Ei oikeutta saanut ihmisiltä!
Hänestä tuntui, että tiellä käyvät
ivallisesti supatti ja vilkui:
tuo raukka tyttönsä on menettänyt,
saa nähdä, käykö känää huuhtomaan
mies Vaskisaareen?... Varo pukki ruojaa...
Hän kulki, kulki niinkuin etsien,
ja sydän jyski niinkuin vainotun,
vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
Hän vainioiden halki kuljeskeli
ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä.
Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko
portaillaan kyhnötteli poltellen
takkuinen rotta, päivään ryöminyt.
Murahti Viilus huomenen, ja Markus
istuutui äijän viereen
Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi,
minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka
on laita, Pankari kun tytön otti?»
Urahti tuima ukko: »Totta vie
on särjelläkin sappi niinkuin hailla.»
Hän vaikeni ja nysää lataeli
kourilla, joissa suomut hopein hohti
kuin kuurankiteet multakokkareissa.
Ja syljen ruskean hän ruiskahutti
kuin halkeavan murskun mujun, jonka
se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui:
»Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon.
Kun viime viikon maissa kokemassa
luodolla tuolla olin pyydyksiä,
niin oli, piru vieköön, koukussani
sellainen hauki, ettei ennen nähty.
Se painoi paljon toista leiviskää
ja paksu oli pahus niinkuin porsas.
Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt
heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden,
kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet.
Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin,
olihan synti heittää moinen saalis.
Me rimpuilimme iltamyöhäiseen,
ja vesi kuohui vallan helkkaristi.
Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen,
vaan veneeseen en saanut perältäkään,
kun puuttui kirves ja kun käsissäni
ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika?
Aurinko laski, hämy maille painui.
Sen silloin viime kerran kiskoin luokse
veneeni, siunasin ja sanoin tuolle:
'No mene herran haltuun, mutta muistaa
minua saat, sen takaan' — sitten painoin
sen toisen silmän peukalolla puhki.
Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. —
Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa,
ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»
Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.
Kahdettatoista Matteuksen siellä
selitti pappi, kuinka Jeesus kulki
kultaisen viljan halki sapattina,
ja apostolit taittoi tähkäpäitä,
vaan synniksi ei katsonut hän sitä.
Se oli kaunista. Ja renki vaipui
mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan,
ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara
yhdessä viljan kesken vaelsivat.
Vaan silloin nousi rintaan tuska taas.
Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut,
ei lohdutusta suonut kirkkokaan!
Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin:
hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön
isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi...
Kun alkoi lähtövirsi, torninkello
kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos,
ja sydän rinnassa myös rynnisteli,
vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
Ja vainioille taas hän yksin kulki,
vain kirkonkellon soitto seuranansa.
Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden,
kun tähkät juuri taipui maata kohden,
punaista jotain sieltä vilahteli
ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa.
Se Klaara oli, mutta muuttuneena:
hän kulki katse painuneena maahan
kuin jotain etsien; ja pyhähuivi
valunut niskaan oli, hiukset peitti
kuin pitkän matkan kulkeneella pöly,
ei auringossa hohtaneet ne nyt.
Ruismeren keskellä he kohtasivat,
seisoivat vaiti hetken, tuijotellen
toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi.
He silloin epäröiden tarttuivat
toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara:
»Aamusta asti olen vaeltanut
kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.»
Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt
Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.»
Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena
ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen.
Päin painunein he tuijottivat kauan.
Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä
kylässä vain ja hänkin hupsu lienee.
Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle,
hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä
sinua varmastikin pälkähästä.
Hän puhui jotain, ettei riemu riipu
onnesta, eikä onnettomuudesta
tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan,
kun tuska sydämessä kaihertaa.
Kysymys oli silti pulmallinen,
hän tuumi, sieti harkintaa ja paras
se paperille oli kirjoittaa,
hän siksi iltakokoukseen sen siirsi.
Vaan totisesti kylän puhdistan
kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi.
En luota paljon tuohon apuun, mutta
on hyvä sinun myöskin sinne tulla,
hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»
Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat
ja arastellen eri tahoillensa
ruisvainioiden kautta poistuivat.