Juhannuslimot hohti alttarilla,
sen punasamettista reunaa kaartain,
ja juhlalehtimajan taustasta
kultainen risti väliin kimmelteli
kannella jättimäisen raamatun.
Alttaritaulun varjostivat koivut;
ne ojensivat tuoreet latvuksensa
Lammasta kohden, joka rauhaisasti
söi laitumellaan niiden lehvistöjä,
toisessa sorkassansa poikkilippu.
Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti,
pasuunaa julman suurta puhaltain
pirua kohden holvin vastapuolla.
Niin ihmeen valoisana loisti kirkko!
Voi nähdä hietajyvät lattialla
ja niskain pisamatkin edessänsä.
Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi
astunut tähän synkkään asuntoon.
Ulkoa tulvi sisään valovirrat
lävitse ikkunain ja ovenaukon,
ne koivikosta sätehissään kantoi
vehreän hohteen koko temppeliin.
Ja auringossa kylpein sakaristo
sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.
Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot
olivat päättyneet, vaan vielä viipyi
ahneesti odottaen seurakunta.
Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä,
tupaten täynnä oli kaikki penkit,
ja seinävierilläkin seistiin vielä,
hattuja hypistellen, tuijotellen.
Ovella oli tungosta ja toraa,
kun lapset, koirat ulos suljettiin.
Lisäksi saapui Vanhantalon väki
häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä,
mitenkä synkkinä he heitä varten
varattuun ensi penkkiin istuutuivat.
Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa
vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus,
niin että hetken kuului, kuinka leivot
liversi viirikukon ympärillä
päin kirkkautta, kuinka kottarainen
harjalla katon iloissansa kirkui.
Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta.
Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi
yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui
portaille oven ulkopuolle, jolloin
häävirren aloittivat urut kirkon.
Ovea kohden käänsi päänsä kaikki,
nyt väki siellä kahtahalle siirtyi.
Ja urut pauhasivat, kansa lauloi
ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä.
Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde
kuin hautajaisissa, kun arkun kansi
avataan ennen vainaan viime matkaa.
Pankari korkeana mustissansa,
harmaina kasvot, astui käytävää,
ja valo leuan vapisevan kieli.
Varjona liukui hänen rinnallansa
ääneti Klaara, vaikka valkoisissa
hän oli myrttiseppeleestä aikain.
He pysähtyivät alttarille, jossa
koivujen vehreydessä musta pappi
odotti pyhä kirja rinnallansa.
Puvulla valkealla Klaaran loisti
auringon säteet vihertävin varjoin,
ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet.
Lumeksi jäätyneeltä näytti hän,
vaan yllä lautamiehen synkän pään
värisi valojuovat levotonna.
Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen,
naisäänten kimeästi veisatessa,
holveja kohti kaikuen ja häipyin
urkujen jälkisoittoon hiljaiseen.
Hiljeni yhä. Luona oven vain
värisi vielä joku vanha ääni,
seuraten varmaan jotain väärää virttä
Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus.
Aukaisi pappi raamatun ja alkoi
Paavalin sanoin tosirakkaudesta.
Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui,
kuin kauan sitten hukkunut hän oli
toivottomuuden rannattomaan mereen.
Takana kohisi ja kiehui, hyökyi,
edessä kuohui hän ei kuullut mitään,
hän tiesi vain: se oli sama virta
ihmisten pahuuden ja vääryyden.
Mitäpä koski häntä virran juoksu?
Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.
Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein
porttia kohden, josta kesä vihmoi
ilvettä valon yöhön kuoleman.
Hän myöhään vasta huomasi, se että
ikkuna avoin oli sakariston.
Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla.
Kumartui kukkalehvä pihlajan
ylitse hautakiven sammaleisen,
ohitse liihotteli perhosia,
ja muurin yli, alta pihlajan
kappale kylätietä näkyi, joka
kaarteli kautta viherjöivän viljan
pois kauas kohden — vuorten sinirintaa.
Hän katsoi sinne, vailla kaipausta,
ei ollut siellä _hän_, ei ollut rantaa.
Vain jonkun sanan erotti hän joskus,
kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu,
se kärsii kaikki, toivoo kaikki»... Kas,
nyt istui pieni peippo sammaleella
tuon hautakiven, luona pihlajan;
se kohden oksaa kaulaa kurkotteli
ja liversi ja nokki iloisesti
koloja sammaltuneen kirjoituksen
ja löysi jyvän, livertäen jälleen.
Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu
taas sadan suven jälkeen jossakin
unhotetulla hautakivellämme,
ylistäin iloa ja sammaleita...
Vain hetkinen... Ja kuinka paljon ehtii
jo sydän raukka kärsiäkään meissä!...
— »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika
Pankari, Jumalan ja seurakunnan
edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi
tiehensä, jotain varmaan säikähtäin.
Tuprahti tieltä sankka pölypilvi
pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti
rattailla noilla! Huima ajomies!
Karkua kiiti kärryt vuorta kohden,
kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti.
Hevosen pää vain näkyi toisinansa,
vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies
ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli
ja ruoskaa käytti... — »Kysyn sinulta,
Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt
mies oli käänteessä, ja pölypilven
hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne.
Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta,
Kristiina Klaara Vanhatalo tässä
edessä Jumalan ja seurakunnan» — —
Hän liikahti ja kädet nosti kohden
avointa sakariston akkunaa
kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa.
Ja sitten ääntä päästämättä vaipui
koivujen, alttarin ja papin eteen.
* * *
Kavahti pystyyn koko seurakunta,
ja kylmät väreet kulki läpi joukon.
Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä
ei saanut kukaan järkytykseltänsä.
Ja syntyi äänettömyys kaameampi,
kuin huudettu jos oisi raikuvasti.
Hämmennys tuijotteli katsein kalvain,
ja kaula kurkollansa tähyiltiin
vihille pyörtynyttä morsianta.
Vaan porrasaskelmalle vaipuneena
Pankari karski istui, painaltaen
pois kääntyneenä käsiin kasvojansa.
Hartiat vavahteli — Jumalansa
ja seurakunnan nähden itki hän.
Välehen tointui Klaara kuitenkin,
vaan oli niinkuin poissa, äidilleen
ei sanaa vastannut, ei papillekaan.
Veljensä silloin hänet nostivat
ja varovasti kuljettivat ulos.
Tungeksi ympärillä kalvas kansa;
ahdistus oli lauennut, ja nyyhky
ja siunaukset morsianta saattoi.
Portilla ootti, käyrät painuneina,
iloinen soittokunta murhemuodoin;
nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat.
Ja joukon jälkeen yksinäinen mies
asteli alla päin ja äänetönnä.
Sillalla hetken seistiin epäröiden,
minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti
nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne
ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä.
Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu
ohjetta selvää, hän vain ravisteli
mietteliäänä vanhaa paimenpäätään.
Hänelle totisesti ensi kertaa
tällaista sattui, lausahteli hän,
ja sieti ottaa selvää säännöksistä.
Nyt astui esiin äitimuori, nosti
päin toista rantaa käden käskevästä
ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!
Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.