Pankari huoneessansa yksin nukkui
aviovuoteessansa valtaisessa,
jo neljä vuotta leskikalseassa.
Hopeanauris suuri naksutteli
seinällä ja sen luona riippui kookas,
lehtevä avain, kulunnasta kirkas.
Jo puoliyötä lähenteli kello,
vaan vielä hohti valo ulkoisalta
ja katsoi seinämiltä liikkumatta,
varjoa vailla, kuolleen kelmeänä.
Hän näki, kuinka pikku osoitin
taululla valkealla kellon kiersi
kuin ajamana hetkein kiireisten.
Se oli aina naksutellut siinä
veljellisesti, tyynesti, vaan nyt
se pisteli kuin neulavirroin häntä.
Hän yhä levotonna kääntelehti
vuoteellaan, painautuen pieluksiin
tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan.
Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen
avainta niinkuin toivon valkamaa.
Sen ottanut hän oli ensi kertaa
ovelta eteisen — se auttoikohan,
se estiköhän kummittelun? — taikka
sen täytyiköhän silti tapahtua
tahdosta jonkun voiman salaisen?
Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara.
He päivin kohtasivat vain, ja työnsä
tekivät, monta sanaa vaihtamatta.
Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä,
hän kamarissa, ovi suljettuna.
Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka
näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka,
ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse
vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.
Niin oli kulunut jo neljä yötä,
hän odotteli; Klaara tiesi kyllä:
hän pienintäkään pakkoa ei käytä.
Vaan silloin tapahtui tuo tavaton,
tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen
pusersi miehen sekä kylän tietoon
julisti koko hänen häpeänsä.
Kahtena yönä oli niin jo käynyt,
mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi
avainta, kelloansa: kaksitoista.
Tuvasta kuului kellon korahtelut,
ja käki alkoi pitkään kukahdella.
Jokainen kukku hikivirran nosti
otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu.
Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti,
heilurin lyönnit tasaiset vain kuului.
Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut.
Pankarin rinta hiukan rauhoittui.
Ehkäpä oli voitettu jo vaiva,
hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?
Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?...
Hiljainen hipse — sitten askeleita,
kaamea kulku eteisuksen luo.
Tartuttiin lukkoon... kerran... toisen kerran...
ei, avain oli poissa... askeleet
kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät
ympäri sitä kumman kuollein äänin.
Ne toista pääsytietä hapuilivat.
Pankari lojui yhä vuoteessansa.
Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut.
Jäykistyneenä lepäsi hän siinä
ja salli kaiken tapahtua vain.
Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä
hänellä kulki, päähän viimein nousten;
se kasvoi joka askeleella, jonka
hän lähestyvän kuuli huonettaan,
se laski hiukan, kun ne poistuivat
päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat.
Viimeinen ehkä oli tämä kierros?...
Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?...
Kilahti silloin haka akkunan
ja kuului avattavan ruudun rämy.
Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.
Seinällä taskunauris naksutteli,
tuvasta kuului lyönnit heilurin:
tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei.
Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi
avaimen kellon luota ottamaan.
Hän huojui ulos, lukon aukaisten,
ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.
Niin kului tunti, kului vielä puoli,
ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä.
Silloinpa kuului kärryn jyrinää
ja askeleita raskaan saapasparin.
Eteisenovi kävi, halki tuvan
askelten kapse Klaaran sänkyyn johti.
Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä
ja itkuinen kuin avuttoman lapsen,
levollinen ja lohduttava toinen.
Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet
Joosua jälleen oli löytänyt,
isällisesti kotiin kuljettaen.
Nyt istui partaniekka vuoteen luona
ja lohdutti ja tyynnytteli häntä,
ja ääni nousi, laski tyynin lainein
kuin kehto, joka uneen tuuditteli
sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka...
Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko
punervan hohteen huoneen seinään loi,
hän vasta hiipi ovelle ja poistui.
Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi
sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.
Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin.
Taas oli tuska hänet jättänyt
hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.