V.

Muistutetaan ehkä että olen unohtanut koulujen olemassa olon

tytöillekin. Tämä muistutus johdattaakin minua julkisen opetuksen

alalle. En sitä ole unohtanut, ja myönnän kernaasti tyttökoulujen

olleen edistysaskeleen naisten kehityksessä.

Niiden parhaimman ominaisuuden löytänemme kuitenkin siinä,

että ne tarjoamalla tytöille jonkinmoista opetusta, jos kohta

yksinkertaisimmissa tiedoissa, ovat vaikuttaneet herättäväisesti.

Tyttökoulun käyneet ovat sieltä usein tuoneet muassaan hämärän tiedon

siitä, että naisellakin on oppimista tiedoissa ja taidoissa, ja että

hänen kasvatuksensa on puutteellinen ja estää hänen kehitystään ja

tulevaista onneaan. Monelle tyttökoulun läpikäyneelle lienee käynyt

selväksi, että kuta enemmän tietää, kuta paremmin jotain osaa,

sitä helpompi on tulla toimeen ja sitä rikkaampi on elämä. Kuta

vähemmän tietää, kuta huonommasti jotain osaa, sitä vaikeampi on

tulla toimeen, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Muistettava on myöskin

että niistä naisista, jotka nyt työnsä kautta tukevat oman ja usein

jonkun sukulaisensakin toimeentulon, moni kuitenkin tyttökoulussa

sai ensimmäisen alun siihen tietoon ja taitoon, joka nyt hänelle

leivän antaa, jos kohta se sen niukastikin tekee, ja jos kohta

hänen koulunkäyntinsä perästä täytyi ikäänkuin alkaa uudestaan ja

lukemattomien vaikeuksien ja esteitten läpi itsensä kykeneväksi tehdä.

Niin vaillinainen kuin tyttökoulu onkin ollut, on se kuitenkin kaikille

näille ollut suoranaisena vaikka aivan riittämättömänä apuna.

Mutta enemmän on se kumminkin, kuten sanottiin, vaikuttanut siten

että se on ollut avullinen opettamaan aikaamme ja varsinkin aikamme

naisia huomaamaan kuinka puutteellinen heidän sukunsa kasvatus on

ollut. Ei niin että koulu olisi siihen suorastaan viitannut, mutta se

on välillisesti, sekä sen kautta mitä se tiedoissa ja siveellisessä

suhteessa _on_ antanut, että sen kautta mitä se _ei_ ole antanut, on

valmistanut tietä ajatukselle ja arvostelulle.

Jo nimitys tyttökoulu, taikka niinkuin näihin asti on sitä

kutsuttu: naiskoulu (fruntimmerskola), osoittaa näiden koulujen

poikkeavaa luontoa julkisista oppilaitoksista yleensä. Kun opistoja,

joissa poikia on opetettu, on kutsuttu eri nimellä laatunsa

mukaan: ala-alkeiskouluiksi, ylä-alkeiskouluiksi, kymnasioiksi,

alkeiskouluiksi, alkeisopistoiksi, lyseoiksi, realikouluiksi, paitsi

paljon eri ammatti-kouluja, niin sitä vastoin niiden koulujen laatua,

jossa tyttöjä opetetaan, on merkitty vaan sukupuolen mukaan. Vaikka

tyttökoulujen syntyminen kieltämättä ilmaisee edistystä, palveli niiden

aate siis kuitenkin uskollisesti vanhoja käsityksiä, joista ei se vielä

tänä päivänä ole voinut irtautua. Tytöille piti niillekin sentään

jotakin opettaa, ruvettiin ajattelemaan, kun muiden koulujen luku vuosi

vuodelta nousi. Mutta samaten kuin kansakoulu, joka sekin ehdottomasti

on tuntuva edistysaskel yleisessä kehityksessä, vielä perustuu

menneiden aikain aatteesen kansanluokkain eri-suuresta arvosta ja

tarkoituksesta, perustuu tyttökoulukin vielä menneiden aikain aatteesen

sukupuolten eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta. Sitten kuin olemme

ehtineet niin kauas, että nämä käsitykset kansanluokkain eri-suuresta

arvosta ovat poistuneet yleisestä ajatustavasta, ei meillä enää tule

olemaan erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja. Ja kun

olemme ehtineet niin kauas, että käsitykset sukupuolten eri-suuresta

arvosta ja tarkoituksesta ovat poistuneet, ei meillä enää tule olemaan

erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja.

