Majalan isäntänä maani tunnen,
Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.
Iloiset vieraat aurojani ajaa,
Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,
Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.
_Uusi majatalo_.
Kertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa alun
johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen
yhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan,
tapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava
silloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin
aikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan
isännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia
seuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti
itselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja
joka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen
erilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin
kuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn
tiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti
kuin vanha tuttava ikään.
Cumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä
Oxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista
hallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan,
jota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen,
verrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä vuotta,
ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea
maksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä äly ja
kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan Harry
Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin osannut
miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen
kuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta
kaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen
välinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen
saattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä.
Cumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän
majatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään
ja itsestään.
Tälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan
matkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti
kulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä
kysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan
Karhun» palvelijain välillä.
»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»
»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun,
palttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies,
näyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin
ulkokellariin.
»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta»,
jatkoi tallirenki.
»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän
ja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. -- Totta maarian: ell'ei
minun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian
minun kallooni heidän tinatuoppinsa.»
»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen
vieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan
lähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles
Gosling itse kaikessa pyylevyydessään.
»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä;
»no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:
»Hevonen talliin heinille,
Herra lieden luo viinille.»
»Amen! kaikesta sydämestäni, hyvä isäntä», vastasi vieras; »pankaapa
pöydälle neljännes parasta kanadalaistanne ja auttakaa minua vahvasti
sen tyhjentämisessä?»
»Näytättepä Te totisesti olevan vasta aapispoikia aivan, herra
Matkustaja, kun kutsutte isäntäänne avuksi sellaisen pikkusiemauksen
voittamiseen kuin neljännes mesiviiniä -- olisipa kysymys kokonaisesta
isosta mitasta, niin saattaisitte ehkä tarvita minun naapurillista
apuani ja kuitenkin käydä vielä aika ryyppymiehestä.»
»Älkäähän siitä huolehtiko», virkahti vieras, »minä olen kyllä tekevä
velvollisuuteni kuten tuleekin miehen, joka on vain viiden peninkulman
päässä Oxfordista; sillä enpä ole tullut Marsin tantereilta joutuakseni
häpeään Minervan opetuslasten joukossa.»
Hänen näin puhuessaan saattoi majatalon isäntä vieraansa runsain
kohteliaisuudenosoituksin erääseen suureen, matalaan huoneeseen, missä
istui ennestään useita henkilöitä eri ryhmissä; nämä joivat, nuo
pelasivat korttia, toiset veistivät juttua ja toiset, joita asiat
vaativat nousemaan varhain seuraavana aamuna, päättelivät illallistansa
ja sopivat huonemiehen kanssa yösijoistaan.
Vieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän
tarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu
johti seuraaviin tuloksiin: -- Vieras oli niitä miehiä, jotka,
huolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa eikä
kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan ole
kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän äänensä
sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan herättää
vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli uljasta,
vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen vaativan
itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka hän
pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut
oikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi
näkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä
puhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.
»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen
silmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman
höysteviinin.
»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi
vaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä
seuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»
»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te
taidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»
»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja
lavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin
mesiviiniä terveydeksesi -- täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani;
ja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen
sellaisena kuin olet sen laittanut.»
»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen
maljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi.
»Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista
viiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja
jos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en
minä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain
sitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa
nesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa
totisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle
matkamiehelle. -- Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»
»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne
tuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä
siellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on liian
viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma
esimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa
moskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa,
hyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja
juomakannujen salaisuuksiin.»
»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi
matkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin, niin
tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan minä
Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä
parhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan
Englannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»
»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä»,
sanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele
niin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa,
useita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai
ainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö
Teillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte
uutisia?»
»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen
jälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä
Brillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan
lähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut
maljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä
minä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta
antaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»
»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta
Englannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte
olevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän
joukossaan?»
»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla
muuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian
viimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin
löytyneenä.»
»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja
tietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi
sotaratsuksi. -- Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»
»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä;
»hän oli sisareni poika -- vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen
kuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»
»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen.
»Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen,
sen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon
piirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä?
Häntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi,
vaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»
»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles
Gosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»
»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.
»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi
meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä
oli.»
»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli
reipas veitikka -- kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski
silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään
on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen
hyvää päivää.»
»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti
vieras.
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan
nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa
katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään
tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin
lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa
neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa,
erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta,
olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa
avaimet paholaisen huostaan.»
»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi»,
jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen
kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä
linnoitusta Maestrichtin lähellä?»
»Surulliseksiko! -- sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan
voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole
joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan -- minä
epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa
hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni
-- (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) --
rauha hänen tomullensa!»
»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei
sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on
se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein
tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä,
josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»
»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että
meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska
hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»
»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen
sivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja
olkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon
kuin Sinunkin.»
»Mitä, Mikkoko, poika -- Mikkoko!» huudahteli isäntä; -- »oletko Sinä
siinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin,
sillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin
paljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin
koskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen,
teloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä
raudalla.»
»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne
happaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan
Te valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin
rastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan sinne
mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on
muuttunut idäksi.»
