Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?
_Venetsian Kauppias_.
Isännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat,
ilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella
laulunpätkällä:
»Linnuista puiden ja pensaitten
Minä pöllön kiitosta laulan;
Malliksi sopii se parhaiten
Miehille kuivan kaulan.
Sillä kun päivää ei lännessä enää näy,
Kotipuulleen se kiirein ennättäy,
Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy!
Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!
Leivonen moukka on linnukseen.
Kuin tukki se nukkuvi yönsä;
Vaan pöllö jo illalla aikaiseen
Alkavi remutyönsä.
Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!
Että uljas pauhu ja melske soi:
Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!
Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»
»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi
Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä
säilyneen hiukan entistä sukkeluutta -- olettehan Te ladelleet tässä
minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen
nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan
Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»
»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska
hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen
herttuan urhea puistonvartija.»
»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi
Mikael, »ja punaviinimaljasta myös -- ja niinpä tyhjennettäköön tässä
yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»
Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti
kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.
»Ranssutettu hengiltä -- lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta
sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku
Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»
»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen
takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa -- pikari
pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat -- kaikki iloiset veikothan
pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? --
samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää
sulkaa hatussaan -- olen unohtanut hänen nimensä.»
»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet
vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän
siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui
aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta
sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään,
eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»
»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien
näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria;
sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen
nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin
ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»
»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.
»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi
tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli
sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa
hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»
»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. -- Mutta äläpäs,
sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada
iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»
»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä
hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä
mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»
»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi
isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina.
Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä
hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»
»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien
vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.
»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä
milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän
visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden
ansioista.»
»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä
Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»
»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa --
vaan mitä niistä! -- Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun
Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»
»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster
sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta -- se
hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt
asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien
kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»
»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn
ylpeys yksin syynä -- hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista,
eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»
»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän
keskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen
naimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»
»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä
ikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä
elettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut -- rauha hänen
tomullensa -- ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin
että luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset
pitävät niin suurta melua.»
»Ja mitenkä niin? -- minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin
suurta melua pitävät?» uteli Tressilian.
»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että
sanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä
hän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä
pidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä
koskaan nähnyt -- ell'ette Te, mestari Goldthred?»
»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas,
minä ratsastin tänne Abingdonista -- minä kuljin vanhan herraskartanon
ohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä
kaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. -- Se ei
ollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin
säppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana
toverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa,
koska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun
oli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen
nuttuni.»
»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit
välkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et
koskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»
»Älähän nyt -- älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn
kainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut --
uteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä -- tuo nuori nainen
kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat
kulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»
»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun
nyöritetyn siron vartalon -- pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut,
lyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän,
pöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin sopii
samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma
kamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät!
-- Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana -- juokaamme
pitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien
kallojen malja!»
»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi
Goldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että
se olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»
»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain
halunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja
sotilaaseen?»
»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä,
ett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun
mielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella
häntä aina sydänyöhön asti.»
»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani»,
vastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin tavoin
huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan minä
kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja
pistopuheista -- moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja
kuin kolikoita siellä Alankomaissaan. -- Kun minä siis, hyvä herra,
kuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa
astuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi
voidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan
ristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei
siinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut
silmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin
kaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka
tahansa.»
»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.
»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että hän
oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa -- erinomaisen sievässä ja
miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen
kuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu,
inkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine
minun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä
kyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä
silkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta- ja
hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli totta
tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin
milloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä,
koska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja
ja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille,
herra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä
taas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta
mallia.»
»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka
tämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä,
»vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»
»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin
siitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen
viuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; -- ja
mitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon
sen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi
kultalangoin kudottu verkko.»
»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies
kysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen
hienoista vaatteistaan!»
»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena,
»ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri kun
minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä
tarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn --»
»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.
»-- ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä
välittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» --
»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi»,
tokaisi hänen kestittäjänsä.
»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred
harmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta
puhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja
juttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä
kulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin jo
sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä
kuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka
ties, vaikka pyörtynyt.»
»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne; »ken
urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen oli
lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia, hänen
silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa vaivaa
puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi
käpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»
»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred. --
»Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun
käytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»
»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. -- »Tai
odotappas -- minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa -- haluatko
panna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa
vastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony
Fosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»
»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani
tässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa
isäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä
maksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»
»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään»,
epäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja anna
palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko
Fosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin
linnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän
kaupungin keppivarastoihin.»
