Kulona kiiti viesti kautta kylän
kuin itse kirkko palamassa oisi:
»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut,
Pankari itse hänet tänne nouti.
Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä
pulskasti kestitään ja siistitään —
nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!»
Niin kiersi kylää riemuitseva huuto,
ja taivas hymyili ja kirkonkukko.
Ja huiske aitat sekä luhdit täytti,
kun vaatevarastoista pengottiin
esille pyhäliivit, silkkihuivit,
ja joka poika, joka soittaa taisi,
vaarnaltaan otti unhotetun viulun.
Hän viritteli hetken vimmatusti,
kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet,
ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.
Tyhjinä kohta oli talot. Mummot
vain hyljättyä pataa vartioivat,
ja pienet piltit seisoi ympärillä,
kysellen pelokkaina: onko sota?
Tienhaaraa kohden vieri taaja virta
helteistä uomaa pitkin kylätien,
terveeksi pelastajaa toivottaen.
Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki
portailla tien ja puhui saapujille.
Villiä jätkäntukkaa parastaikaa
keritsi siistimmäksi vanha renki
— sen näki pojat, jotka ikkunoille
kiipeili, toisiansa tuupiskellen.
Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.
Hevonen kuulu pantiin valjaisiin,
kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän,
ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin.
Ne koristeli kukkasin ja oljin,
poimituin lähipellon pientarilta,
nokkelat neitoset, ja huima soitto
riihestä raikui yhteisharjoituksen.
Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa
kajahti luota portaiden ja nousi
päin pilvenhattaroita tungoksesta.
Kuhisten koko piha hetken kiersi
taikinan lailla, jota vatkataan,
järjestys kunnes syntyi arvon mukaan.
Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto,
jollaista ei lie ennen kylä nähnyt.
Viuluja kaksikymmeninen parvi
hääpolskaa vingutellen ensin astui.
Profeetan hepo sitten hiljaa kulki,
ja matkaturkeissansa sitä ukko
ankaran arvokkaana ajoi itse.
Hän istui hikoillen ja kasvot loistain,
vaan renki seitsenkymmenvuotias
jalustimella takapuolla seisoi
niin suorana kuin nihti keisarin.
Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt
auringonkehrät, silat koristeltu
ruiskaunokeilla oli huojuvilla.
Kärryissä korkeimmalla istui Markus
kuin valtaistuimella paljain päin,
hatulla huiskutti hän muille joskus,
vaan muuten hämillään hän oli vallan.
Jäljessä astui näet arvokkaina
rikkaita kirkonkylän isäntiä
useat rivit, juhlallisin ilmein,
ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä.
Ja sitten tuli naisten taaja parvi
pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin,
jäljessä nyrkkisankareita talsi
ja poikaviikaria, koiraa, lasta.
Alemmas yhä arvoasteet painui
aivankuin katot ympärillä kirkon,
saattueen hännänhuikan kunnes päätti
poikansa pojanpojan kanssa Viilus.
Ei, viimeisenä luoviskeli vielä
pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa;
ilmassa nassakkaa hän heilutteli,
eteenpäin joskus pukki häntä puski.
Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään.
Talolta talolle kun retki kulki,
portailla kaikkialla liinat huiski.
Ja sillalle kun viimein saatto päätyi,
aurinko kallisti jo länteen päänsä.
Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut!
Rannoilta kaikkialta kaikui soitto,
ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen,
vastahan josta tähdenlennot säihki.
Joella leiskui tuli: jättilautta
tervaista puuta täynnä paloi siellä,
soihtuja heilutellen rannemmalla
veneitä souti veteen kuvastellen.
Joosuan luona juhla aamuun jatkui:
tömisti riihtä sadat kengänkannat,
kun vanha renki johti purppuria,
hääkarkeloa. Sinä yönä sortui
profeetan riihen silta ryskehellä
noustessa päivänkehrän — näihin asti
se muistomerkkinä on säilytetty.
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit
taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden
nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin.
Vaieten, pientareelta pientareelle
he astelivat, liian hämillänsä,
sanoa rohjetakseen mitään vielä.
Vain tähkät kuiskailivat kahisten
kuin ennen lakeuden lainehilla
yön äänettömän, tumman sinen alla.
He yhä kauemmaksi kulkivat,
he yhä syvemmälle vajosivat
ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.