Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo.
Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto.
Se poltti ruumista kuin tervasrohdin
ja vielä ankarammin sielu parkaa.
Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle
vereksin turmanviestein, päivitellen
niin lähimmäisiään kuin itseänsä.
Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru
ja peitti päivän kirkkaan totuuden.
Ja taikausko tuulta siipiin sai,
monille syntyi kuusikuinen lapsi,
ja vasikoita tippui käyrin sarvin,
niin oli kylä sekasortoon syösty.
Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt
keskellä päivää mustalaisten joukon
portaitten eteen ajaa porhaltavan
ja hevoshuippausta hoilailevan.
Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä,
portaille vaikka jäljet johti, eikä
pois kääntyneistä rahtuakaan nähty;
ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. —
Ja Koskenkorva oli käen nähnyt,
vaan tavallinen käki ei se ollut,
kymmentä kieltä haastoi se kun mies,
vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. —
Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset
hirmuisin asein kylää kohden suuntaa
nyt kostoretken, johtajana Markus.
Ja milloin saapui idän puolta tauti,
kamala rokko. Siihen sairastunut
jo oli Vanhantalon äksy leski;
hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna,
ja niinkuin piki oli katse synkkä,
se oli varmaan hälle kuolemaksi,
— niin, toiset heti rangaistuksen saavat. —
Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan.
Itsepä Beelsebubin oli nähnyt
jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi,
kalpeneville nauraa virnotellen,
ja pyysi nuuskaa perkelettä varten.
Kuin noiduttuna oli kaikki nyt,
ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan
ruis heilimöi ja siitepöly leijui.
Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät
seisoivat lypsämättä ammuen
apilasniityillänsä vehrehillä,
utarin paisunein kuin pajanpalkeet,
halkeamaisillaan. Ja moni uljas
hevonen kuopi tallissansa jouten,
lakea kohden lannan kera nousten.
Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti,
vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle.
Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi,
lähteille syvemmille sielu pyrki,
kaikkea kohden henki kurkotteli,
pilvissä mikä taivaisena liehui.
Joosuan luona tyhjää oli vielä.
Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan
käsiksi pääsi, sitä korventaen
ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi
sekaannus kävi, kasvoi ahdistus.
Jyrisi pappi saarnastuolistansa —
takaisin täytyi ottaa hetken tullen
vahingot ajan pakanallisen.
Naisia pyörtyi joka sunnuntai,
ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen
taas yhtä neuvotonta oli kansa.
Portilla kirkon tölläili kuin lampaat
he toisiansa: mitä tehdä voimme,
me kurjat lapset tämän kauhun kylän?
Niin eli kylä tähän kesäaikaan
levottomuuden kouriin joutuneena:
sen vanhaa järjestystä järkyttivät
salaiset, väkevämmät luonnonvoimat.
Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko
keltaisin kyljin istui ihmetellen
ennen niin rauhallista maailmaansa.
* * *
Totista totta oli ainakin
se, että Vanhantalon muori saanut
ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt
näkyjä sekä täysin nöyrtynyt,
niinkuin on laita lopun lähetessä.
Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet
vaeltaneensa väärin, harhateitä.
pappia kutsui yhtenään ja aina
pipliaa piti pieluksensa alla.
Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä,
katumus että häntä vaivaa vain,
ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan.
Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta.
Kernaasti muori uhrattu näät oisi
vihalle Herran — silloin rangaistus
omansa ottain kylän voisi heittää.
Hoivaili häntä tytär, joka jälleen
takaisin kotiin oli muuttanut,
Pankarin vaimo vaikka olikin
hän papin mukaan — mutta mukaan lain
ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan
samalla puolen moni ja sen vannoi.
Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää
vihkimys näät ja äitimuorin juonta,
sen tiesi kaikki, ja se mielipide
Pankarin rannallakin yhä kasvoi.
Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin
takaisin Pankarille, että jälleen
alkaisi aaveen kammottavat käynnit,
joita ei viime öinä ollut nähty.
Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka,
hoivaten huolekkaasti äitiänsä,
velhoa, parittajaa ilkimieltä.
Sanottiin heidän paljon haastelleen
ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös
veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin,
Pankarin kanssa puhelleen ja tämän
rovastin luona käyneen pari kertaa.
Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat
ääressä kynttilän ja mietiskeli
jotakin ankarasti, seuranansa
vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.