Harva suuri kirjailija on niin kokonaan sen maaperän tuote, josta hän
on noussut, ja harva on niin täydellisesti pysynyt uskollisena
synnyinseudulleen ja sen muistoille kuin historiallisen romaanin
uudistaja _Walter Scott_.
Hän oli ikivanhaa skotlantilaista rajamaa-heimoa, kuuluisaa
taisteluistaan eteläisiä valloittajanaapureitaan vastaan, kuuluissa
kiivaudestaan, urhoudestaan ja isänmaanrakkaudestaan. Monta sankaria
oli tuo uljas heimo synnyttänyt, ja monet tarinat ja kansanlaulut
kulkivat heidän urotöistään. Tietäjiä ja oppineitakin oli heidän
joukossaan, ja Dantekin panee erään kuuluisan noidan Mikael Scotin
»_Helvettiinsä_» synneistään kärsimään.
Ikänsä kaiken oli Scottien suku asunut maalla, vuoristossa, sotien,
ryöstellen, metsästellen. Walter Scottin isä oli ensimäinen, joka
lakimiehenä muutti kaupunkiin, mutta kahdeksantena kahdestatoista
lapsesta 15 p. elok. 1771 syntynyt Walter lähetetään iso-isänsä luo
maalle virkistymään ja voimistumaan, hänen oikean jalkansa kun halvaus
oli lyönyt rammaksi.
Vaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi
kuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa
linnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle
elämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla,
kuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan
suurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa
sieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen
romaanin uudistajan ja suurimman edustajan.
Scottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien
vain kolme läheistä juurta: heimo eli »_clan_», rajamaat eli
Skotlanti! Niiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä
kansan suusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten
niitä 1802-1803 kolme nidettä nimellä »_The Border Minstrelsy_».
Ja kun hän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen
pitempien kertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot,
perhetarinat, taistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen
opettavaiseen runouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin
»_The Lay of the Last Minstrel_» (1805), »_Marmion_» (1808),
»_The Lady of the Lake_» (1810), »_Rokeby_» (1812) ynnä monet
muut, herättäen isänmaallisella hartaudellaan, kuvausvoimallaan ja
uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja muodostuen aineellisestikin ennen
kuulumattoman tuottaviksi.
Jo v. 1805 oli _Scott_ yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin
välimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia
aiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää
ensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman
lyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin
aavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille ja
sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan v.
1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa, lähettää
Scott jo seuraavan vuoden markkinoille _Guy Manneringin_, eikä
siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan vuotta,
jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria kolmea romaania,
paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa nidosmäärän 74:ään!
Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin laaja toiminta eri
kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin, Swiftin y.m.) ja heidän
elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena historiallisena
kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja Skotlannin
historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki- ja
virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille
jonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä,
jota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:
1814. Waverley-kertomukset.
1815. Guy Mannering.
1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf,
Old Mortality).
1817. Rob Roy.
1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian).
1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor,
Legend of Montrose); Ivanhoe.
1820. The Monastery; The Abbot.
1821. Kenilworth; The Pirate.
1822. The Fortunes of Nigel.
1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well.
1824. Redgauntlet.
1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman).
1826. Woodstock.
1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers,
The Highland Widow, The Surgeon's Daughter).
1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth).
1829. Anne of Geierstein.
1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris,
Castle Dangerous).
Tällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin
rautaisen tarmon -- »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja
suurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa,
keskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! -- ja tavattoman muistin
avulla.
Useimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella
pohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin
useimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen
sankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin
luomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan
historian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä
sisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia
historiallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott
siitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin
käsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen elämän,
olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin, vaikuttavin
kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien
muinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen ja
luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot
asujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja
kansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman
uskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja
puolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten
taipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu
muinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei
enään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja
kauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja
mitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen,
puvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt
etusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa tämä
elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja surut,
hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole ainoana
silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja säätyänsä,
samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa hyvin
huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott syvemmän,
avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen
merkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin, ja
hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen
romaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia
saavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana,
herättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien
vastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän
liikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa,
ruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa,
hänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät
uudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein
murteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain
runsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin
Saksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen
historiallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter
Scottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille
kaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin
vaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita
varsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada
kielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m.
»Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin
kaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».
Tämä nyt suomennettu romaani, »_Kenilworth_», joka kolminiteisenä
ilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin, jotka
eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella. Scottin
kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna ilmestyneen
Maria Stuartin historiaa käsitelleen »_Apotti_»-romaanin vastineeksi
ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa Englannin
Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan» häviötä
sopivaksi lähtökohdaksi.
Mutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo
nuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin,
päivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä
kuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan
ihaillun balladirunoilijan William Julius _Micklen_ (1734-1788)
»_Cumnor Hall_»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet
salaperäisesti lumonnut:
»The dews of summer night did fall:
The moon, sweet regent of the sky,
Silver'd the walls of Cumnor Hall,
And many an oak that grew thereby.»
»Yö kastehensa lauhan loi,
Ja kuuhut kirkkaan taivahan
Cumnorin tornit hopeoi
Ja monen tammen mahtavan.»
Micklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän
Leicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy
Robsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen
kauheaan kuolemaansa.
Välittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena tälle
»ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia
lähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja,
loi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy
Robsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.
Sanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa niinkuin
Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja yhdisteli
tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi, välittämättä
ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee hän
»Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä vuotta
aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas tässä,
»_Kenilworthissa_», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla
kirjoittaneen »_Myrskyn_» ja »_Kesä-yön unelman_», kun tämä
tuleva suurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy
Robsart taas kuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria
Stuart pakeni Englantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7
vuotta Elisabetin vankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä
kykeni kirjoittamaan mitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin
virallisesti putoaminen portaita alas ja salaisesti väitettiin siksi
väkivaltaista pitelyä, kun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta
salaluukusta pohjattomaan kuiluun.
Itse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja
Elisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä
hyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta
Scott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin,
ei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet
päinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta,
vaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta
kilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä
selvillä.
Poistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa
Scott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin
leijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen
heikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.
On sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin
naisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti
entisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat
hänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita,
liikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.
Ja tämän »_Kenilworth_»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin
ehkä juuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta
ja miehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan
puuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa
Amyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa
kunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla
hankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.
Romaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta,
paatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen
Iagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi,
voimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin
latinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja
»_Guy Manneringin_» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta.
Ylen ovela kääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta
luo muutoin paljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen
rakenteeseen.
Kokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin
juuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun
se sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä
kohtauksia -- muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin
sovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa
--, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja,
kauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille
ominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.
Muutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin puolin
harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan -- mikä tavattoman
kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin -- vaan lähti
kirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa
tulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George Sandin
niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa
romaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti:
»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin
tapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen
vierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä
tietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi.
Niin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut laatia
suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä.
Kirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin tai
jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä tai
merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen
alkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen
vastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä
pyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin
kaiken muun kohtalon huomaan.»
Ja kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon
ja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan
ihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja
pitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet
kyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun
kuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »_Kenilworthissakin_» Amyn
surullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta ja
valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa
tyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta,
jonka hän lopussa toimittaa.
Moinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen
tarpeellinen, etenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton
velkataakka oli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja
heimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun ja
kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin käytännössä
toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti ja rakasti
»heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa, halusi hänkin
hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa ja hankkia sille
komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se hajaantuisi kaikkiin
maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän kotiseudultaan
maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi vuosien
mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan, keräten
sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen siellä
komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla
harjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja
istuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden
somisteiksi.
Tämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin
kirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista
omin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja
tuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja
huikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi
kirjainpainamisen ja kustantamisen alalla -- julkisesti ei kuninkaan
lyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua
liikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin!
Asioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin
yrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa
kantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.
Mutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja
sitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat
henkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa
tyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu
kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä
romaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan
sitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55
vanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit
huononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan
tehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista
vaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.
»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»
_Suomentaja_.