Tyttökoulu niinmuodoin ei ole varsinaista muutosta tarkoittanut

yleisessä käsityksessä naisesta ja hänen suhteestaan perheesen ja

yhteiskuntaan. Sillä on vaan tahdottu antaa tytöille jotakin oppia

yleissivistystä varten, ja nykyisen voimassa olevan asetuksen mukaan

tekee se sitä tytön II:a ikävuodesta 16:teen. Tyttökoulu ei sitou

olemaan valmistusjaksona millekkään määrätylle jatketulle työlle

suuntaan taikka toiseen. Ainoastaan kahteen jatko-opistoon se antaa

luvan päästä. Ja samalla lailla kuin se on ylähältä jyrkästi katkaistu,

leikkautuu se alkupäästäänkin poikki ja tekee valmistuksen kouluun

pääsöä varten vaikeammaksi ja useampivuotiseksi kuin ennen. Ja tästä

valmistuksesta ei yhteiskunta katso itseään velvolliseksi pitämään

mitään huolta muualla kuin pääkaupungissa. Korkeammat oppilasmaksut

tyttökouluissa sitä paitse tekevät tämänkin opin saamisen vaikeaksi

tytöille.

Tyttökoulu on siis jo luontonsa mukaan riittämätön poistamaan naisten

kasvatuksesta niitä puutteita, joista ylempänä olemme puhuneet.

Sen lisäksi tulee, ettei sen vaikutus enemmän kuin koulun yleensä

voi ulottua suoraan koteihin, joiden kädessä siveellinen ja osaksi

älyllinen ja käytännöllinen kasvatuskin on.

Jos taas katsomme tyttökoulujen sisäpuolelle ja tarkastamme laadultaan

sitä työtä, jota niissä on tehty sekä sitä henkeä, mikä niissä on

ohjaajana vaikuttanut, niin emme saata olla tekemättä sitä havaintoa,

että, niinkuin johdonmukaista onkin, siellä opetettavaa oppilasta on

pidelty vanhojen teoriain mukaan. Jo se asianlaita ettei koulussa

päättynyt työ joudu minkään lopputarkastuksen alaiseksi, on koulusta

poistanut sen innon ja tarkkuuden työssä, johon koulun päätyttyä

tehtävä suoritus ainakin kehoittaa sekä oppilasta että opettajaa.

Aineita on opittu ja opetettu, läksyjä on luettu ja luokalta on

muutettu, mutta miten ja mitä oppilas on omistanut aineista, siitä ei

ole lopputiliä kysytty. Yksityisissä opettajissa on suuri innostus

aineesen ja erityinen tarkkuus luonnossa saattanut voittaa käsitykset

sukupuolesta ja heidän opetuksesta tehdä totisemman, perusteellisemman

työnteon oppilaiden onneksi ja hyödyksi. Mutta sellaisen pidämme

poikkeuksena. Tietämättä taikka tietäen, aikomuksesta taikka ei ovat

monet opettajat antaneet tuntinsa, jakaneet arvolauseensa ja asettaneet

vaatimuksensa vanhan naisihanteen palveluksessa. Kunhan vaan on annettu

tytöille senverta yleissivistystä, että osaavat liikkua seuraelämässä

ja käyttäytyä säätynsä mukaan, ei heiltä muuta puutu. Perusteellisuus,

ajatteleminen, kritiikki on ollut toiselle sukupuolelle kuuluvata; ei

tyttö-opetuksen tarvitse tähdätä siihen, kuuluvat oppiohjeet tässä.

Oppilaat ovat saaneet hyviä todistuksia, heitä on siirretty korkeampaan

luokkaan ja he ovat lasketut koulusta usein siinä luulossa että todella

osaavat mitä heillä on oppi-aineena ollut. Vasta karttuneet ikävuodet

ja se mikä elämässä tulee heille vastaan on näyttänyt heidän tietojensa

puutteellisuuden ja pintapuolisuuden.

