Ei hauku koirat enää. Äänetönnä
valoisa yö nyt lepää seudun yllä.
Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä
nukkuvat leivot, eikä karmas laulu
ruisrääkän vielä ole alkanut.
Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta
ruisvainiot; ei leyhy pieninkään
huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa,
se hengittää kuin rajatonta rauhaa
ja heilimöinnin aikaa unelmoi.
Vain uduttaret leijaa valkosiivin
kuin unten harso lakeuden yllä;
joella aaltoilee se taajoin joukoin
ja virranvedon myötä karkeloi
järveä kohden, joka lepää alla
tiheiden usvaverhojen kuin vanki.
Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut
keväinen vuolas vuoksi alla sillan,
ja tukitkaan ei enää syöksähtele
kuin sonnit kumeasti rantaa vasten.
Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa
kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee
se syleilyynsä alla lumpeiden.
Silloinpa sillan varjon alta nousee
kuvastus valkeampi virran usvaa.
Kuin lumihaamu ääneti se liukuu
vedessä ohi toista rantaa kohden.
Se katoaa. Ja virta eelleen vierii
ja kuvastelee taivaan kalpeutta.
Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo,
enemmän hengen kaltainen kuin naisen,
valkeissa hartehilta kantapäihin,
pään ympärillä hiusten tumma hämy.
Hän kirkon portille on ehtinyt.
Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä,
ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa
vain kylän halki lakeutta kohden.
Hän jäykin askelin käy avojaloin,
niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti,
kuin kohden noiduttua aurinkoa
hän kulkisi ja unhoon jäisi maa.
Ei kuulu haamun askeleita, joskus
vain puvun laskos hiljaa kahisee.
Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt,
lumottu hymy on sen seutuvilla
kuin jäykkä valos onnen salaisen,
luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä.
Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset
kalvaista kasvoista ne katsovat,
sokeina, mutta silti näkevinä,
värähtämättä ilmaan tähdäten
jotakin kohden, jota muut ei näe.
Ja niistä nousee fosforinen hohde,
kuin kiiltomadon taikka virvatulen,
ja entää hänen edellänsä yössä.
Niin astuu hän kuin aave kylätietä
ohitse äänettömäin rakennusten.
Vaan kylän ulkopuolle tultuansa,
ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret
sinessä kohoo lakeuden takaa,
pettävän lähellä yön kalpeudessa,
hän nostaa niitä kohden käsivarret.
Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus
tähkien taa, kuin heräävien, jotka
väistyvät värähdellen pelokkaina.
Hän väliin peittyy udutarten harsoon,
valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu
ja riippuu hänessä kuin laahustin.
Taas näkyy hän; ja yhä kauempana
hän kulkee tietä ojennetuin käsin.
Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on
ja puolitiehen ulos lakeudelle,
ja kohta häntä tuskin erottaa.
Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu,
hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee
ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.
* * *
Vaan kylän taloissa ei saatu unta.
Tien varren väki valvoi joka yö,
levottomasti kummaa odotellen.
Aikuiset värjöttivät tutkistellen
jotakin merkillistä lauselmaa
lehdiltä Johanneksen Ilmestysten,
ja lapset vääntelivät vuoteillansa,
äitiä rauhatonna huudellen.
Myös naapureita saapui näinä öinä,
naisia, miehiä ja lapsiakin,
ja joukko kasvoi yhä akkunoissa
tien vierustan, kun aika lähestyi.
Kahdeltatoista kaikki rykelmässä
tähysti palsamin ja myrtin takaa,
varroten kuiskausta: nyt hän tulee...
Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt
kasvoja, jotka kahden puolen teitä
kauhusta kalvenneina häntä katsoi.
Avoimin suin ja ruutuun painettuina
ne kurkottivat, kunnes viime vilke
valkoisen vaatteen peittyi kulman taa.
Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa
suut vapisevat rukousta kuiski.
Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen
omalta nurkkaukselta kyllin kauas,
avattiin hiljaa haka akkunan,
ja ulos pisti päitä kaikkialta.
Tähysti silmät, korvat kuuntelivat:
se kohta tulee... Kavahdettiin taas,
kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto,
ja moni ruutu kiinni kiskaistiin.
Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon!
Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu,
käsiksi joka aaveisiinkin käy? —
Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä,
ja piiskan läimäykset läjähteli.
Joosua istui näet kaiket yöt,
etikkakäärein odotellen häntä
ja lämmin maito lieteen varattuna.
Ja ensi kertaa valvoi renkikin
eläissään, seitsenkymmenvuotias,
ja valjahissa ootti vanha tamma
ja kuopi tallissansa joka yö.