Harvemmin kuulee perustettavan kieltoa siihen, että jokin liike, leikki
tai lapsen työnteko olisi vahingollinen terveydelle. Vaan yhäti kuuluu
tuo sama: ei sovi tytölle, ei se ole kaunista. Tällä tavoin ensin
tehdään väkivaltaa lapsen mielelle, joka pyytää raittiita, voimistavia
liikkeitä ja vapaita leikkejä. Toiseksi estetään sen kautta jäsenten
vahvistumista, ruumiin varttumista ja elimien toimia, joille reippaat
liikunnot ja juokseminen raittiissa ilmassa antaisi vauhtia ja voimaa.
Koulut ovat tässä kohden taipuvaiset samaan erehdykseen kuin kodit.
Paitsi että poikakoulujen pihoissa näkee kaikellaisia telineitä
oppilaiden leikkejä ja virkistystä varten välitunneilla, mutta
sellaiset tyttökouluissa puuttuvat, sopii, kun tahtoo, huomata että
tyttökoulujen oppilaat aivan vähän liikkuvat koulun pihassa.
Eräässä Saksan porvarikoulussa huomasin pitemmän ajan kuluessa
samankaltaista menettelöä. Viimein kysyin eräältä opettajalta
mitävasten ei tyttöjä kävellytetty koulupihalla niinkuin poikia. Hän
vastasi: "Siellä ei ole sijaa tytöille."
Ei ole sijaa tytöille, siinä yksi puoli asian selvitystä, joka
lyhyesti ja suoraan ilmaisee yhden niistä perusaatteista, joita on
otettu kasvatuksen järjestämisessäkin ohjeeksi. Mutta tämän syyn
rinnalla ja sen täytteenä löydämme kohta toisen. Se tosin ei ole
niin selvästi sanottu eikä kenties aina niin selvästi ajateltukaan,
vaan sen jälkiä ei ole vaikea huomata. Tämä kuuluu: Mitä tyttö tekee
vapailla liikkeillä, paljolla juoksulla ja voimia kehittävillä ruumiin
harjoituksilla? Ei tyttö sellaista tarvitse, hän voipi käyskennellä
sisällä luokkahuoneessa pulpettien välissä tai käytävissä, se on
tytölle sopivaa. — Ja eihän hän tarvitse raitista ilmaakaan niinkuin
pojat, vai miten?
Näin välinpitämättömästi lasta kohdellaan ruumiillisessa katsannossa,
kun sokeasti heittäydytään vanhain ennakkoluulojen johdatettavaksi.
Ajattelemattomasti kodissa ja> koulussa uhrataan lapsi tytön tähden,
niinkuin sitte edelleen elämässä uhrataan ihminen naisen tähden. Ei
ole muka sopiva että naisella on vahva ruumis, joka antaisi voimaa
ja ryhtiä sen liikkeille ja väkevyyttä työnteossa. Sentähden on
ryöstettävä nuorelta tytöltä se mitä hän sitten ihmisenä elämässä
tarvitsee. Pidetäänhän kohtuullinen jaksamattomuus ja arkamaisuus
ikäänkuin ansiollisena ominaisuutena tytölle.
Monelle nykyajan ihmiselle saattaa puheena olleet käsitykset näyttää
uskomattomilta. Mutta jos likemmältä tarkastamme menettelöä, löydämme
aivan pian nämä käsitykset vielä voimassa.
Katsokaamme esimerkiksi mitä psykologioissa, joita vielä
viljellään, opetetaan. Psykoloogien nainen ei saa tehdä työtä
elikkä vaikuttaa _ulospäin_. Hän ei saa paljon käyttää jäseniään,
ei joutuisasti niitä liikutella. Ja miksikä ei? _Senvuoksi,
että naisen ruumiin rajaa määräävä viiva muistuttaa ympyrää_
[J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 82, 83.] Miehen
ruumiin rajaviiva on oikoisempi, kulmikkaampi, jäykempi. Tästä
keksinnöstä on tehty näin kuuluva oppikohta: Näiden viivojen
ominaisuus on kuvaannollisesti käsitettävä: Tuo pois ikuisuuteen
pidennettävä oikoisempi viiva, joka löydetään miehessä, osoittaa
pois-itsestänsä-ulospäin-pyrkimistä ("das Aus-sich-herausstreben"),
väärempi eli ympyrää muistuttava viiva, joka löydetään
vaimossa, taas osoittaa itseensä-takaisin-kääntyneenä-olemista,
("In-sichzurück-gekehrt-seins"). Tämä seikka sitten muka on määräävä
mitä mikin sukupuoli toimittaa.
Kuka voisi ajatella että naisten kohtaloa ja vaikutusalaa määräämässä
on eräs ympyrää muistuttava viiva heidän ruumiinsa rakennuksessa! —
"Vähässä paljo seisoo". — Tiesiköhän sentään Luojakaan, jonka ansioksi
tuon viivan teko ja suunta omistetaan, että siinä oli kätkettynä
koko suvun tulevaisuus? Rousseau muistuttaa tämän opin perustuksella
että eräs liikunto esimerkiksi sopii naiselle aivan huonosti: se
on juokseminen. Toinen oppinut ulotuttaa kiellon myöskin kaikkiin
käsivarsien liikuntoihin, jotka kysyvät voimien käytäntöä, niinkuin
esim. taisteleminen. Nämä mainitut liikkeet ovat epäkauniita, "koska
on epäkaunista naiselle että hän meidän (miesten) edessämme pakenee
taikka meitä vastaan taistelee. Hän on määrätty antamaan itsensä
kiinniotettavaksi ja heittäymään." [J.E. Erdmann: Psychologische
Briefe, siv. 83.]