Toisille, jotka joutuvat vähemmän kehittyneihin oloihin, kenties asian

tosi laita ei milloinkaan selviä. Mutta heidän vahinkonsa ei vähene

siitä. Sanotulla luonnollisesti ei ole tarkoitettu vähintäkään moitetta

niitä _henkilöitä_ kohtaan, jotka tyttökouluissa ovat vaikuttaneet.

Odotamme nyt sitä muistutusta, että _kansakoulut_ palvelevat molempia

sukupuolia ja että siis yhteiskunnan tehtäväksi lankeava huolenpito

on yhteisen kansan suhteen tasainen. Kieltämättä kansakoulu palvelee

molempia sukupuolia, mutta tuskin sentään olisi voinut muulla tavoin

olla. Se tieto minkä kansakoulu ennättää ja voipi antaa, katsottiin

toki niin yleiseksi, niin aakkoselliseksi, että sen kieltoa tytöille

ei saattanut enään tulla kysymykseen aikana, jolloin kansakoulun aate

meillä toteutettiin. Asettaa kansakoulu ainoastaan poikia varten, olisi

ollut sama kuin asettaa rippikoulu ainoastaan poikia varten.

Että kansakoulu on yhteinen, siitä onkin meillä todella opittavaa

toisien kansaluokkien kouluille. Se osoittaa että vanha naisihanne

ja vanhat käsitykset alkavat horjua, kun kysymys koskee — yhteistä

kansaa. Yhteisessä kansassa, jossa kaikki olot ojentuvat enemmän

luonnollisuuden mukaan, ei olisikaan helppo juurruttaa konstruerattuja

ihanteita. Kansa ei niitä käsittäisi. Toiselta puolen näyttää siltä

kuin n.k. sivistynyt sääty käsityksessään naisesta ja määritelmissään

hänestä ei pitäisikään väliä muusta kuin säätynaisesta. Siten on yksin

tämän jälkimäisen osaksi tullut tuon kokoon-kyhätyn naisihanteen

toteuttaminen. Seurauksena tästä on, että vertaus säätynaisen ja

kansannaisen kasvatuksen välillä näyttää voiton olevan jälkimäisen

puolella. Sitä hämmästyttävää järjettömyyttä ja esteettisten sääntöjen

sokeaa noudatusta, joka säätyluokissa on vahingoittanut naisen

luonnonmukaista kehitystä ruumiin ja sielun puolesta, ei niin tavata

kansan parissa.

Että tietämättömyyden ja taitamattomuuden tähden varsinkin lasten

ruumiillinen hoito siellä osoittaa suuria puutteita, on kyllä totta,

mutta se on asia, joka koskee kasvatusta yleisesti, eikä naisten

kasvatusta erittäin. Ei kansalla ole varaa eikä aikaa ajatella

eikä pitää itsellensä mitään koristusta, mitään kukkasta elämäänsä

suloistuttamaan. Kansan seassa kutsumus kuuluu: auttaa, ei: koristaa.

Siellä ei kysytä ensimmäiseksi mikä on sievää ja sopivaista, vaan mikä

on välttämätöntä ja tarpeellista. Onneksi senvuoksi kansassa harvoin

kasvaa niitä teeskenneltyjä naistyyppejä, joita olot ja kasvatus

ihmiskunnassa valmistaa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kansan vaimolle tuleva julkinen

kasvatus siltä tyydyttäisi yleistä tarvetta, taikka että se miehen

osaksi tulevan kasvatuksen rinnalla olisi riittävä. Kansakoulu

tarjoutuu molemmille, se on totta. Varakkaimpain maanomistajain

perheissä, joissa lapset koulunsa läpikäytyä jäävät kotitaloon taikka

joutuvat perheenjäseniksi muihin taloihin, saattaa niinmuodoin julkinen

kasvatus käydä tasan sukupuolten välillä. Mutta koko sen suuren väestön

piirissä, johon kuuluu käsityöläiset ja ammattilaiset kaupungeissa

ja maalla, kaikki päivämiehet, kaikki toisen palveluksessa olevat ja

ylipäinsä koko irtain väestö kaupungissa ja maalla, siinä järjestyvät

asiat toisin.

