Ei, mä vaadin, kuulkaa -- leikki loppuun,
Ei seisausta, uljas veikka pöytään:
Mä mitä pelipäällä sanon, miehet,
Hetkellä tyynimmälläkin sen täytän.
_Pelipöytä_.
»Entä mitenkä jaksaa nyt sukulaisenne, hyvä isäntä?» kysyi Tressilian
Giles Goslingin ilmestyessä ravintolatupaan edellisessä luvussa
kuvattujen juominkien jälkeisenä aamuna. »Voiko hän hyvin ja pysyykö
hän yhä vedossaan?»
»Ainakin lähti hän jo kaksi tuntia sitten liikkeelle, tervehtimään
herra ties mitä kelvottomia vanhoja tovereitaan; mutta nyt on hän
jälleen kotona, nauttien tällä hetkellä aamiaisekseen tuoreita
kananmunia ja muskottiviiniä; ja mitä hänen vetoonsa tulee, niin
varoitan minä Teitä ystävällisesti olemaan niin vähän kuin mahdollista
tekemisissä sekä sen että kaiken muunkin kanssa, mitä Mikko saattaisi
ehdottaa. Sensijaan neuvon minä Teitä viipymättä käymään käsiksi
lämpimään aamiaiseen, sillä se on saattava Teidän vatsanne jälleen
oivalliseen kuntoon, ja antakaa sisarenipojan ja mestari Goldthredin
lörpötellä vedostaan niin paljon kuin heitä haluttaa.»
»Minusta näyttää, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »ett'ette Te oikein
tiedä, mitä Teidän tulisi puhua tästä sukulaisestanne sekä ett'ette Te
voi olla häntä moittimatta tai kehumatta ilman omantunnonkärsimyksiä.»
»Lausuittepa oikean sanan, herra Tressilian», myönsi Giles Gosling.
»Luonnollinen rakkaus kuiskuttelee korvaani: 'Giles, Giles, miksi
haluat riistää hyvän nimen oman sisaresi pojalta? Haluatko häväistä
sisaresi poikaa, Giles Gosling? Tahdotko tahrata oman pesäsi ja
häväistä omaa vertasi?' Mutta sitten tulee taas rehellisyys ja sanoo
näin: 'Tuossa on nyt arvokkain vieras, joka ikänä on astunut iloisen
'Mustan Karhun' kynnyksen yli, sellainen, joka ei milloinkaan moittinut
laskua (sitä te ette ole koskaan tehnyt, herra Tressilian, sen voin
sanoa Teille suoraan -- ei silti, että siihen olisi syytäkään ollut),
sellainen, joka ei tiedä, miksi hän tänne tuli, mikäli minä voin
havaita, eikä, milloin hän lähtee; ja tahdotko Sinä nyt, ravintolan
isäntä, joka olet rehellisesti kolmekymmentä vuotta maksanut verosi
tässä Cumnorin kylässä ja joka nyt olet kunnan esimiehenä, tahdotko
Sinä nyt sallia tämän vieraiden vieraan, tämän miesten miehen, tämän
kuusivanteisen juomahaarikan matkustajakseen (tekisi mieleni sanoa)
joutuvan sisaresipojan verkkoihin, hänen, joka on tunnettu
suurisuiseksi kerskuriksi ja toivottomaksi lurjukseksi, kortinpeluriksi
ja nopanheittäjäksi, seitsemän kirotun tieteen ylimmäiseksi oppineeksi,
jos milloinkaan niissä tieteissä on eri oppi-arvoja suoritettu? Et,
taivaan nimessä! Minä voin kyllä ummistaa silmäni ja antaa hänen
pyydystää sellaisen pikku perhosen kuin Goldthredin; mutta Teidän,
arvoisa vieraani, tulee olla ennakolta varoillanne ja varusteissanne,
jos vain haluatte kuulla rehellisen isäntänne neuvoa.»
»Eipä hätää, hyvä isäntä, neuvonne ei ole joutuva hukkaan», vastasi
Tressilian; »mutta täytyy minun kuitenkin suorittaa veto-osani, koska
kerran olen siitä sanani antanut. Mutta suvaitkaahan neuvoa minua vielä
hiukan -- kuka tai mitä on tämä Foster ja miksi yrittää hän niin
visusti pitää piilossa talonsa naisasukasta?»