»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään
matkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin olisi
tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien
ominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa
ainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»
»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi
Mikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan
välille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä
syntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii
totta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. --
Mutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä
minä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla
on mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi,
menenpä minne tahansa.»
Näin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn
kultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen.
Toiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas
pari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi
koulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan pari
kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi
vihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä
halusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo
jumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian
kuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti
heidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon
mieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.
»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle
ei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta;
sillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä
Sinut tunnetaan liiankin hyvin.»
»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn
minä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani.
Sillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo
kyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko
Lambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa
minulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; -- ell'ette, niin
on tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan,
enkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen
matkan kulkemista minun seurassani.»
»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta on
vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin
parantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani tällä
hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit vaatia.
Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut tuon
pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on
moitteettomasti täytetty.»
»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti
Lambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi
kaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut
kaikkien nähtäville. -- Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä, hyvät
herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi koota
kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet --
Kultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla, missä
maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään
pihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja
katukivet hohtavinta hopeaa.»
»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred,
Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina
kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja
nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»
»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne,
»erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse;
sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja
koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin
taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan
tukkasi.»
»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa,
nauraa hihittäen.
»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama
reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin
omenatarhaa -- tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen
Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan
uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen;
sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta
viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta
märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»
»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling,
»jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi
ja kankaansa rihmaksi. -- Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri
Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja
nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä
vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan
omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton -- se nielisi koko Lombardian
kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa
paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; -- ja mitä sisareni
pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä
ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden
taskuista. -- Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole
tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan
siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa,
toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen,
että hän on tullut kotiin toisena miehenä. -- Totisesti, sukulaiseni,
oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi
tulla äitiinsä.»
»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä,
näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää
iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin
vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat
menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä.
Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä
säästivät Sinulta kyyneleet.»
»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi
Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»
»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»
»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen
vuoteensa ääressä silloin -- hänellä oli autuas lähtö -- '_morior --
mortuus sum vel fui -- mori_' -- nämä olivat hänen viimeiset
sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen
teonsanani.»
»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»
»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän
sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi
hän teloittajalta yhden vaivannäön.»
»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan
tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole
mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»
»_Voto a dios_!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti
loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen
päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja
kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään
miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön.
»Kuulkaa, hyvät herrat -- kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken
ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt
arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista.
Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä
osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen -- espanjalaisen
palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä
haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»
»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.
»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan
rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.
»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra
lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa
kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»
»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan
tarvita rähinää. -- Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin
kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin
muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te
sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen
perheensä kunniasta. -- Paha vain, että Teidän typerät riitanne
saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä
tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka
jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi
pyytäessään ruokaansa ja laskuansa -- vaatimatta sen suurempia
palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä
kuninkaanpojan tavoin -- katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän
vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi
vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo
hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen
tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan
paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto
epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän
illan loppua.»
Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen
hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta
hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli
puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.
Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen
välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta
samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi
kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen
pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli
suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat -- ja
sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa
tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen,
rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias
uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen
Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä
tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling,
kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen
uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan
vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja
tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita.
Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja
vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin
täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan
iloisessa »Mustassa Karhussa».
»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista
joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran
tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään,
astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin
jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi
kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun,
vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä
nostettu Isiksestä.»
Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella,
ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella
sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi
terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan
vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja -- kuten hän
vahvasti toivoi -- parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras
pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä
ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita
moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti
herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.
»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko
ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on
pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät
ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen
ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi
siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille
meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin -- jota taivas
ijäti siunatkoon ja varjelkoon! -- suloisissa katseissa.»
»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan
olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa
varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä
ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä
tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja
antakaa minun iloita elämästä.»
»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät
ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää
englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin
oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. --
Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen
ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni.
Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada
veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille -- kiiltävä
saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat
sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi,
joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono
huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden
taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme
Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai
kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen
iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko
reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää
murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»
»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti
hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen
kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen -- »puhutte oikein, iloinen ystäväni;
eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä,
tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän
varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin
joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»
Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael
Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun
pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään
hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo
ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle
puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli
vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti
jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän
ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti
tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden
meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän
rähinäänsä.
»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te
luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta
huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia
käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat
leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin
maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo
rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa
peittona -- hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää!
-- käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan
senkin tuhat tulimmainen roisto -- kun hän taas myymäkojussaan
Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen
vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu
puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että
luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon
välillä -- kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan,
kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten
peloittamiseksi.»
»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka
nyt on juhlan sankarina -- onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten
toisetkin?»
»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi
isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton
rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä
parannuksen, kuten niin moni muu. -- Eikä Teidän tule luulla kaikkea
sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. --
Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni
hieman kyniä hänen höyheniään. -- Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan
luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»
»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua
vaikka Tressilianiksi.»
»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja
luullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:
»Penistä, Treestä ja Polista
Tunnet miehen, joka on Cornwallista.
»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin
Cornwallista?»
»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte
olla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä
saattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia
etutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin
vuoresta.»
Isäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra
Tressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset
vaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi
alotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.