12—13-vanhana on lapsi päättänyt kansakoulunsa kaupungissa, yksi tai

kaksi vuotta myöhemmin maalla. Silloin jättää yhteiskunta enimmiten

tytöt oman onnensa nojaan. Useimmista, jatkettua opetusta antavista

kouluista, joista kunta ja valtio yhdessä taikka toinen yksistänsä

nyt huolen pitää, ovat tytöt suljetut. Hyödyllinen ja ansioa tuottava

työnteko tulevaisuudessa voisi heillekin antaa leivän, mutta he

eivät tiedä millä keinoin voisivat saada sitä oppia, jota samaisen

työn eli toimen taitamiseksi ehdottomasti vaaditaan. Ammattikouluja

ja sunnuntaikouluja [emme näillä tarkoita yksityisten pitämiä,

vaan varsinaisia kuntien kustantamia kouluja ammattilaisia varten]

ylläpidetään monissa kaupungeissa, mutta ei niihin pääse tytöt. Nämä

viettävät parhaimman oppiaikansa köyhässä kodissa, joka useimmasti

ei heille voi antaa riittävästi sopivaa työtä eikä tietysti myöskään

heille tarjota valmistusta mihinkään enemmän tuottavaan työhön. Poika

voidaan panna oppiin toiseen tai toiseen, ja hänellä on tilaisuus esim.

sunnuntaikoulun läpikäymällä hankkia itselleen todistuksen, jolla hän

pääsee ammattia harjoittamaan. Mutta tytölle harvoin jää muuta jälelle,

kuin joko kitua kotona ja syödä vanhempiensa ansiota, taikka mennä

palvelemaan. Edellisen tilan vaarallisuus siveydelle on niin selvä

ettei se mitään todistusta tarvitse, jota paitsi on muistaminen ettei

se suinkaan varallisuutta lisää. Jälkimäinen tavallisesti tuottaa

leivän, mutta ei kaikkia houkuttele, varsinkin koska elinkeinon puute

pakoittaa palvelukseen niin monet, että kaikille tarjoutuville ei

likimain löydy paikkoja. Viimeksi mainittu seikka taas alentaa palkat

kohtuuttomiin.

Pesu ja silitys pelastaa monet niin kauan kuin voimat kestävät työssä,

jossa kilpailu ja sen kautta alentunut tulo kysyy ponnistusta yli

sen minkä ruumis luonnon mukaan tarjoo. Ompelemisella ja räätälin

työllä voisi moni vaimo meidän maassa elää, ja moni elääkin. Mutta kun

yhteiskunta ei huolta pidä valmistuksesta siihen, on seuraus se että

_hyviä_ ompelijoita, pukujen neulojia, joille aina riittäisi työtä ja

joiden työ jotain tuottaa, löytyy liian vähä, _huonoja_ liian paljo.

Jos sitä vastoin yhteiskunta paremmin kuin tähän asti huolta pitäisi,

että toinenkin sukupuoli voisi itsensä kykeneväksi tehdä teollisuuden

harjoittamiseen, ammatteihin, liiketoimiin, niinkuin myöskin olisi

annettava sille tilaisuutta valmistua henkistä työtä varten, niin —

silloinhan olisikin naisten kasvatuksesta poistetut _ne_ puutteet,

joihin _yhteiskunta_ julkisen kasvatuksen isäntänä itsensä velkapääksi

tekee.

Uskotaan kenties että puhuessani yhteisen kansan naisista ajattelen

vaan naimatonta vaimoa. Ja sanottuani etten ole niin ajatellut, kuulen

muistutettavan: Naidun vaimon tehtävä on kodillinen työ miehen ja

lasten hyväksi; ansaitseminen, perheen elatuksen hankkiminen on miehen

asia. Niin onkin opissa, enkä tahdokkaan olla viimeisiä tunnustamaan

sitä perhe-elämän ihanteena.

