Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas
kirkolla neuvotonna viipyi taas,
lain tuomioilla kyllin ruoskittuna,
vaan evankeelin vettä janoten,
tuskaisen polton joka sammuttaisi —
päivänä sellaisena tietä pitkin
Joosua astuskeli luokse kirkon.
Harmaja parta liehui auringossa,
kirkkaana hohti apostolinotsa,
karskista ryhdistänsä huomattiin:
taas saarnahenki kuohutteli häntä.
Tien raivasi hän halki väkijoukon
ja kirkon kiviaidan päälle nousi.
Hän odotteli hetken, kunnes kaikki
aidalla hänet oli huomanneet.
Hengestä silloin kasvot kalvistuivat
ja kirkkorahvahalle haastoi hän:
»Kun kansa minun luokseni ei löydä,
on minun pakko tulla kansan luokse.
Häpeä näätsen kujillanne kulkee,
ja huutia ei surkeutenne tiedä.
Te vapisette pirun pelkoanne,
tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat,
nyt vaikka kesä ihanasti kukkii.
Te juoksette kuin kanat päättömästi
ja kaakatatte kokouksissanne
ja märehditte tulikivikuolaa,
pöntöstään jota pappi syytää teille,
vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte.
Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta!
huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa:
vain oma surkeutenne teille kostaa.
Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta
on luonnonjärjestystä polkenut
ja nuorten kiintymystä halveksinut.
Mammona oli ainut jumalanne
veljensä, ylpeydenpirun, kanssa,
— on siinä ruhtinaasi, kylä kehno!
Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin
talojen kesken kauppatavaraksi.
Kysynpä: viime tihutyötä vastaan
nousiko yhtään kättä, paitsi minun,
kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?»
Hän ootti hetken. Murahteli miehet
osaksi ärtyneinä, epäröiden,
osaksi myöntäin karvaan karhituksen.
Ja joku ällistynyt ääni virkkoi:
»Taitaapa olla totta, hitto soikoon!»
Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:
»Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään
liiaksi julkeasti, että henki
törkeää väkivaltaa vastaan nousee,
vaikka on lihan puolla pappi, kirkko.
Kas, hengen pitkämielisyys on suuri,
ja siksi siitä veisataankin viis,
vaan liiaksi jos sitä kiusataan —
se nousee silloin ja se silloin niittää,
kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa,
puhtaaksi laskelmien kurjan kentän.
Ei muuta jää kuin paljas musta maa,
harakat jossa räkättäen hyppii.
Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon
ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan
ja papin mahaan painalletaan pää
ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa,
ohitse mikä liikkuu taikka liehuu,
kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»
»Oletko ymmärtänyt, kylä kurja?
Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo
hätäänne eikö syynä ole ollut,
hän, joka kiusattuna unissansa
vaelsi, uskollisen kaipauksen
ihmeellisesti ohjaamana täällä?
Kas, noita ei hän ollut, eikä aave,
hän parannusta teille tuli tuomaan.
Näät kun hän öisin sairahana kulki,
kipeä tuntonne se tiellä liikkui.
Se totta eikö ole, hyvät miehet?»
Joukosta hyväksyvä häly nousi,
ja myönnytellen nyökkäilivät päät,
ja taaskin kuului ääni lausahtavan:
»On vankka perä puheessasi, ukko,
vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»
Valtainen hymy väänsi äijän kasvot,
kuin niillä poukkinut ois sammakoita,
vaan kuoli vähin erin suureen partaan.
Hän suoristautui koko pituuteensa
ja hilpeästi huusi päältä muurin:
»Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! —
Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi!
Tyttönsä rengille taas antakaatte,
niin siunattuna saapuu suvi teille!»
Hän haastoi julki, mitä moni mietti,
arkuuden salpa vaikka kielen kahli.
Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui
kuin jättipata yli reunojensa,
kantensa lastun lailla viskaten.
Sadoissa rinnoissa se riehahteli,
ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot:
»Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!»
Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi
kaikilta kylän pihatanhuvilta
nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit.
Ja kohta kirkon luona yhtyneinä
nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi
kiihkossa pyhän yksimielisyyden.
»Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin!
nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä
profeetta laskeutui ja astuskeli
sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.
Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi
sillalle raisun vihan kuohupäinä.
Kohisi haaravirta Vanhaantaloon,
harmaana, hiljaisena joka seisoi
kulmittain kirkon vastapäätä vallan.
Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa,
sängyssään jossa leski sairasteli,
ja kuului huuto: parittaja, noita!
Vaan silloin nähtiin portahilla veljet,
tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti,
aseinaan vankat, paksut riimunvarret.
Jo kartut nousi... Vaan ei ollut vaaraa,
he viittasivat liittolaisten lailla
ja Pankaria kohden seurasivat.
Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa.
Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko
ampiaisparven lailla Pankariin,
rinteellä ilkeästi pöristen.
Taloa lautamiehen saarsi kohta
uhaten kohotetut kartturivit,
ja piha täyttyi niinkuin satanut
ois miestä satapäinen rääkylauma.
»Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit!
Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»
Ei vastausta. Juhlallisin salvoin
uhmasi heitä ovi raudoitettu,
ja mykin ruuduin katsoi ikkunat,
kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa.
Ei vastausta. Mutta melu kasvoi,
ja joskus kuului lasin helinää,
kun kiviäkin alkoi taloon sataa.
Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti
ovea potkuillansa takomaan
ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.
Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi,
ja niinpä ilmestyikin yllättäen
Pankari portahille, kalvenneena
vihasta, kookkaana kuin jättiläinen.
Potkulla lennätti hän alas Jannen,
niin että poikaa oksetutti aivan;
vaan Pikku-Matin väänsi lautamies
kerälle vallan sekä hänet heitti
pihalle pallona, ja miestä silloin
rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon.
Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas,
ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.
Satainen lauma alkoi epäröidä,
metakka nolostuen hiljentyi.
Ei odottanut ollut tuota kukaan!
Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi.
Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein
ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin:
huomenna, ukko, varro huomenissa!
Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö
jo kohta lähde, että kunnialla
voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun?
Ja pako alkoi. Missä joku puikki
varoen ulkohuonerivin suojaan,
kuin välttämättömille tarpehille,
seurasi kohta kymmenittäin muita.
Ja illan tullen oli rinne tyhjä,
Pankarin piha yhtä autiona.
Kuin linna seisoi lautamiehen talo
mykkänä, salvattuna, tuijotellen
ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.
* * *
Vaan silloin syttyi siellä valo valju.
Se miettein sairain loisti yli yön,
se väliin hiljaa häälyi vedon myötä,
yöilman leyhyessä ikkunoista.
Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies
portaille astui päivän sarastaissa.
Hän talliin kulki, oven auki kiersi
ja valjasteli uljaan juoksijansa.
Hitaasti yli sillan kieri kiesit.
Ei ollut orhi oikein juoksupäällä,
ja ruoskaa liioin muistanut ei mies,
aatoksiin vaipuneena vain hän istui.
Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain
kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän,
vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.
Ja kumma rauha miestä ympäröi,
kun aamun ruskossa hän ajoi siinä
vuoria kohden vainioiden halki.