Ehtoona muutamana rengillensä
Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty,
ja valmista on sahti, sanoo piiat.
Nassakka ota, Vaskisaareen souda,
niin kumoamme naukut iltasella.
Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»
Vilpittömältä vallan tuntui ääni,
ja talon rahat taskussansa renki,
nassakka kainalossa, ruuheen astui
ja souti, jotta joen vesi velloi.
Järvelle ehdittyään airot heitti
hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä.
Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin hiljaisena siinsi järvenselkä.
Ei soinut vetten yllä hyttystanssi,
ei äännähdellyt sorsa ruohikossa,
ei kala ainoakaan molskahdellut.
Kuin lasi kirkas oli järvenpinta
välissä kahden samanlaisen mailman,
samoine päivineen ja rantoineen.
Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin tarttui uudelleen hän airoihin.
Hän maistanut ei ollut sitten kevään,
kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi,
sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika.
Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki
veteli kiivaammin, ja viinaleili
somasti hohti ilta-auringossa
ja heilui soudun tahtiin houkutellen.
Vedessä kaksin kerroin saari kellui,
kaksine metsinensä, sauhuinensa,
vain tummempana hieman aluspuolta.
Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi
keskellä kuvaa, tuijotellen häntä —
nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät
yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi
rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi
tuo nelisarvinen ja kaksipäinen
punainen kummitus ja vartoi; eikä
Jannea missään Markus renki nähnyt.
Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren
ympäri aivan — pukki kulki myötä
ja teki käännökset kuin sotamies,
kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne.
Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti.
Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan
ja heitti nassakkansa ruohikkoon.
Ja pukin valmistautuessa puskuun,
lekkerin lennättääkseen järveen, hän
veneestä loikki veden roiskuessa
ja tarttui hirmun sarviin takaapäin
ja puristi kuin pihteihin sen kiinni.
Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.
»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta
on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt
sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää?
Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»
* * *
»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki,
kun viinoinensa tupaan astui jälleen
ja lautamiehen yksin näki siellä,
— »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.»
Karisti tuhkan piipustansa ukko
ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään,
me kahden ryypyt tänään kallistamme.»
Silmäsi ällistyen häntä renki;
hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät.
Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt
ois jousen Pankari, ja sitten syntyi
äänettömyys kuin ennen kamppailua.
He istuutuivat kahden puolen pöytää
kookkaina, jäykin ilmein vastatusten.
Pöydällä honkaisella kummallakin
edessään oli tuoppi sekä kippo;
toisella puolla paksun nassakan,
toisella sahtitynnörin näit suuren
pöydälle nousseen, tappi irrallansa.
Kun ensin oli kipot viinaa täyteen
kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit,
Pankari kipon pöytään kopahutti,
ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat,
vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri
ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.
Hämärtyi heidän ympärillään tupa.
Ei käkeäkään kohta nähnyt enää,
kuin jostain kaukaa pimeyden maasta
se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin
ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan.
Vaan vaskipannut uunin reunustalla
kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat,
ja leili, hohtaen kuin öinen kuu,
tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä.
Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka
rengistä sekin tuntui harvenevan,
ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.
Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi
lävitse rengin sielun, vyörytellen
elämän hurmaa yllä hornankuilun,
jäljessä souti sahdin mainingit
kuin huokaukset tummat syvyydestä.
Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla
auringon paisteessa kuin kuningas,
ja koko mailma häntä kumarteli,
ja joku armahasti tähkäin takaa
avoimin sylin häntä vastaan astui,
kultaiset rahat joka sormen päissä.
Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan,
liejua täynnä suu, kun kaikki toiset
hääsaattueessa yllä soutelivat,
eivätkä kuulleet hänen huutojansa...
Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään
ja virnisti kuin susi Pankarille.
Nyt huomasi hän, että kieli liikkui
ja haastoi kaikenlaista, selvennellen
sanojen sisältöä monin kuvin.
Elämä oli ensin näyttänyt
kirkkaalta ilon sinitaivahalta;
hän sitten itki, kurjaakin se oli
ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta;
ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun,
kun suosiossa naisten on kuin hän;
hän komeili ja kerskui pitkän tovin,
hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan,
ja viimein pääsi hänen huuliltaan
väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».
Nyt luuli hetken tulleen lautamies
työ täydentää. Hän nousi nopeasti
ja yli pöydän kurkoittautuen
lähelle rengin korvaa painoi suunsa.
Hän jotain käheästi kuiski tälle,
valahtain valkeaksi kasvoiltansa.
Hän jotain kysyi, vastausta vaati.
Oliko myöhä? Sammuneena nukkui
nyt jättiläinen vaiti penkillänsä.
Ei vastausta. Rengin pää vain painui
alemma alla kysymyksen taakan.
Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi
nyt kävi lautamies ja vavahteli.
Hän kumartui ja kysyi uudelleen
ja kuulosteli tuskin hengittäen.
Pää rengin painui alemmaksi taas,
vaan mykäksi jäi avonainen suunsa.
Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille
renkinsä Pankari ja polvellansa
ponnisti selkään velton jättiläisen
ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen.
Ovelle retkahdellen mentiin näin
ja portaille — sai siinä ruho vauhdin
ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.
Sumussa pää, vaan iloisella miellä
eteenpäin hoiperteli Markus kohden
jotakin ylhää, joka viittoi yössä.
Niin kumman suuri oli kirkonkylä,
ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti.
Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin
kirjoissa jossain siitä kerrottiin,
ja auma, jonka ohitse hän kulki,
— se oli merkillinen liikkumaan
ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi!
Pankari kunne jäi, se kurja raukka?
Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. —
Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!...
... kuin rotan loukko... seinät kylkiin kolkki
molemmin puolin, kulki vaikka kuinka.
Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä...
Hän talsi, talsi kärsivällisesti.
Hän pyrki jotain kajastusta kohden,
hymyillen joka hohti häntä varten.
Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi
näkymätönnä ohjailisi häntä.
— Pankari kunne jäi, se piru parka?...
Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan...
Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä,
ja sisään joutui hän kuin lentämällä.
Johonkin pehmeään hän kompastui,
vaan hyvä oli siinä hänen maata
kuin ruusuvuotehella konsanansa,
ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt
lähestyi häntä, koski olkapäähän...
Hän silloin autuaana lepoon painui
ja uneen vaipui kädet ristikkäin.
Vaan sikolätin eessä lautamies
hetkisen vielä seisoi kuulostellen,
sisällä kunnes kaikki järjestyisi.
Hän sitten astui kaivon luo ja nosti
jääkylmää vettä syvyydestä sen,
valellen kauan sillä kasvojansa.
Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi,
samettiliivit kauniit ylleen puki,
säkenin kirjaillut, ja valkopaidan;
huolella siistiytyi hän peilin eessä;
sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.
Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde
valaisi seuralaista valkeata
ja säikkynyttä — siinä oli Klaara.
Hän johti neidon sikolätin luokse,
avasi oven sekä lyhdyllänsä
valaisi asukkaita pahnojen.
Lihava, punasilmä emäsika
heräsi unestansa röhkien,
vaan sian kupehella näkyi jotain
valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa.
Pankari lyhdyllänsä lähemmältä
valaisi sekä näytti kädellään:
»Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa
hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»