»Enpä tosiaankaan», vastasi Gosling, »voi paljoa lisätä siihen, mitä
eilen illalla kuulitte. Hän oli ennen kuningatar Marian paavilaisia ja
nyt on hän kuningatar Elisabetin protestantteja; hän oli ennen
Abingdonin päämunkin hartaita puoluelaisia ja nyt elää hän tuon usein
mainitun herraskartanon isäntänä. Lyhyesti: ennen oli hän köyhä ja nyt
on hän rikas. Ihmiset puhuvat tuon vanhan avaran kartanon erinäisistä
huoneista, jotka olisivat kyllin komeita kuningattarellemmekin --
Jumala häntä siunatkoon! -- tarpeiksi. Jotkut arvelevat hänen löytäneen
aarteen puutarhasta, muutamat luulevat taas hänen myyneen sielunsa
paholaiselle siitä aarteesta ja toiset väittävät hänen peijanneen
päämunkilta kirkon hopeakalut, jotka uskonpuhdistuksen alkaessa
kätkettiin siihen vanhaan herraskartanoon. Rikas hän vain on, ja Jumala
ja hänen omatuntonsa, sekä ehkäpä paholainenkin vain tietävät, miten
hän on rikkaaksi tullut. Lisäksi on hän aina juro ja ynseä, eikä pidä
vähintäkään yhteyttä paikkakunnan muiden ihmisten kanssa, aivan kuin
olisi hänellä joku kummallinen salaisuus säilytettävänä tai kuin
pitäisi hän itseään toisenlaisesta tomusta tehtynä kuin me muut. Minun
nähdäkseni on aivan varmaa, että sukulaiseni ja hän heti joutuvat
riitaan, jos Mikko haluaa muistuttaa hänelle entistä tuttavuutta; ja
minä olen pahoillani siitä, että Te yhä, arvoisa herra Tressilian,
aijotte lähteä sisarenpoikani matkaan.»
Tressilian puolestaan vakuutti menettelevänsä hyvin varovasti, niin
ett'ei isännän tarvitsisi hänen puolestaan olla lainkaan huolissaan;
lyhyesti: hän esitteli isännälle kaikki ne tavanmukaiset vakuuttelut,
joilla rohkeaan tekoon vannoutuneet kokevat torjua ystäviensä
varoituksia.
Kuitenkaan ei matkustaja hyljännyt isännän esittelemää aamiaista ja hän
oli juuri lopettanut oivallisen aterian, jonka hänelle ja Goslingille
tarjosi kaunis Cicely, majatalon päivänpaiste, kun edellisen illan
sankari, Mikael Lambourne, astui huoneeseen. Pukeutuminen oli
nähtävästi tuottanut hänelle hieman työtä, sillä hänen vaatteensa,
jotka olivat nyt aivan toiset kuin ne, joita hän piti matkalla, olivat
uusinta kuosia ja sangen huolellisesti sovitellut saattamaan hänet
hyvin edulliseen valoon.
»Kautta kunniani, eno», sanoi urho, »Te laitoitte eilen märän illan,
mutta tunnenpa nyt sitä seuranneen kuivan aamun. Haluaisinpa mielelläni
tyhjentää terveydeksenne pikarillisen huonointa moskaanne. -- Heipä
hei! kaunis serkkuseni Cicely, minä jätin sinut lapseksi kehtoosi,
ja nyt seisot Sinä siinä samettiliiveissäsi niin kauniina
tytönheiskaleena, ett'ei Englannin aurinko ikänä valaissut somempaa.
Tunne ystäväsi ja sukulaisesi, Cicely ja tule tänne, lapsukaiseni,
jotta saan Sinua suudella ja antaa Sinulle siunaukseni.»
»Älähän pidä kovin suurta lukua Cicelystä, sukulaiseni», sanoi Giles
Gosling, »vaan anna hänen mennä menojaan Jumalan nimeen; sillä vaikka
Sinun äitisi olikin hänen isänsä sisar, niin ei se sentään vielä tee
teistä kummankaimoja.»
»Kuinka, eno», vastasi Lambourne, »luuletko Sinä minua sellaiseksi
lurjukseksi, että minä tekisin pahaa omille sukulaisilleni?»
»Kuka tässä nyt pahanteosta puhuu, Mikko?» vastasi eno, »mutta minä
olen nyt sellainen turhan varovainen. Kiilläthän ja kimaltelethan sinä,
koira vieköön, kuin käärme, joka keväällä luo vanhan nahkansa; mutta
etpä Sinä siitä huolimatta pääse hiipimään minun Eedeniini. Kyllä minä
pidän Eevastani huolta, Mikko, ja siihen saat koreasti tyytyä. -- Mutta
kyllä Sinä olet totta toisen kerran komeissa vehkeissä, poika! Kun
Sinua nyt tuollaisena katselee ja vertaa vaikka tähän herra
Tressilianiin ja hänen tummaan ratsastuspukuunsa, niin melkeinpä
sanoisi Sinua todelliseksi aatelismieheksi ja häntä juomanlaskijan
apulaiseksi!»
