Kahta herraako ei palvella? -- Tää nuori mies
Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois;
Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa,
Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.
_Vanha Näytelmä_.
Huone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli
suurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin
rappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot
olivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä
kätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä,
vaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit
hakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan
arvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse
kaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon
esineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet.
Useista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin
särjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja
paksut tomukerrokset.
»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen
katsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta
joutuisivat.»
»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster --
»keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on
useat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»
»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä
tuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin
tarkoituksiin.»
»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni
paavillista roskaa -- sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin
yksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan
yhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita
roomalaisen ketunpesän perkeitä.»
»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen
vastaus.
Foster katsahti häneen tuikeasti sanoessaan: »Kuulehan, kunnon
Mikkoseni; unohda se nimi ja tapaus, johon se viittaa, ell'et halua
meidän äskettäin uudelleen henkiin herätetyn ystävyytemme kuolevan
äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa.»
»Niinkö?» sanoi Mikael Lambourne, »mutta Sinullahan oli tapana
pöyhkeillä osasta, joka Sinulla oli ollut näiden kahden kerettiläisen
piisparahjuksen polttamisessa.»
»Se tapahtui siihen aikaan», vastasi hänen puhekumppaninsa, »kun minä
vielä olin vihan valloissa ja vääryyden kahleissa, mutta se ei enää
sovi minun askeleihini eikä teihini nyt, jolloin minä olen kutsuttu
kilvoittelukentälle. Arvoisa herra Melkisedek Maultext vertasi minun
hairahdustani tässä suhteessa apostoli Paavalin hairahdukseen, tämä kun
vartioitsi Pyhän Stefanuksen kivittäjäin vaatteita. Hän saarnasi tästä
aiheesta kolmena sunnuntaina peräkkäin ja valaisi sitä erään
kunnioitettavan kuulijan -- tarkoittaen minua -- käytöksellä.»
»Pyydän, vaikene, vaikene jo, Foster», sanoi Lambourne; »sillä en
tiedä, miten se tapahtuu, mutta minun ihoni käy aina kananlihalle kun
minä kuulen pirun selittelevän raamattua; ja sitäpaitsi, miten oli
Sinulla, mies, sydäntä hyljätä tuo vanha mukava uskontosi, jonka
saatoit heittää verhoksesi tai riisua yhtä helposti kuin hansikkaan?
Muistanpa vielä, miten Sinä olit kärkäs viemään omantuntosi
ripitettäväksi heti kun kuu oli lopussa, ja kun pappi oli sen sitten
silittänyt ja kiilloittanut ja pessyt valkoiseksi, olit Sinä jälleen
valmis pahimpiin konnankoukkuihin, mitä ajatella saattoi, aivan kuin
lapsi, joka silloin halukkaimmin juoksee likalätäkköön, kun se on
saanut ylleen puhtaan pyhänutun.»
»Älä Sinä huolehdi minun omastatunnostani», sanoi Foster, »sillä siitä
Sinä et voi ymmärtää mitään, Sinulla kun ei ole omaatuntoa ollut
olemassakaan. Käy mieluummin asiaan ja sano minulle lyhyesti, mitä Sinä
minusta tahdot ja mikä toivo on tuonut Sinut tänne?»
»Itseni parantamisen toivo tietysti», vastasi Lambourne, »kuten sanoi
sekin akka, joka hyppäsi Kingstonin sillalta veteen. Katsos, tässä
pussissa on kaikki, mitä minulle on jäänyt niin pyöreästä summasta kuin
mies ikinä saattaa toivoa kantavansa lakkarissaan. Sinulla on täällä
nähdäkseni hyvät olot, ja luullakseni on Sinulla vaikutusvaltaisia
ystäviä, koska ihmiset puhuvat Sinun olevan jossakin erikoisessa
suojeluksessa -- no, älä nyt tuijota siinä kuin pistetty sika, sillä
etpä Sinä voi tanssia verkossa muiden näkemättä! Nytpä tiedän minä,
ettei moista suojelusta suinkaan saada ilmaiseksi; Sinun täytyy
suorittaa siitä palveluksia, ja niihin tarjoan minä Sinulle apuani.»
»Mutta ellenpä minä tarvitsisikaan Sinun apuasi, Mikko? Luullakseni
voisit Sinä kaikessa vaatimattomuudessasi otaksua sellaisenkin
tapauksen mahdolliseksi.»