Mutta miten on asia todellisuudessa? Useimmissa perheissä n.k.

alhaisemmassa väestössä ja samalla tavoin jotenkin yleisesti

käsityöläisissä ansaitsee vaimokin, missä vaan taitaa ja millä

suinkin voipi. Hänen _täytyy_ sitä tehdä, se on välttämättömyyden

vaatimus. Lasten luku kasvaa ja tarpeet enenevät enenemistään, mutta

miehen palkka on entisellään, se ei riitä elatukseen. Ja niinkuin jo

tuonnempana sanottiin, on miehellä jo naimiseen mennessä luonnollisena

vaatimuksena että kumpikin ansaitsee. Jollei hän sitä vaatisi, jollei

vaimo voisi häntä auttaa ansiolla, jäisi monta avioliittoa tekemättä,

niinkuin juuri siitä syystä niin monta jääpi ylemmissä luokissa.

Hyvähän olisi vaimon antautua vaan ruoan valmistamiseen, perheen

vaatteiden valmistukseen ja lapsien kanssa työskentelemiseen. Mutta

näistä kaksi edellistä työtä supistuu supistumistaan sitä myöden kuin

rahain riittämättömyys supistaa ostettavain ruoka- ja vaateaineiden

määrää ja laatua. Mitä auttaa jos sanomme ettei näin pitäisi olla,

kuin olot kuitenkin ovat semmoiset meillä kuin muualla, että

vähävaraisemmissa kansanluokissa vaimon täytyy ansaita enemmän tai

vähemmän. Kysymys on vaan mitä hän osaa ja mihin hän kykenee. Jos hän

olisi saanut käydä oppimassa jotain käytännöllistä niinä vuosina, jotka

kansakoulun käynnin ja naimisen välissä murentuivat hukkaan varattoman

kotopesän niukassa ruuassa; taikka häntä olisi otettu, niinkuin

hänen veljensä otettiin, sunnuntaikouluun, taikka ammattikouluun,

taikka realikouluun, hankkimaan itselleen opillisia perustuksia

käytännölliseen työhön, niin hänellä nyt olisi omaisuus jälellä, joka

tulisi sekä perheen että hänen omaksi hyödykseen.

Mutta useimmissa tapauksissa seisoo hän siinä ilman taitoa mihinkään.

Ei siis muuta neuvona kuin ryhtyä siihen mikä on hänelle mahdollista,

ja hän ryhtyy: pesuun, silitykseen, ja jos hän on erittäin lahjakas

taikka hän yksityisten avulla oli saanut vähän oppia ompelussa,

ompelukseen. Mutta se mikä useimmille jääpi ainoaksi ansioksi on

apumiehen työ päiväpalkalla (handtlangerska). Meidän tarvitsee vaan

katsella ympärillemme kaupungeissa, nähdäksemme kuinka monet aviovaimot

aamusta iltaan polku-palkasta kantavat tiiliä ja savea rakennustyöhön,

sillaikaa kuin miehet, joille opin tilaisuus oli etuoikeutena

säilytetty, seisovat verrattain vähemmän rasittavassa työssä ja saavat

kahdenkertaisen palkan.

Kuinka paljon oikeampaa olisi ja kuinka paljon onnellisempaa perheelle

kokonaisuudessaan, jos kaikki nämä vaimot osaisivat esimerkiksi jotain

semmoista työtä, jota he voisivat tehdä kotona. Olen nähnyt kuinka

vaillinaisinkin taito jossain käsiteollisuuden haarassa voipi tuottaa

suurta onnea varattomalle kodille, jossa vaatimukset niinkuin tiedämme

eivät ole suuret. Kyyneleet silmissä kertoi eräs aviovaimo, kuinka se

näennältä vähäpätöinen seikka, että hän nuoruudessaan sattumalta oli

saanut oppia olkien letittämistä, nyt antoi hänelle, miehellensä ja

neljälle lapselleen sen välttämättömimmän elatuksen, jonka hankkimiseen

miehen työ ei riittänyt. Ja tämän vaimon saama oppi ei suinkaan ollut

suuri. Hän osasi ainoastaan välttävästi letittää ja kokoonneuloa

yksinkertaisimpia pieniä koria ja poikain lakkia, jotka tuottivat

markan kaksi silloin tällöin. Pääasia oli että hän oli saanut jotain

oppia.

