III

Tyttöjen ruumiillisen kasvatuksen tuntomerkit pistävät silmään jo

heidän vaatetuksessaan. Kysymyksen, mikä on vaatteiden luonnollinen

tarkoitus, pitää jokainen ajatteleva ihminen aivan tarpeettomana,

koska sen oppimattominkin hyvin tietää. Kysynet keneltä hyvänsä, niin

saat vastaukseksi: vaatetuksen pitää olla semmoisen että se säilyttää

ruumiille tarpeellista lämpöä, siis sovitetun ilmanalan ja vuodenaikain

vaatimuksien mukaan. Toiseksi kuulee että vaatteiden tulee olla mukavat

ja käytännölliset, niin etteivät estä ruumiin vapaata kasvamista ja

kehittymistä ja että tottelevat kaikkien jäsenten käskyjä. Eivät

myöskään saa vaatteet estää ahkeraa, voimia kysyvää työntekoa.

Vaatetuksen tulee niinmuodoin ensisijassa palvella tarpeellista ja

hyödyllistä. Tämän myöntää jokainen ihminen. Mutta vastaako naisten

vaatteus ylipäänsä tarpeen ja hyödyn vaatimuksia, jos sitä vertaamme

miesten vaatetukseen?

Arvelematta uskallamme kasvatusta vastaan tässä suhteessa tehdä sen

muistutuksen, että se siinä paljon laiminlyöpi. Mimmoiset ovat tyttöjen

puvut? Mitä periaatteita niitä tehdessä noudatetaan? Niin kauan kun

lapset makaavat kapalossaan, kääritään ne vielä samallaisiin kääryihin.

Mutta tuskin ovat jaloilleen ennättäneet ja kävelemään rupeavat,

ennenkuin tyttöjen puvuissa alat huomata jotain erinomaista. En puhu

mitään siitä että poikain ja tyttöjen vaatteus-kaava on erilainen,

vaikka on muistettava ettei tämä erilaisuus suinkaan ole mikään

ijankaikesta kestänyt sääntö. Tiedämme monissa kansoissa sukupuolten

puvussa olleen sangen vähän eroitusta. Housuja on käytetty sekä

miehille että naisille. Alkuansa edelliset yhtä vähän ovat olleet

omituiset toiselle sukupuolelle kuin hameetkaan toiselle.

Enimmät vanhemmat säätyluokissa tekevät puvut tytöillensä liian ohuesta

kankaasta. Pojalle valitessa säännöllisesti katsotaan että saadaan

lujaa ja vahvaa kangasta, joka lämmittäisi ja kestäisi kulutusta.

Tytöille hakiessa useimmiten kysytään onko se sievää, onko se värinsä

puolesta vaatettavaa, ja ostetaan säännöllisesti ohuempaa kangasta

kuin veljelle. Miksi? Onkohan tytöllä vähemmän arka ruumis kuin

pojalla? Pysyyköhän tytön ruumiissa lämmin itsestään, vaikka sitä

pojassa on tarvis säilyttää? Tuskin. Vastaukseksi täytyy meidän oitis

kääntyä yleisiin käsityksiin ja, hakea asian periaatteet. Silloin

näemme että tyttöjä pukiessa lähdetään toiselta kannalta kuin jos

puettava on poika. Poikiin katsoen ajatellaan lasta, jonka ruumis on

verhottava lämpimästi että se tarkenee; tyttöihin katsoen ajatellaan

_tyttöä_, jonka ruumis on puettava sievästi, että se on miellyttävä.

Jos alushameet ja leningit neulottaisiin vahvemmasta, tiheämmästä

kankaasta, tulisi tytön vartalo muka näyttämään niin vahvalta, eikä

vaate taipuisi poimuihinsa, tuumataan. Pidetään tärkeämpänä että

_tyttö_ joltakin näyttää, että hän on nätti, kuin että _lapsella_

on lämmin. Emmekö oitis tässä jo tapaa noudatettuna sitä määritystä

naisesta, että hän on luotu miellyttämään? Yhteisessä kansassa,

jossa luonnollisuus paremmin on säilynyt, näemme mainitussa kohdassa

suurempaa yhtäläisyyttä sukupuolien kasvatuksessa. Sekin asia osoittaa

että epäkohta lähtee sepitetyistä periaatteista eikä luonnon käskystä.

Ja paitsi että puku riittämättömästi lämmittää niitäkin ruumiinosia,

joita se peittää, jättää se toiset ruumiinosat verhotta. Usein paidat

ja liivit leikataan mataliksi kaulasta. Siten kaula ja yliosa rintaa,

johon keuhkojen päät ulottuvat, tulee puuttumaan tarpeellista verhoa.

Samalla lailla päättyvät leningin hihat ison matkaa kalvoimien

yläpuolella, ja paidan hihat vielä siitäkin paljoa lyhemmät tuskin

ulottuvat olkapäästä kyynärpään puoliväliin. Lyhyet hameet eivät taas

riitä polvien peitteeksi. Senkautta lapsi ei ainoastansa pian vilustu

ja saa tilapäistä vikaa, vaan ruumis ei pääse riittävän lämpimän

puutteessa säännöllisesti varttumaan, niinkuin se tekisi, jos ruumiin

lämpö säilytettäisiin tasaisesti.

Talvisaikana monet kasvattajat sitten pänttäävät tyttäriensä päälle

paksun paksut päällysvaatteet, joissa he tuskin pääsevät käymään.

