Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa
ovelta ovelle, ja kielet jauhoi
kosintaa Pankarin nyt minkä ehti.
Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain
epäilty ei: kun Pankari vei kihlat,
on liitto vankka niinkuin hovin päätös.
Ja moni pulska poika alla päin,
nolona niskavillojansa kouri
ja mietti: »Löyhemmässä istui hän,
kun renki hänen kintereillään kieppui.
Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.»
Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi
ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti
keskellä luojan päivää Vaskisaareen.
Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen,
heristi nyrkkiään hän yli virran
ja vannoi ennen iltaa jokaiselta
nujertavansa niskat sillä puolla.
Niin syttyi tappeluita tuima sarja
yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa,
vaan tässä vihan vimman aallokossa
kuin vuori vankka seisoi lautamies.
Vain yksi vääryydeksi julkeaksi
julisti tapahtuman sanoin suorin.
Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla
asusti, Joosua, tuo urho hupsu,
»profeetan» nimen saanut parrastaan
ja sananjulistamisinnostansa.
Hän vaeltanut oli mailmanrantaa
laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui
vakaana tuvassansa kera rengin,
isännän kumppanin ja rakkaan veljen,
jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti
hän paras oli tanssimestareista,
jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä.
Profeetta oli ilon harmaa airut,
mies uskon oman, joka eri teitä
kuin pappien ja kirkon oppi kulki.
»Ne katon liian korkealle kaartaa,
kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat»,
hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy
kuin lampaanvilla sielu paran selkään,
ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.»
Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan,
kun kansaa kulki tiellä mustanaan,
hartaana, virsikirjat vatsan päällä.
Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto
herjaavan, remahtavan riemukas;
vanhukset messusivat voimain takaa
iloista uuden uskon virttä siellä.
Papille oli hän kuin rutto, vitsaus,
ja saarnoissa hän oli pannaan pantu,
vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta
vaellus miehen oli kaikin puolin.
Ei kellekään, ei edes itsellensä
hän pahennusta koskaan tuottanut.
Jumalanpalvelusta todellista
hänestä oli kylvö-, kyntötyöt,
ja jollei omat pellot riittäneet,
hän kävi rallatellen naapuriin.
Vaan eipä ollut koko pitäjässä
hevosta sellaista kuin profeetalla,
niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä;
ja eipä ollut koko maailmassa
renkiä moista, seitsenkymmenistä:
hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui.
Ei suotta arveltukaan lutikoita
profeetan luona hyvin ruokituiksi.
Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui.
Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna,
epäilevinä osoitettiin otsaa.
Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat,
vaan myöskin onnellinen tavallansa,
uskossa jotta olla taisi voimaa.
Ei ollut ihme, että harventui
penkeissä kirkon väki toisinansa,
ja suntio sai panna säppiin oven;
profeetta hartaudenharjoitukset
riihessä näet piti riemukkaammat.
No niin, hän viime kokouksessansa
julisti kuulijoille julkisesti:
On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi,
ja yhtä hyvät renki, lautamies.
* * *
Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke,
pöly ja turve jokeen tuprahteli.
Onnensa templin raunioilla seisten
sai Markus renki rautakankeineen
hammasta purren hävitystä tehdä.
Jokainen hirsi, joka maahan vieri,
vei osan elämästä mennessänsä
syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi
sen jälkeen hetken rannan roukkioon.
Pankari itse toista sauvaa käytti
toisessa päässä hirttä, ja he väänsi
kyräillen äänetönnä toisiansa.
Niin sortui luhti nopeasti maahan.
Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät.
Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään,
tuon vanhan kellon alle, jonka käki
rämisten kukkui hänen murheelleen.
Pankarin varkaanpelko vallannut
äkisti vallan oli, koiranunta
höröllä korvin nukkui hän ja vahti
ovea eteisen, hän varhain nousi
ja myöhään valvoi sekä muisti aina
kamarin oven työntää auki yöksi.
Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt
yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko
hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.
Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina
asuaan renki peilin eessä siisti
ja lähti sitten suoraan yli sillan
luo lesken varmuus täytyi hänen saada.
Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä
kuin joku seuraisi, ja portahilla
hän hetken epäröiden taakseen katsoi.
Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.
»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin
»huomenta» nyökähytti Klaaran maammo.
Hän seisoi luona lieden, katsahtaen
tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin.
Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa.
Penkillä veljet tupakoiden istui,
tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti.
He häneen katsoivat kuin sanoakseen:
Parempi meistä oisi ollut kauppa,
jos raha rengin seuraa rakastaisi,
vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. —
Hän painoi puuta, katsoi permantoon,
ja painostavan hiljaisuuden rikkoi
vain padan porina ja kellon rakse.
Hän hattuansa pyöritteli kotvan
ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi:
»Sanomaan tulin, että joskin renki,
niin varoja on perintönä kyllin.
Isäni toisen pitäjän on mies
ja talo vankka hänellä on siellä,
vaan ahtahaksi kävi ukon luona.
Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo.
Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa.
Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa
kuin naurua ja sanoi mielin kielin:
»Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät,
niin jouduit myöhään, hyvä renkimies.
On luvattu jo hänet Pankarille,
ja kihlat tilattu on kaupungista.»