Niinkuin nyt on, sulkee puutteellisuus yhteiskunnan huolenpidossa useat

elinkeinot ja ansiolähteet naiselta. Yhteiskunta on ottanut julkisen

kasvatuksen käsiinsä, mutta se on itsevaltiaan tavoin toisille antanut,

toisille antamatta ollut. Suuri osa niitä puutteita ja haittoja, joita

tähänastinen naiskasvatus osoittaa ja jotka käsittääkseni sangen

ehkäisevästi vaikuttavat yleiseen kehitykseen, on seurauksena tästä

menettelöstä. Yhteiskunta on tässä kohden erehtynyt laskuissansa.

* * * * *

Mitä kirjoituksen kuluessa on sanottu lienee jo viitannut sen

uudistuksen suuntaan, johon ilmaantuneet puutteet naisen kasvatuksessa

kehoittavat aikaamme.

Naisen kasvatuksen tulee pyrkiä toteuttamaan, mitä ihmisen kasvatuksen

tarkoituksena yleensä tunnustetaan; sillä se on hänen oikeutensa

syntymisensä kautta, se edistää kansan kehitystä ja lisää sen

onnea. Kasvatuksen täytyy muistaa, mitä se tähän asti on unohtanut,

että nainen on ihminen ja että se mikä saattaa ihmisen yleensä

hyödyllisempään kehitykseen, se naisenkin siihen saattaa. Sentähden

hänen kasvatuksensa on oleva semmoinen:

että se on avullisena tekemään häntä ruumiillisesti vahvaksi,

terveeksi, raittiiksi, kestäväksi;

että se on avullisena tekemään häntä moraalisesti itsensä

määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka

tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan

tähden,

että se on avullisena tekemään häntä älyllisesti kykeneväksi

ajattelemiseen, tiedon käsittämiseen ja sen viljelemiseen;

että se tekee hänen käytännöllisesti kykeneväksi itsensä

elättämiseen.

Muistutetaan kenties nyt että tämä ei muuta ole kuin mitä kasvatukselta

yleensä voipi vaatia. Se onkin oikea muistutus ja siihen on vastattava:

suurimmat puutteet ja virheet naisten kasvatuksessa tulevatkin

likinnä siitä, että tämän kasvatuksen suunta _poikennut_ kasvatuksen

_yleisestä_ suunnasta, että naisten kasvatus on tehty joksikin toiseksi

kuin mitä kasvatuksen _yleensä_ tunnustetaan olevan. Olen koettanut

näyttää kuinka kasvatus on erehtynyt, kun se ylenmäärin silmällä pitäen

vaan _tyttöä, naista_, on unohtanut _lapsen, ihmisen_. Järjestelmän

seurauksista nähdään paraiten sen vahingollisuus ja kuinka tarpeellista

on että siitä luovutaan ja palataan luonnollisemmalle pohjalle.

Tämä on ensisijassa tarpeen. Yksityiskohdat tulevat kyllä vähitellen

selviksi, sitä myöten kuin suunta yleisessä ajatustavassa vakaantuu.

Päätehtäväksi jääpi vaikutus aikakautemme ajatustapaan, niin että

moniaiden tähänastisten käsitysten laho laatu tulee julki ja uudempain

aikain kanssa virranneet uudet käsitykset voittavat sijaa. Emme vaan

saa hetkeksikään unohtaa, että kasvatus on ollut seuraus näistä

menneiden aikain synnyttämistä käsityksistä naisesta yleensä ja

ettei mitään pysyvää uudistusta saada aikaan, jos vaan päältäpäin

kiillotellaan, mutta entinen pohjus jätetään pois karsimatta.

