Tienhaaran vanha riihi hönkäeli
savua niinkuin sauna lauantainen,
ja lämpö katon yllä karkeloi
tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi.
Tungokseen asti näet kansaa siellä
penkeillä, permannolla istuskeli.
Hämyssä piippunysät hehkuvat
valaisi tuolla täällä nenänselkää
kuin tulisilmät päiden rykelmässä;
nuoriso nurkkiin oli ahtautunut,
ja siellä kävi kujeilu ja tirske;
vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla
odotti kaksi kynttilää, sen takaa
näit rengin harmonikan tynnörillä
kuin kiinni pannun jättipostillan.
Ryintä yltyi, kiihtyi odotus:
jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?
Vaan puolen kylän väki keskellänsä
erillään istui loukoissaan nuo kaksi
rakastavaista, jotka hiipi sinne.
Näkymätönnä heidän välillänsä
hämärän halki johtolanka kulki
ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas!
Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen
luo pöydän astui vanhus harmaapää,
sytyttäin arvokkaasti kynttilät.
Hän kämmeniään paukutti ja lausui
kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu!
Profeetta astui sisään, turkit yllä,
uhalla lämmön arvokkuus niin vaati;
ja ukon juhlallinen, harmaa parta
valtoinna valui turkin rinnuksille;
kuin tietäjällä kirkas oli otsa,
hiessä tosin nyt, ja kädessänsä
hän piti pitkää saarnakirjoitusta.
Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä
hanuriin tarttui, tynnörille istui,
ja niinpä alkoi ilovirsi soida:
Hei, armaat siskot, armaat veljet,
kokoontukaamme karkeloon,
karkoittakaamme pahan eljet,
ja ilon virsi raikukoon!
Kas, päivä iloisesti paistaa,
ruis kohoo kolmeen kyynärään,
ja kaikki luojan luomat maistaa
riemua saavat onnen tään.
Kirkossa paksu pappi jakaa
viiniä, mannaa taivaitten,
vaan hikipisaramme takaa
ehomman meille autuuden.
Maan multa varmempi kuin usko
on taivaan kultaportaisiin,
ja lempeemmin kuin pilvenrusko
luo lanta hymyn raatajiin.
Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme
nyt temppelissä elämän,
niin kauan kuin me maistaa saamme
iloja armon laakson tään!
Tuo armon laakso ilovirren päässä
sai naurun kukkasadon versomaan
savusta sankan riihen hämärässä.
Ja kotvan kesti naljaa vallatonta,
vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen
hanuri kiinni painui rengin vanhan.
Profeetta silloin nousi pöydän takaa.
Hän hetken seisoi kookkahana vaiti,
ja valo hohti hänen otsaltansa
ja parran haivenista. Sitten otti
hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet,
ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko
elämää julkikuritonta viettää?
Ja silti... kuitenkin... en, hiis vie, näe!...»
Lähemmä liekkejä hän kumartui,
vaan riihen hämärästä joku nulkki
— lie ollut kirkkorannan veitikoita —
kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska
taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui,
aloitti ukko uudellensa saarnan
lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet,
ken teistä ei... no hitto soi, kun hämää!...»
Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.
Profeetan pöydän luona apostoli
kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä
paikasta toiseen parran ympärillä.
Henkeään pidätteli kesäilta,
vetoa hilliten ja odotellen
viekkaana tuokiota otollista.
Taas liekit lekkumatta paloivat.
Kolmannen kerran liki kynttilöitä
aloitti profeettamme saarnan: »Veljet...»
Vaan silloin liekki salakavalasti
lehahti paperiin ja siitä partaan,
sähisten niinkuin itse piru oisi
Joosuan tulenloimuun sytyttänyt,
ja renki kiirein tulta sammutteli,
ja riihen täytti melske hirmuinen.
Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä
ja muuttuneena, tyrmistynein mielin
silmäili ympärilleen, sekamelskan
hän näki julman: penkit särjettyinä
lojuivat sikin sokin permannolla.
Ulkoa vielä kuului kirkunaa
ja huutoja, ja maassa polvillansa
profeetan eessä renki harmaapää
rukoili sangon pohjaan nojaten,
ristissä käsin, vettä valuvana.
Ja hänen koko suuruutensa häilyi
kuin katku äitelä ja tympäisevä
yön tyhjyydessä polttoroviolta.
Kylässä monta päivää naurettiin.
Vaan Joosua ei liikuskellut missään,
hän lymyi kituen ja äkeissänsä.
Profeetan tähti parran kera laski,
sieluja kirkko hallita sai yksin,
ja lihan kauppa säilyi ennallansa.