»Se merkitsee», penäsi Lambourne, »että Sinä mieluummin tahdot ottaa
yksin koko jutun urakallesi kuin jakaa palkkion toisen kanssa -- mutta
äläpäs ole liian ahne, Anton. Liika ahtaminen halkaisee säkin, ja jyvät
joutuvat hukkaan. Katsos, kun metsästäjä lähtee hirveä tavoittamaan,
ottaa hän mukaansa useampia koiria --. Hänellä on väkevä vainukoira
ajamassa haavoitettua otusta takaa yli vuorten ja läpi laaksojen, mutta
hänellä on myöskin varalla tulinen verikoira, joka karkaa saaliinsa
kurkkuun heti ensi näkemältä. Sinä olet se vainukoira, minä olen se
verikoira, ja Sinun isäntäsi tarvitsee kai molempien apua ja hän lienee
kylliksi varakas palkitakseen sen. Sinussa on syvää oveluutta --
hellittämätöntä sitkeyttä -- kestävää, voimakasta luonteenhäijyyttä,
missä kaikessa Sinä voitat minut. Mutta sitävastoin olen minä
rohkeampi, ketterämpi ja soveliaampi työhön ja toimeen. Erillään eivät
meidän ominaisuutemme ole vielä aivan täydellisiä; mutta yhdistä ne ja
me ajamme maailmaa edellämme, mihin haluamme. Mitä sanot -- lähdemmekö
yhdessä metsälle?»
»Ehdotuksesi on koiramainen, ja Sinä tunkeudut minun
yksityisasioihini», vastasi Foster; »mutta Sinähän oletkin aina ollut
kaltoin kasvatettu koiranpenikka.»
»Sinulla ei tule olemaan syytä sanoa niin, ellethän halveksi minun
kohteliasta tarjoustani», virkkoi Mikael Lambourne; »mutta jos
halveksit, niin pysyppäs loitolla minusta, herra Ritari, kuten laulussa
sanotaan. Minä joko autan Sinun tuumiasi tai kaadan; sillä minä olen
tullut tänne toimimaan, joko sitten Sinun kanssasi tai Sinua vastaan.»
»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin
valinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin
vihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran
palvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja vielä
satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia
ominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä
-- oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja
arastelu eivät menesty hänen palveluksessaan -- kuka ikänä epäilikään
Sinulla olevan omaatuntoa? -- Uskaliaan täytyy sen pojan olla, joka
aikoo hovimiehen seuralaiseksi -- ja Sinun kasvosi ovat yhtä
läpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa
haluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»
»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä
minä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas
sitä korjaamaan.»
»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun
puheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä
alinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun
ulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen
kelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen
kaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy
muovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa
viittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä ja
hyvin silitettynä -- Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja vähentää
suunnattomien roimahousujesi laveutta --- käydä kirkossa tai, mikä
vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa -- vannoa
vain kunnian ja omantunnon kautta -- luopua pöyhkeilevästä
katsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan
ennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen
paljastamiseen.»
»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi
Lambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun
puritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen
seuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut
tehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi
nipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata
porvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen
takiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista
maata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin
aatelismiehen seurueessa.»
»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon
muuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon
sellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta
joiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä
kirousta eikä rivoa käännettä.»
»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun
kanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! -- No hyvä, minä
haluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa
pohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun
sanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä onkaan
sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia
tekopyhäksi?»
»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi Foster
ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun
salaisuuksistani? -- Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista
henkilöä onkaan _in rerum natura_, ja etten minä ole tässä kaiken
aikaa syöttänyt Sinulle pajuköyttä?»
»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!»
vastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen kuin
luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun
salaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan
tallilyhdyn likaisen sarven.»
Tähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta
kuuluva kirkaisu.
»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen
säikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä
miestä!»
Näin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen,
mistä huuto oli kuulunut.
Mutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa,
täytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.
On jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon, jäi
Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta
silmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä
heti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut
heidän toverikseen.
»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» -- näin puheli hän itsekseen -- »joihin
Sinun julma kevytmielisyytesi -- Sinun ajattelematon ja mitä
ansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet,
josta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt
halveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen
kataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä
en lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman
lempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta
kuin kyynelten lähde. -- Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja
omalta itseltäsi -- Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi --
Jumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen
radalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta --»
Hiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti
ympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka juuri
silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä
esineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa
viittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä
paljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut
kahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja,
vetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä
olen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan
ollaksesi piilosilla -- Sinua syytetään kavalluksesta todellista
rakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä
oikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin -- mitä sanot,
syyllinen vaiko syytön?»
»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä
salliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja vielä
enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen
leikillisen tuulen -- hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin
kuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan
hämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä
oli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän
hiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»
»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta
kasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. -- »Miksi pelkäisin
Teitä, herra Tressilian? -- ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta,
käskemättä tunkeutunut asuntooni?»