Se ajatustavan muutos, jota ilman eivät mitkään parannus yritykset

voi onnistua, onkin jo alkanut ja muodostaa nyt uutta astetta tuossa

ajasta aikaan nähtävässä hiljaisessa mutta vakaassa kehityksessä,

jota naisvapautukseksi sanotaan. Tiedämme että moni vanha käsitys jo

on murennut nuorempain mielipiteiden tieltä, ja että sen johdosta

naissuvun asema lain edessä nyt on jo monessa kohdassa toisellainen

kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Muutokset tähtäävät

tasoittamiseen, niinkuin jo kirjoituksen alussa sanoin. Tähän

asti tehtyjen lakiparannuksien yhteisenä ominaisuutena ilmaantuu

johdonmukainen pyrkimys käsitellä naista enemmän ihmisenä, vähemmän

sukuolentona kuin ennen; ei miestä yli-arvoisena eikä ala-arvoisena,

vaan miehen vertaisena. Sitä nähdäksemme tarvitsee vaan muistaa niitä

muutoksia perintölaissa, naimiskaaressa, elinkeinolaissa, joita

Suomen kansa on säätänyt naisen eduksi. Niissä tarkoitetaan naisen

vapauttamista entiseltä eri-asemalta ja siirtämistä likemmä sitä sijaa,

joka ennen oli miesten yksinoikeutena. Samaan suuntaan viittaavat ajan

oireet kasvatuksessakin, ja samaan suuntaan uudistustyön alku siinä jo

käypikin.

Monissa vanhemmissa on herännyt ajatus uusista velvollisuuksista

tyttäriänsä kohtaan, ja he ovat huomanneet että heidän kasvatuksensa

parantaminen on tärkeintä. Monissa kansalaisissa on hereellä sama

ajatus ja sama vaatimus. Ja näiden yhteisen työn hedelmänä näemmekin

yhä levenevän uran, joka aukaisee naisille tilaa astumaan miehen

vertaisena hänen rinnalleen. Näemme kuinka kodeissa ja kansalaisissa

vaatimukset naisesta, hänen kutsumuksestaan ihmisenä, nousevat ja

vakaantuvat, ja kuinka samassa hänen arvonsa nousee. Sen ohessa

kasvatus luonnollisesti alkaa saada totisemman ja määrätymmän suunnan.

Vanhemmat ja kansalaiset, huolimatta vanhoista hyvin tunnetuista

naisellisuuden ihanteista, tahtovat varustaa tyttäriänsä tiedoilla

ja taidoilla ja heitä itsensä-määräämiseen kehittää. Näemme vihdoin

kuinka kansalaiset, miehet ja vaimot yhdistetyin voimin koettavat

yhteiskunnan puolelta siihen tilaisuutta tehdä. Niinpä yksityisten

toimesta työskentelee maassamme jo monta koulua, toiset opillisen,

toiset käytännöllisen kasvatuksen palveluksessa.

Yhden niitä välikappaleita, joka kenties luonnollisimmalla tavalla

voipi vaikuttaa yleisen kasvatuksen tasoittamiseksi eri sukupuolten

suhteen, on uudistyö tavannut asettamalla nuorison opetusta varten

_yhteiskouluja_. Tämän aatteen kelvollisuudesta on viime aikoina siksi

paljon keskusteltu ja sitä eri suunnilta harkittu, ettei ole syytä sen

puolustusta ottaa tässä puheeksi.

Aatteen kannattajain ja aatteen käytännöllisten toteuttajain tulisi

vaan nyt muistaa, ettei se asian laita yksinään että meillä nyt _on_

yhteiskouluja, tee niitä vielä siksi kuin ne ovat aiotut; vaan siihen

kysytään suoranaisten työntekijäin samaten kuin asian harrastajain

puolelta vakaata työtä ja totista mieltä. Yhteiskoulun tulee koettaa

poistaa erikoiskoulujen viat, mutta säilyttää niiden ansiot. Niinpä

on sen velvollisuus esimerkiksi torjua kaikkea turhamaisuutta,

joutavuutta, löyhyyttä, kaikkea määrätöntä harrastusta, —

tyttökouluille omituisia ominaisuuksia — raakuutta, oman käden valtaa,

hämmennystä siveyden tunteessa — poikakouluille omituisia ominaisuuksia

— ja torjua sitä yhtä hyvin opetuksen puolella kuin kurissa ja koko

koulun elämässä yleensä. Jos yhteiskoulu ei voi itseänsä vapaana

pitää näistä jokaisen kasvatin luonteen kehitykseen vaikuttavista

haittapuolista, vaan ehkä antaa kannatusta niille kaikille, niin se ei

suinkaan vastaa mitä siltä on odotettu.

