mahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin
asema? Kuule, mies: minähän -- kuten olen sinulle usein kertonut --
keksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. -- Minähän vartioin
metsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä -- minuahan vielä
tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan, ja jos minä
asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin mielelläni
paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä paitaa,
jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen kanssa.
Kuka kuljetti heidän kirjeensä? -- Minä. Kuka hauskutteli sillä aikaa
vanhaa ritaria ja Tressiliania? -- Minä. Kuka suunnitteli heidän
pakonsa? -- Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän pienen,
ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian
uljaimpaan lakkiin.»
»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän
joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut,
olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että
ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut
tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»
»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen
uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä
neuvomasta avioliittoa -- ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun
näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja --
miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»
»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi
Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne.
-- Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin
pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten
joukossa.»
»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä
sille voin? -- hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten
herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»
»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra
Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa,
aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen
yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän
salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin
rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja
vankilansa vartijaa.»
»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee,
Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut
säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa,
että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta
olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin
tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden
tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas
kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. --
Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle -- se sananparsi pitää
paikkansa koko maailmassa. -- Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä
ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. --
Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä
ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin
sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti;
Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä
milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet
Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta,
etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. --
Mutta kuule -- ovelle kolkutetaan -- katso akkunasta -- älä päästä
ketään sisään -- tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»
»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi
Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»
»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo
uutisia vieraastaan -- meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund
Tressilian puuhaa. -- Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo
häntä tänne -- tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»
Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli
lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret
ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin
katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet,
tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.
»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä
pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti
pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. -- Amy
Robsart ei pidä minusta -- tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin
ett'en minä pidä hänestä! -- Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä
itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani
uskollisena apulaisena! -- Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut
hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi
paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen,
jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi
katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja
rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko
syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä
piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla
asiat ovat. Herrani etu -- ja se on minunkin etuni -- sillä jos hän
kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan -- vaatii tämän alhaisen
avioliiton salaamista -- enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota
tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen,
jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille
mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko
sitten rakkauden tai pelon avulla -- ja kukapa tietää, vaikka minä
siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä
ylenkatseestaan? -- se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte!
-- Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen -- kunhan hän
vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten
vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis
kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes
ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin
mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään
suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän
huoneesta.