»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon
reisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet
hyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa
peräytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»
»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony
Fosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja
minä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä,
tahtoipa hän sitten tai ei!»
»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian,
»jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»
»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.
»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä sen
taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen
matkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia,
kuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»
»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi
Lambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee.
Ja niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei
vastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen
hänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»
Siemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä
tilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi
horjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta
rihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin,
ei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.
»Haluatko Sinä ruveta tässä järkeistelemään kanssani», huusi Lambourne,
»Sinä roisto, jolla ei ole älyäkään enemmän kuin hämmentyneessä
silkkivyyhdessä? Taivaan nimessä, minä leikkaan Sinusta viisikymmentä
kyynärää reunusnauhaa!»
Mutta kun hän yritti vetää miekkaansa tämän uljaan aikomuksen
toteuttamiseksi, tarttuivat häneen juomanlaskija ja huonepalvelija ja
kantoivat hänet omaan huoneeseensa, siellä nukkumaan itsensä raittiiksi
jälleen.
Seurue hajosi, ja vieraat heittivät vähitellen hyvästinsä, mikä oli
paljoa enemmän isännän mieleen kuin muutamien vieraiden, jotka eivät
olisi lainkaan halunneet poistua hyvien juomien äärestä, koska niitä
nyt oli ilmaiseksi saatavana, niinkauvan kun he jaksoivat vain istua
pöydässään. Vihdoin täytyi heidänkin sentään poistua; ja lopulta he
lähtivätkin, jättäen Goslingin ja Tressilianin kaksin miehin tyhjään
tupaan.
»Kautta kunniani», pauhasi edellinen, »minua ihmetyttää aika tavalla,
mitä huvia saattaa meidän ylimyksillämme olla siitä, että he tuhlaavat
varansa kestittelyihin ja näyttelevät ravintolan isännän osaa,
lähettämättä laskuansa. Niin teen minä vain harvoin, ja kun minä
sen teen, kautta Pyhän Julianin, kirveltää se sydäntäni niin
sanomattomasti. Jokaisen noista tyhjistä haarikoista, jotka
sisarenpoikani ja hänen päihtyneet kumppaninsa ovat kumonneet
kurkkuihinsa, olisi pitänyt tuottaa minulle voittoa ja ansiota, sen
sijaan kun minun nyt täytyy laskea ne suoraksi tappioksi. Minä en
tosiaankaan voi käsittää tuon rähinän, hulluttelun ja juopuneiden
elkien ja juopuneiden riitojen ja rivojen puheiden ja jumalanpilkan ja
muun tuottamaa iloa, koska kerran niissä vain menettää rahaa, eikä
suinkaan ansaitse. Ja kuitenkin on moni kaunis maatila pantu likoon
sellaisessa jumalattomassa menossa, ja se edistää suuresti
ravintoloitsijain häviötä; sillä kuka hiidessä lähtisi juomaan 'Mustaan
Karhuun' rahallaan, kun hän kerran voi täyttää makonsa ilmaiseksi sen
kreivin tai tämän vapaaherran pöydässä?»
Tressilian huomasi viinin tehneen vaikutuksensa isännänkin tottuneihin
aivoihin, mikä oli erittäin havaittavissa hänen mahtavista saarnoistaan
juopumusta vastaan. Koska hän oli itse huolellisesti välttänyt liian
ahkeraa pullon puhuttelemista, halusi hän nyt käyttää hyväkseen hetken
suorasukaisuutta ja lypsää Goslingilta tarkempia tietoja Anton
Fosterista ja naisesta, jonka rihkamakauppias oli nähnyt hänen
talossaan; mutta hänen utelunsa johtivat vain isännän uuteen aiheeseen,
pauhaamaan kauniimman sukupuolen kavaluutta vastaan, missä hän
loppumattomin kääntein toi koko salomonisen viisauden omansa tueksi.
Lopuksi käänsi hän moniin haukkumisiin yhtyneitten nuhteittensa kärjen
juomanlaskijoihinsa ja tarjoilijoihinsa, jotka paraillaan puuhailivat
kestityksen jätteiden korjaamisessa ja huoneen järjestämisessä,
liittäen teon opetukseen, vaikkakaan menestys ei ollut kovin suuri,
sillä hän pudotti tarjottimen ja kymmenkunnan lasia, yrittäessään
näyttää, miten sellaista palvelusta suoritettiin »Kolmen Kurjen»
viinituvassa, silloisessa Lontoon kuuluisimmassa kapakassa. Tämä
viimeinen tapaturma palautti hänet niin paljon järkiinsä, että hän
hilautui vuoteelleen, nukahti sikeästi ja heräsi aamulla uutena
miehenä.