Mitä erittäin opetuksen hoitoon tulee, emme saa unohtaa, että

opetettavia lapsia nyt todellakin pitää valmistaa vissiä päämäärää

varten. Todellakin täytyy kaikkien jotain järjestettyä osata, jotain

joka oikeuttaa heitä astumaan astetta ylemmälle opin tiellä. Jos

tyttöjen tähden löyhennämme opetusta, tyydymme vähempään totisuuteen,

vähempään vakavuuteen ja kenties vähempään perusteellisuuteen,

niin teemme tytöille vahingon, jota aate juuri tahtoo välttää. Sen

lisäksi vedämme alaspäin opin vaatimuksia poikain suhteen, ja teemme

vääryyttä niille. Tahdotaan väliin sanoa ettei yhteiskoulujen pitäisi

huolia vanhojen poikakoulujen järjestelmistä, koska muka poikakoulut

eivät ollenkaan ole malliksi kelpaavia. Niin onkin tavallansa totta:

poikakoulut eivät ole täydellisiä, niillä on pahat vikansa ja olemme

niistä ikään maininneet muutamia. Mutta kieltämätön tosiasia lienee

kuitenkin, että poikakoulumme ovat parasta mitä meidän maassamme

tähän asti on ollut olemassa julkisen opetuksen alalla. Sitä emme saa

unohtaa. Sanottakoon mitä sanottaneenkin niiden moitteeksi, totta on

sittenkin, että mitä niissä on opetettu, on sitä — tyttökouluihin

verraten — opetettu perusteellisesti ja vakavasti, koulun lopputili

korkeamman opiston edessä aina silmissä. Tämä vakavuus ja totinen

henki, tämä jykevyys opetuksessa on mielestäni ollut poikakoulun etevin

ominaisuus, eikä varmaankaan ole ollut jättämättä jälkiänsä maamme

koulunkäyneiden miesten luonteihin ja kehitykseen. Uskonpa senvuoksi

yhteiskoulun viisaasti ja oikein tekevän, jos se perintönä vanhalta

koululta itsellensä saman ominaisuuden hankkii ja sitä arvossa pitää.

Ikävä pidätys tämän uuden kasvatusaatteen menestykselle käytännössä on

se, ettei yhteiskunta valtiona ole tahtonut antaa sille aineellista

kannatusta. Sitä vastoin valtio on antanut apuansa joillekuille naisten

kasvatusta edistäville yksityiskouluille maassamme. Viimemainitusta

seikasta nähden, ja myöskin jos saamme aavistaa tulevaisia

toimenpiteitä muista merkeistä ajan kehityksessä, ei liene kuitenkaan

tällaisen kannatuksen saanti tulevaisuudessa mahdottomaksi luettava.

Kansalaisten harrastuksen ja ahkeran työn kautta ollaan siis paremman

tien alussa. Koulu tietysti ei kaikkea tee, ei kaikkeen kykene.

Vaikutus paremmuuteen on tuleva kodeista, vanhemmista, veljistä,

sisarista, — koko suvusta. Tämän vaikutuksen täytyy tunkea kaikkialle:

lapsen-kamariin, perheen elämään, perheen työhön, seuraelämään,

käytännölliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään. Mutta missä monta

yhtyy yhtehen, missä mies ja vaimo seuralaisina suvun yhteistä hyvää

ajavat, siinä ei häpeään tulla. Heidän yhteinen työnsä voipi luoda mitä

ei toinen yksinään saa aikaan.

Vapahdus on raskas ja myöhänen työ,

Mut' vaimonpa sydän viel' nuorena lyö;

Kun kaksittain,

Työt tehdään ain'

Mies, vaimo— ne yksillä voimillaan

Sukukunnalle raivaavat uudismaan.

(Jonas Lien runosta "Nylaende".)