»Sepä sen, hyvä eno», vastasi Lambourne, »ei siinä kukaan muu
erehtyisikään kuin te maalaisittain kasvatetut, jotka ette ymmärrä
parempaa. Sillä sen minä vain sanon, enkä välitä vaikka sen kuka
kuulisi, että todellisessa aatelismiehessä on jotakin, minkä kykenevät
saavuttamaan vain harvat, jotka eivät ole siihen alaisuuteen syntyneet
ja kasvatetut. Minä en tiedä, mikä siinä oikein on temppuna; mutta
ainakin saatan minä astua ravintolaan yhtä komeasti, komennella
palvelijoita ja viinureita yhtä kaikuvasti, juoda maljani pohjaan yhtä
mahtavasti, vannoa ja sadatella yhtä väkevästi ja pidellä rahojani yhtä
avokätisesti kuin kuka tahansa noista kiliseväin kannusten ja
valkoisten sulkien sankareista ympärilläni -- vieköön minut sen tuhat
tulimmainen, jos minä sittenkään saan kiinni oikeasta äänestä, vaikka
koettaisin uudestaan sadat kerrat. Ravintolan isäntä panee minut
alimmaksi pöytänsä päähän ja tarjoaa minulle viimeiseksi; ja viinuri
sanoo: 'Kyllä tullaan, kuomaseni', ilman sen suurempia mutkia ja
kohteliaisuuksia. Mutta saakeli soikoon, vuotahan aikaa; sisu se
kissastakin hengen vie. Minussa on aatelismiestä kylliksi vetämään Tony
Tulenpistäjää nenästä, ja se riittäköön tällä kertaa.»
»Te pysytte siis yhä aikomuksessanne lähteä tervehtimään vanhaa
tuttavaanne?» kysyi Tressilian seikkailijalta.
»Vahvasti, herra», vastasi Lambourne; »kun panokset on suoritettu,
täytyy kestää leikki, sehän on laki kaikkialla maailmassa. Ja Tekin,
herra, ell'ei muistini petä (upotin sen näetten melkein liian syvälle
viinihaarikkaan!), otitte osaa vetooni?»
»Minä tosiaankin aijon seurata Teitä rohkealle retkellenne», vastasi
Tressilian, »jos Te vain suvaitsette päästää minut mukaan; ja olen minä
jo maksanut veto-osani arvoisalle isännällemme.»
»Sen on hän tehnyt», vahvisti Giles Gosling, »vieläpä niin kauneissa
Henrikin kultarahoissa, ett'ei kukaan iloinen veitikka ole ikänä
muuttanut parempia mesiviiniksi. Onnea siis vain yrityksellenne, koska
te nyt kerran kaikin mokomin tahdotte käydä Tony Fosterin kimppuun;
mutta sopiipa Teidän, kautta kunniani, ottaa toinenkin kulaus ennen
lähtöänne, sillä taitaapa vastaanotto siellä kartanossa tulla hieman
kuivanpuoleiseksi. Ja jos joudutte johonkin vaaraan, niin älkää missään
nimessä turvautuko kylmään teräkseen, vaan lähettäkää hakemaan minua,
Giles Goslingia, kunnan esimiestä, niin ehkä minä saisin jotakin selvää
Tony Fosterista, olkoon hän niin kopea kuin onkin.»
Sisarenpoika totteli tarkasti enonsa käskyä ja kulautti kurkkuunsa
toisen väkevän siemauksen haarikasta, huomauttaen, ett'ei hänen älynsä
koskaan palvellut häntä niin hyvin kuin hänen huuhdeltuaan sen
kammioita tukevalla aamuryypyllä. -- Ja niin lähtivät he yhdessä
taivaltamaan Anton Fosterin asuntoa kohti.
Cumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle
ulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma
vanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä.
Puisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja,
mahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan
kartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle
surullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin
ulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta
tammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin
että koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.
»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne,
porttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus
kieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä
tapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen
alueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi
hän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on
kutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla,
ilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän
tammi-oven ponneton vastustus.»
He olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden
varjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat
marjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu pitkiin
vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi pensaiksi tai
pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä, surullisia
lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli sitäpaitsi
ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja, jotka oli
kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän kuivumaan.
Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä yhtyivät
päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä toisin
paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden tunnetta,
joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme ihmisen
käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa ja
huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan
voimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle
ulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa
korkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain
ihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin vähän
kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä
välittömästi koski hänen intohimojaan.
