IV.

Tyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta

tahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa

enemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on

lapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten

ominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle

ja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen

sääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen

itsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen

sopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se

sopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin

nuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin

ehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin

sijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen

ole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta

väärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.

Siinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla

myöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan

vaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä

naista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos

nainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos

hän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä

sopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan

että kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää

ja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista

vähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta

on keksinyt.

Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja

oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten

tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän

työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista

kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään

monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin

tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee.

Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja

yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista

totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä

puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.

Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen,

niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin

ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis

juuri _heihin_ totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta

kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen

ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.

Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa

lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:

"Sin syster skulle de ge kung Ring;

hon ensam kunde hans skymf försona;

Om ej, so toge han land och krona".

Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden

omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu

sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on

luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä

oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet

tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.

Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa

tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi

opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka

pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei

jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän

vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun

tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään.

toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä,

eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja

sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole

ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat

jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.

Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo

_perusteita_. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella

vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun

menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104,

105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies

tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun

tämä _naisena_ päättää. Jos vaimo tuo esiin _perusteita_, silloin

tulee miehen tukkia korvansa, sillä _perusteet_, ne ovat _hänen_

[harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella,

mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin,

ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama

kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella

kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa

kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa

itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä

tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka

vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen,

vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen.

Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat

pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi

toisellaisen kasvatuksen.

Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä

ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on

puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen

perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet

toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että

ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus.

Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät

vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka

kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt

olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on

siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon

ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta

tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja

kansalaisena tulisi vaikuttamaan.

Runoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat

kuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että

ensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat,

on enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja

kukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen

pideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen

tuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi

kunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen

paikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:

"Vid en ring af skönheter

Ställ dig tjust att dricka,

Högt för alla gratier,

Sakta för din flicka.

Onämd ser hon af din min

Dock ditt hjertas mening.

Dans och kärlek! Sång och vin

Himmelska förening!"

laulaa Franzén.

Näin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu

aistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty

alas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.

Poikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka

ihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu

selväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon

yhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on

hankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen

sijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan,

usein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn

elinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä

leikkiä lyömään:

"Medan du omkring dig ser

Ynglingar i låga,

Flicka sjung vid ditt klaver

Skämta vid din båga.

Lek med diktens drömmar än

Och dess blommor plocka,

Lek med sjelfva Kärleken

Såsom med en docka."

Samallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme

kaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa

käsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin

sukuihin.

Osoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in

kirjasta "En moders ord till fosterlandets döttrar," kirja, joka usein

tulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta

ystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus

kodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä

hänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa:

"Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta

vaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen.

Tuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko

taikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen

epäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä,

rakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa

taikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja

huolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa,

sitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä

huoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa

seinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja

ja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa

epäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka

hän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja

silloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen

perheenjäseniin."

Tytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että

muut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät

tehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:

"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että

hankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja

talouskalut."

"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on

korjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä

ensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta

sille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa,

mihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän

taas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen

asettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa

voipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä

seimelläsi".

— — "Silloin teistä on _tullut_ [Burow'in harvennus], mitä teidän

Jumalan tahdosta tulee olla, kodin _koristus_." [Julie Burow: "Ett ord

till fosterlandets döttrar", siv. 33, 35 ja 49.]

Samaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa

mielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: "Onpa nautinto katsella

nuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria

ja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —"

Ehkä sanani kuuluu armottomalta. "Täytyykö siis niiden, joilta luonto

kielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa

pakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?" —

"Täytyy", vastaa tekijä.

"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy

jostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän

sillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta

ymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla

sitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia,

niiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. ... Karttakaa siis

tanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen

puutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne

toisten ilosta."

"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa

ja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla

odottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi

muuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin

katoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä

etuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii

taikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä

kieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle."

Kodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus!

Viimeisestä sanoo rouva Burow:

"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. —

Ja oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän

luonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena."

"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja

kukkanen." [Julie Burow: "En moders ord till fosterlandets döttrar",

siv. 57, 60, 72, 73.]

Moni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan.

Rouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään

lailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä

ajatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: "Hänen

kutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme." ("Unser Leben

auszuschmücken.") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.]

Vaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee

kuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.

Jo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle

olennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta

vieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen

vuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen

on katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei

hänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä

muiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden

voitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on

kasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on

yhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla

mitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on

psykoloogien sana hänestä. Tuo "itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva"

puoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen

tilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.

Tämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on

kasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön

mieli — "viattomuus" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä

on poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin

ruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu _lapsi tytön_ tähden ja

sittemmin _ihminen naisen_ tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka

tyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen

sukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus,

joka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut

on tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta

onnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin

kauniiksi kuin mahdollista — "yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että

neidon pitää olla kaunis" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin

suloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut

parasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi

jommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja

kyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän

sitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista,

pukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta

heikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan,

niin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties

sanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut,

että samaten kuin heikkous on "viattomuuskin" naisen kauniin koristus,

että se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale,

jolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on

koettamistaan koettanut sitä säilyttää.

Hän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia

pukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman

kuppeihin, "antaa ulos" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja

paikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista

— ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi

tulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan

viattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin

kasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset.

Siitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.

Mies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti

on yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä

istuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on,

että nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa

sulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta,

hän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa,

neiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun

pikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää

pideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä,

vaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan

aamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla

lapsi eikä kukkanen, vaan: "rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen".

Mutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo

todellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.

Hän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden

kanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön

pyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen

harrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään

minkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun

laittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.

Sen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi

hameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut.

Mutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen,

kodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole

varaa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää

itseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen

tilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa

kykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä

tehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän

naisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.

Hyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta

vaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin

kokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole

lapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää

että nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi,

tarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin

myöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään

ajattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii

vaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin

tunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä

hänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle,

jos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan

ja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville

vaatimuksille ja ihmisten riennoille.

Ja mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle

vaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille.

Nuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan,

eli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten

olo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen

näyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen

mieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi

arvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo "voittaa". Hän

puhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on

suuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi,

suloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän

(mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi

elämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa,

hän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä

uskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan

ja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, "hyviä

kirjoja", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on

sulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten

joukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että

tämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.

Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä

tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän

syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen

iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin

ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä

rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan

tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua.

Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin

kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa

elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä

kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään

käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii

päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla

ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua

entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin

nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta

näimme niiden alkaneen aviomiehelle.

Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia,

sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan,

jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että

naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän

tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja

jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja

vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa

hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan

työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on

opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana

ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa.

Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa

ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki

tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on

juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät

eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä

alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se

mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei

se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.

"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin

joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi

tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä,

vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt,

että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen

seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan

ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka

häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä.

Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto

luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa

mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään

uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki

valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta

psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen

tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta,

tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.

Eihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle

tuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa

vastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan,

jonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se

mikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus.

Toiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä

puutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se

ilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän

vallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa

yhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin

jako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt

tehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo

ja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.

Mutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli

edellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka

vähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää "päästä mukaan". Pojasta

ei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa

valmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja

sillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää,

oleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa.

Mutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se

tulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta?

Taikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun

silloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa

ikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne

tänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin

tietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute,

astuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt

olento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän

huolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi

surumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja

usein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.

Niinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko

vielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin

siirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen

tyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada,

tuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön

kääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt,

tietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin,

joihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus

valita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa

yliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja

maanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat

aseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.

Seuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen

masennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton

hätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän

kaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on

saattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa

hänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt

auta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta

sen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn

vahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.

Tämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti

nimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja

voimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä

tulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että

häntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole

ollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä

vaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se

tytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät

todellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu

naimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää

naimattomina.

Mutta heidän _pitää_ mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä

kiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että

avioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman

onnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin

vaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen

kasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän.

He ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön

johdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa

heidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse

muuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu

johdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa,

hänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita,

ei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin

palvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.

Ne jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä

teeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule

tarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän

luonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka

ainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.

Sen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava

kasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei

voitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt

tuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on

esiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi

ettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten

syyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä

ei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että

aviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja

talonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa

eikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä,

joka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa "viis'

huonetta kyökin kanssa" sekä vahvat sisääntulot rahassa.

Tuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että

etupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo

esteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun

tarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka

ovat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä

vastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat

noudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.

Jos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen

eivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta

puolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei

vastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää

paljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta

syiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että

yhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen

toimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla

miehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet

ne, jotka asiain ohjissa istuvat.

Mitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille

vielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto

ainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän

niin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa

tapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden

kuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi,

taikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä

varoista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.

Kuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle

että hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä

olisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään

itsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.

Suuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten

opetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen.

Näillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat:

kodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon

vanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta

iltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä

vuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten

kaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja

työtä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena

ja korkeana.

Mutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata?

Löytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden

jättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet

pesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen

vähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta

tätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta

työstään, vaan sitä on pidetty armona. "Minulla on kolme tytärtä

elätettävänä", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta

sataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa.

Ja jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle

ja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan?

Korkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten

kohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä

tehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti

palvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein

jo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, "ettei hänellä olko

mitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen". — Ainoastaan jos

hän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu

olemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen

virkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa

palkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.

Vielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se

harvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se

tarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole

tyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän

on hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta

tytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille

riitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin

satunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.

En suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten

valmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että

hän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä

antamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani

harvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka

aikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän

yksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa

monesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa

odottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee

vuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei

kalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene

että vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin

hoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä

siveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä,

jotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona

seisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi,

onnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.

Vielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen

naiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan

naiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan

astuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään

niin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset

seuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet

yhdessä kasvatuksen kanssa.

Samalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan

muuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa

puolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla

ei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama

laki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko

pesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti

ollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä

eikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa

koulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt

lasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.

Hänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt

itsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt

auttaa sukupuolensa "tarkoitus", joka juuri oli "meidän elämätämme

koristaa?" Mitä nyt auttaa häntä se että hän "tukea kaipaa ja tukea

pyytää?" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen

viattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota

tuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja

olemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit

ja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä

hän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin

nojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —

"Mutta hän osaa keittää ruokaa", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta

tuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä

puuttuu. — "Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi." Hän menee siis

taloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla

poissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän

ja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu "kodillinen"

kasvatus ei häntä nyt paljo auta.

Lesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja

muistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa

muistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa

nämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle,

ja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään

rukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja

orpolapsille.

* * * * *

Mutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan

perheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin,

yhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa

vähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea

ja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan

yhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu

tehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa

umpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä

olisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi

yhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka

se nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.

Yhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan

itsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin

silmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita

sanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja

pääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille

tuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman

tulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä

saattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa.

Vaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa

käytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain

vaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa

on paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä

uuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät

kuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa.

Sillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten

turhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki

ne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva

pohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja

sentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että

turhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus

tähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen

tarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme

millään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä

yksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.