»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän
asuntonne? -- Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei
sentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»
»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa
asua siinä -- jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä
on siihen sanomista?»
»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka
lähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna, jota
hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän
kirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin
tukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»
»Kärsimyksiä! -- onko isäni sitten sairas?» kysyi nainen.
»Niin sairas», vastasi Tressilian, »ettei Teidän suurinkaan
kiirehtimisenne voisi enää tehdä häntä terveeksi; mutta kaikki on oleva
heti valmiina Teidän lähtöänne varten, heti, kun Te vain annatte siihen
suostumuksenne.»
»Tressilian», vastasi nainen, »minä en voi, minä en saa, minä en
uskalla lähteä tästä talosta. Palatkaa isäni luo -- kertokaa hänelle,
että minä olen hankkiva luvan saada lähteä häntä tervehtimään
kahdentoista tunnin kuluttua tästä hetkestä. Menkää, Tressilian --
kertokaa hänelle, että minä voin hyvin, että minä olen onnellinen --
onnellinen, jos tietäisin hänenkin olevan onnellisen -- sanokaa
hänelle, ettei hän saa epäillä minun tuloani, minun tuloani sellaisella
tavalla, että kaikki suru ja murhe, mitä Amy on hänelle tuottanut, on
unohtuva -- Amy-parka on nyt suurempi kuin hän uskaltaa sanoakkaan --
Mene, hyvä Tressilian -- minä olen Sinuakin loukannut, mutta usko
minua, minulla on voimaa parantaa ne haavat, jotka olen iskenyt -- minä
ryöstin Sinulta lapsellisen sydämen, joka ei ollut Sinun arvoisesi, ja
minä voin korvata sen tappion kunniaviroilla ja arvonylennyksillä.»
»Puhutteko Te tätä minulle, Amy? -- Tarjoatteko Te minulle kurjan
kunnianhimon valekomeutta sen tyynen rauhan asemesta, jonka Te minulta
ryöstitte? -- Mutta kylliksi tästä -- Minä en tullut Teitä nuhtelemaan,
vaan palvelemaan ja pelastamaan -- Te ette voi salata sitä minulta: Te
olette vanki. Muutoinhan olisi jo Teidän hellä sydämenne -- sillä se
oli kerran hellä sydän -- ollut aikoja sitten isänne vuoteen ääressä --
Tulkaa -- petetty, onneton tyttö-parka! -- Kaikki unohdetaan -- kaikki
annetaan anteeksi. Älkää peljätkö minun tekevän vaikeuksia entisen
sopimuksemme suhteen -- se oli vain unelma, ja nyt olen minä hereilläni
-- Mutta tulkaa -- isänne elää vielä, tulkaa ja yksikin hellä sana --
yksikin katumuksen kyynel on huuhtova muistista kaiken menneen.»
»Enkö minä ole jo sanonut, Tressilian», vastasi neito, »että minä
varmasti tulen isää katsomaan niin pian kuin suinkin toisten ja yhtä
sitovain velvollisuuksien täyttäminen sallii? Menkää viemään hänelle
nämä uutiset -- minä tulen yhtä varmaan kuin aurinko paistaa taivaalla
-- se on, kun olen saanut luvan.»
»Luvan? -- luvan käydä katsomassa tautivuoteellaan, ehkäpä
kuolinvuoteellaan viruvaa isäänne!» toisti Tressilian kärsimättömänä;
»ja keneltä? -- Konnalta, joka ystävyyden varjolla käytti väärin
kaikkia vieraanvaraisuuden käskyjä ja varasti Sinut isäsi majasta!»
»Älä puhu hänestä pahaa, Tressilian! -- Hän, jota häpäiset, kantaa
miekkaa yhtä terävää kuin Sinunkin -- terävämpääkin, pöyhkeä mies --
sillä parhaimmatkin urotyöt, mitä Sinä olet ikinä suorittanut rauhan
tai sodan aikoina, ovat yhtä arvottomia hänen tekojensa rinnalla
mainittaviksi kuin Sinun alhainen asemasi niiden piirien rinnalla,
missä hän liikkuu. -- Jätä minut! Mene, toimita asiani isälleni, ja kun
hän vast'edes lähettää jonkun minun puheilleni, niin valitkoon hän
mieluisemman sanansaattajan.»
»Amy», vastasi Tressilian tyynesti, »Sinä et voi saattaa minua
suuttumaan soimauksillasi. -- Sano minulle kuitenkin yksi seikka, jotta
veisin edes jonkun lohdutuksen säteen ijäkkäälle ystävälleni -- Tuo
hänen ylhäinen asemansa, josta Sinä ylpeilet -- onko hän jakanut sen
Sinun kanssasi, Amy? -- Vaatiiko hän aviomiehen oikeudella saadakseen
valvoa Sinun askeleitasi?»