Jos nuori tyttö peninkulman matkan astuttuaan ei kalpene ja valita
väsymystä, eikä säikähdä ruohosta maantielle hyppäävää sammakkoa,
on pelättävä ettei hän tule oikein naiselliseksi. Vielä vähemmin
tarvitsee hänen uskaltaa tuota käteensä ottaa. Se ei sovi hänen
hienotunteisuudelleen. Hän ei saa olla väkevä edes maan matojenkaan
suhteen. Hänen pitää siinäkin jättää itsensä miehen suojeltavaksi.
Ja mitä tapaamme tämän menettelön seurauksina? Säntilleen sitä mitä
on tavoitettu. Ehkäisevän pitelemisen käsissä ruumis ei ole saanut
luonnon käskyn mukaan varttua ja vahvaksi tulla, jäsenet eivät ole
saaneet tarpeellista notkeutta, keuhkot eivät ole saaneet tarpeeksi
ilmaa. Kaikki tämä on puolestansa ollut avullisena luomaan sitä heikkoa
olentoa, jommoisena nainen nyt hyvin yleisesti ilmaantuu. Vastoin
tavallista ihmisjärkeä, joka sanoo että mikä heikkoa on, sitä pitää
koettaa vahvistaa, on kasvatus tyttöjen ruumiin suhteen kääntänyt
lauseen takaperin: mikä heikkoa on, se on saatettava vielä heikommaksi.
Eikä ole syytä moitteesen ettei tämä olisi onnistunut. Sen osoittaa
kylläksi se ruumiin puolesta kutistunut nainen, jonka sivistynyt sääty
on yhteiskunnalle kasvattanut. Vertaa häntä rahvaan naiseen, niin näet
heti eroituksen. Nuo vaaleat kasvot, jotka todistavat huonoa verta; nuo
heikot jäsenet, jotka useimmin eivät totiseen työhön kelpaa eikä sitä
kestä; tuo ampiaisvartalo, joka tuskin pääsee sen verta taipumaan että
noukkisi tuokkosellisen marjoja maasta, eikö ne kantele kasvatuksesta?
Eikö se ole hävettävä todistus kevytmielisyydestä, johon kasvattajat
ja yhteiskunta ovat tehneet itsensä velkapäiksi, kun armottomien ja
jumalattomien oppien eksymyksessä ovat estävästi vaikuttaneet luonnon
kulkuun?
Jos olisi näihin asioihin nähden suurimmalla kunnioituksella kohdeltu
luontoa ja kysytty sen neuvoja, niin ei olisi tarvittu kärsiä sitä
luonnon katkeraa kostoa, joka nyt levittelee vaarallisia seurauksiaan
säätynaisten terveyteen ja työkykyyn. Järjellisempi kasvatus
kotona ja koulussa olisi voinut luoda naisille vahvan kestävän
ruumiinrakennuksen, jossa terveys, rohkeus, raitis mieli ja työninto
nyt hyvin viihtyisi. Silloin myös nähtäisiin vähempi luku vaaleita
kasvoja, kapeita hartioita ja kutistuneita rintakehiä, kuin mitä
jokapäiväinen kokemus nyt osoittaa.
Katso kansan naista. Katso hänen päivettyneitä kasvojaan, hänen lujia
hartioitaan, hänen vahvoja, jänteviä jäseniään. Katso hänen ryhtiään,
hänen notkeita liikkeitään. Hän _on_ väkevä, sillä hän on saanut
kehittää ruumiinsa voimia, on lapsena saanut esteettä lyödä leikkiä
pihalla, juoksennella metsissä ja kankailla, ilman ahtaiden vaatteitten
painoa ja ilman noita "ei sovi", "ei ole kaunista" kintereissään.
Isompana on hän saanut työtä tehdä, käyttää ruumistansa, jonka Luoja
hänelle antoi hyödylliseen toimeen ja ahkeroimiseen, ja hän on siihen
kyennyt, sillä hänen vartensa on ollut vapaa kuristuskoneesta. Hänen
käsivartensa ja jalkansa ovat saaneet kasvaa niin väljissä pukimissa,
että hän on voinut niitä vapaasti taivuttaa ja käyttää.
Aseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain!
Kumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä
paremmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi
ruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo,
joka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty
hänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun
hän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka
on väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee
voimallista, tervettä ja raitista ruumista?
Mutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile
asettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää
naisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin
että hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla
että saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin
kuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi
muuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa,
silloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy.
Ei sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus
loppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa
käsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun
vahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia
ja kykeneväisyyttä.
Meidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä,
käsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat
hänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan
kärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa
pilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo,
jonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka
kutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle
lapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa
tarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen
vaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy
hänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii
hänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän
myöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen
emäntänä ja lasten kasvattajana.
Kaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.
Mutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen
apuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein
katoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon
hankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön,
taikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat
viimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien
aukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole
voinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä
ja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan
uskollisesti tahtoo turvautua.
Eikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita
elämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät
voimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja
työ kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja
voimattomuus tekee raskaan mielen.
Osaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea
syyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain
naisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko
sukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa
ja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen
kasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia
nuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla,
vaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa,
kuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut
alkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa
miehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt
tuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.
Edellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen
kasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo
itsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä
kasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle,
niin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä
kaikki teeskennellyt ihanteet.
Älkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen
tahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle
hyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän
kaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa
sitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat
ja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina.
Järjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen
ruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä,
ilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa,
harjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä
lailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös,
terveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin
sopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta
yleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja
viimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen
kehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta
ruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta
myöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus
täytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen
mahdollisuutta uudistukseen.