»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille,
heidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja
juuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen ja
sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät
tiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi
Lambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei
halua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa
kunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen
alueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä muinoin
tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten muuttuneet
jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi näyttänyt
valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster olisi
istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa
pelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»
»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.
»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen
pyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä se,
että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän, kuten
sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen myllynsä
ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia
viinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan
berkshireläisen juomarin avulla; -- lisäksi kallistui hän luonteeltaan
vahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden
miesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle
ovelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»
»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian,
»minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne
vanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän
luonteeseenne?»
»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne,
»miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»
»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian. »luvatessani
ottaa osaa teidän vetoonne -- pelkästä uteliaisuudesta.»
»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset
herrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta
käyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne ja
sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa
toveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt sitä
verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma
kaikkien vastausten kelpaaman.»
»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla
riittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»
»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette voi
syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä minä
olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan,
nielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja
kasvatukseltanne -- Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne
ovat hienostuneet ja maineenne tahraton -- Teidän esiintymisenne sen
osoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen
lurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin minut
sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette lainkaan
tunne -- ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta, hitto
vieköön! -- Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin,
puuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»
»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin
ettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka
korvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»
»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni
päivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät -- näin puhuen
veti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen
kiinni -- ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun
saada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony
Tulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin
sanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua
sulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton on
niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella
viisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi
kultarahoiksi jälleen.»
»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä
näe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»
»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä
toivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen
taitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman
enemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä
niin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne
ovatkaan. -- Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita en
olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa,
sillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole
suinkaan aivan vaaraton. -- Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän
täytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»
Hänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka
ympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina
saaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin
antavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin
kasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen
kasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia, niiden
alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata, joka
ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli
samanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta
muutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja.
Kuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä,
olivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri
huvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja
tekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.
He olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi
ja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne
herkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun
pelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän
selittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka
hänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa syistä
ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti talon
jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia
maakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja,
ennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään
heitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä
ja kysymään, mikä heillä oli asiana.
»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen
tärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.
»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä
väitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä
viemään sanaa isännälleen.
»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan
eteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää
pulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy
hyvin.»
Pian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja
rautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin
erääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää
vastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi
heidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin
vähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa.
Akkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti,
jonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat
nelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset, ja
kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet
tiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta
otetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa
sisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan
saman synkeän ja kolkon sävyn.
Tressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella
kaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa
siinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui.
Vaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja
inhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki
hänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä
tekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä
olivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen
miehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että
nykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja
siroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin
kiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan
esitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot
herrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja
riippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen
tuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille
kasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä
leveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti
maahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista
ilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus
muita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne terävästi
puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia intohimoja ja
samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin tahansa
tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat väkevät
tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat
epäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat
jokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin
täytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi
heidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta
päättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä
halunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta
nahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset
käyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle
oli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen
miekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän,
läpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas taas
ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen
keskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko
kysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»
Hän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen; niin
sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja arvon
etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti
vastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella
ja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä
sydämellisimmästä vastaanotosta.
»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti
hän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin
innokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein
horjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä
aikaa? -- Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja
kujekumppanisi Mikael Lambournen?»
»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä
alas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä
puristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»
»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.
»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael
Lambourne käynnistään täällä?»
»_Voto a Dios_», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa
vastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»
»Mitä! Sinä hirtehinen -- Sinä vankilarotta -- Sinä pyövelin ja hänen
uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia
ystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin
kaulukset ympäröi?»
»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en
huoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani
ennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin
jollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon
isännäksi.»
»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri ja
Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta -- laske minulle nyt
erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta
linnanhautaan.»
»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea
vierailija.
»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren
hampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa
hillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.
»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta uskalla
koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi ja
vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista,
vaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka kokee
maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille -- joka kätkee
hirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä
heidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»
Foster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli
kahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli
sinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä
Mikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon
Mikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi
yhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja
panettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»
»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on
kuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi
maailman. -- Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun
oma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä
kauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta,
jonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen
vaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään,
tehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»
»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin
purjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. -- Mutta kuka on tämä
urhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? -- Onko hänkin korinttilainen --
samanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»
»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster»,
sanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen,
»opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla
ihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei
harjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä
tiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla
meidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä
hyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain,
joka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija
käy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää
sävähyttelevät.»
»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua
siirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se,
mitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten. --
Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä,
lähtemättä mihinkään -- sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka
säikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»
Tressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa
kumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän
palaamistansa.