»Suista kurja, loukkaava kielesi!» vastasi nainen; »minä en alennu
vastaamaan mihinkään kysymykseen, joka leikkaa kunniaani.»
»Sinä ilmaisit kylliksi, kieltäytyessäsi vastaamasta», virkkoi
Tressilian; »ja huomaa hyvin, Sinä onneton, että minä olen varustettu
isäsi täydellä valtuutuksella vaatimaan Sinulta tottelevaisuutta ja
että minä vapautan Sinut tästä synnin ja surun orjuudesta, tahdoitpa
Sinä sitä tai et, Amy.»
»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten
hänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä
päättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on
keinoja väkivallankin torjumiseen.»
»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa
asiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi -- eheästä, vapaasta,
luonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä orjuuden
ja häpeän paikkaa asunnoksesi -- Sinut on joku lumovoima tenhonnut --
Sinut on petoksella juoksutettu ansaan -- Sinua sitoo joku väkisin
riistetty lupaus. -- Mutta nyt murran minä lumouksen -- Amy,
rakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä
Sinun seuraamaan minua!»
Näin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin
aikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi
huudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja
Fosterin.
Jälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat!
mitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi
äänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen
tulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? --
Poistukaa -- poistukaa -- tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. -- Ja
Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo -- ja heti
paikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat
tekemään lähempää tuttavuutta keskenään -- Vedä, Mikko, miekkasi, ja
aja ulos tämä roisto!»
»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun
seurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun
puoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. -- Mutta kuulkaahan,
cornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen
tuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän
näkyvistä -- lähtekää -- kadotkaa -- taikka me haastamme Teidät
Halgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat
toisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy
sananparresta.]
»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian -- »ja Te, rouva,
jääkää hyvästi -- se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne
rinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»
Tressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan:
»Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas -- älkääkä puhuko mitään minun
häpeikseni.»
»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään
kammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on
vastattava -- no, kiirutta vain.»
»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.
»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa
anteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa
kohteliaisuuksien latelemiseen -- Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. --
Mikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä
urallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin
kun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. -- Paljasta aseesi,
mies, ja pötki matkaan.»
»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet
kauniisti Flanderista. -- Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa
miehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii
vahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.
Sillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua, joka
lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston, jossa
Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat hänen
suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään
vievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä
jonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston
toiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle
kentälle.
Tressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä
hän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen
muistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja
hänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.
»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana
keinona tämän kadotetun -- tämän kurjan -- tämän siitä huolimatta mitä
rakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi --
on hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin -- Minun
täytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»
Juuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin
keinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän avainta
pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri, salparauta
longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa kääriytyneenä,
päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama hattu, seisoi
yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri oli aikeissa
yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa vihan ja
hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen
»Tressilian!»
»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille,
kun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. -- »Mitä teette Te täällä,
missä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»
»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko
Te tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan
niinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka
silmät se ensin on puhkaissut? -- Tai oletteko tullut kohtaamaan
kunniallisen miehen ansaittua kostoa? -- Vedä miekkasi, koira, ja
puolusta itseäsi!»
Näin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain
kätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian --
myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta
kautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä en
ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä
minulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän
asian takia -- tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»
»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta
nyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»
»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua»,
vastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi hän
viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun niin
väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen
voitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti
kostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti
sopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan
joutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa
tehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän
Tressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa,
ja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten
kankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa,
tiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta
Tressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän aseen
terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun, ja
osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta, että se
olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta
syntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan
mittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin
henkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti
onnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin
ankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja
ennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen
vastustajansa miekka hänen kurkkuansa.
»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi»,
sanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun
valoon!»
Ja sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian
uhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa
kätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi
pysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli
saapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.
»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi
hommattu, onpa liiaksikin -- satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme
hölköttelemään -- Musta Karhu murisee meille.»
»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen
pitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»
»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä
teräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista
sen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä,
katsokaas, suorikaa joutuin tiehenne -- meitä on kaksi yhtä vastassa.»
Hän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen
aseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin
epätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan
siitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna,
aamupalkkasi -- Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia --
Varney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa,
missä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja
hävisi takaportista.
Varneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä
hänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan.
Mutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Lambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»
»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.
»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi -- seuraa tuota lurjusta ja
katso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon.
Mutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»
»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä
hyvin kuin paraskin vainukoira.»
»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja
kääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään
taloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja,
jotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita
mutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa
Varneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta --
kautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa
parempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja,
taivaan nimessä! -- niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita
-- ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä
kimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»