Nämä unhottavat että jos olisivat valmistaneet tyttäriensä muut

vaatteet lämpimämmästä, vahvemmasta aineesta ja leikkauttaneet ne niin

että antaisivat jäsenille järjellistä suojaa, niin varjelisivat he

lastensa kasvavaa ruumista paremmin. Silloin ei myöskään palvelijain

tarvitsisi olla aina tyttöjen kintereissä muistuttamassa heitä pukemaan

päällystakki yllensä kohta kun ovesta ulos astuvat. Eikä tarvitsisi

joka kerta olla auttamassa, kun tytöt laitetaan kouluun taikka koulussa

päällysvaatteihinsa pukeuvat. Mutta kaiken tämän: terveyden, hyödyn,

mukavuuden on täytynyt väistyä nättiyden, sievyyden tieltä. Nättiä

ja sievää ensi sijassa; terveellistä ja hyödyllistä vasta toisessa,

jos riittää. Edistyneimmätkin kasvattajat ovat tässä suhteessa niin

ennakkoluulojen siteissä, että huomaamattansa antautuvat niiden

palvelukseen. Jos sanoisi heille että he yllä osoitettujen käsitysten

pohjalla kasvattavat tyttäriään, eivät he sitä myöntäisi. Mutta jos

avosilmin alkaisivat menettelyänsä tarkastamaan yksityiskohdissa, niin

eivät voisi olla tunnustamatta että ovat antaneet itsensä eksyttää.

Vuosikymmenet tuskin riittänevät tykkänään poistamaan käytännöstä noita

vanhoja tapoja ja käsityksiä, vaikka ne opissa jo ovatkin kuolemaan

tuomitut.

Tämä esteetillisen puolen voittoisuus tyttöjen kasvatuksessa pistää

esille useissa muissakin kohdissa vaatetuksessa. Melkein vielä

puuttuvaisempi kuin puhutussa suhteessa, on tyttöjen vaatteus

tilavuudessa. Miltei ennenkuin tytöt lasketaan lastenkamarista,

ruvetaan heidän vaatteitansa pinnistämään vartalon ympäri niin

että estävät tärkeimpien elimien vaikutusta. Tietysti siinä

tarkoituksessa että hyvissä ajoin voisivat taivuttaa tytön ruumista

määrättyyn valinkaavaan. Kuinka monet äidit ovatkaan jo tyttärensä

viidennestätoista vuodesta ruvenneet ahdistamaan lapsen parhaassa

kasvussa olevaa vartaloa kureliiviin, ja jalkoja kenkiin, jotka

puristavat jalan luonnottomaan muotoon ja estävät sen kasvamista ja

liikuntoa.

Tosin kureliivin vahingolliset vaikutukset toki ovat asiantuntevain

selitysten ja kipeäin kokemusten perästä ruvenneet sen verran

selvenemään, että ainakin osa asianomaista yleisöä myöntää mainitun

välikappaleen pois tuomittavaksi. Mutta toiselta puolen on se vielä

niin likeisessä yhteydessä muihin yksityiskohtiin naisen vaatetuksessa,

että kyllä kovalle kokee ennenkuin saamme sen käytännöstä pois.

Sitä varten tarvitaan kaksi asiaa. Ensinnäkin täytyy kasvattajain

julistaa uskottomuutensa sitä oppia vastaan, että nainen olisi luotu

miesten miellyttämistä varten ja että hänen heikkoutensa olisi hänen

kaunistuksensa. Heidän täytyy saada selvälle että tyttärien samaten

kuin poikainkin ruumiillisessa kasvatuksessa on ensi sijassa otettava

huomioon mikä kasvatin omalle ruumiille on terveellistä ja hyödyllistä.

Sen aatteen perustuksella tulee tytärtä hoitaa ja vaatettaa, eikä

kysyä etupäässä mikä on kaunista, mikä tekee tytön sieväksi. Jollei

kasvatuksessa luovuta alentavasta silmämäärästä; jollei suostuta

hoitamaan ja pukemaan tytön ruumista hänen itsensä vuoksi ihmisen

ruumiin luonnollisien vaatimuksien mukaan, emme pääse milloinkaan

kureliivin käytännöstä. Ja jos pääsemmekin siitä, voimme saada

samallaisia ja vielä vaarallisempia vihollisia kasvatustapoihimme,

jos ei johtava aate siinä suhteessa muutu. Tässä näet ei ole kysymys

ainoastaan satunnaisen kelvottoman tavan heittämisestä, vaan

vuosisatoja vanhan perusaatteen hylkäämisestä, perusaatteen, joka

tähän asti on ollut naissuvun kohtaloa järjestävien lakien ja tapain

kulma-kivenä.

Toiseksi täytyy myös käsitysten kauniista ja rumasta palata

luonnollisuuden rajoihin. Sen kautta vaatimus siltä puolen: ojentaa

kättä sille mikä on järjellistä hyödyllistä. Olemme huomanneet

vallitsevain kauneussääntöjen loukkaavan korkeampia lakia: terveyden

ja luonnon lakia. Katsokaamme siis emmekö voi kehittyä esteettisessä

käsityksessämme järjellisempään suuntaan.

Onko nyt todella vartalo kaunis katseltava, joka vähitellen tapahtuneen

kuristamisen avulla on keskeltä hienonnut ja ylä- ja alapuolelta

pöhöttää? Onko kaunista ajatella sitä pitkällistä pitelyä, jonka kautta

ruumis on vähitellen saavuttanut tuon ampiaismuodon? Saattaneeko

sellainen saada kauniin nimeä? Eikö säätynaisen tässä niinkuin monessa

muussakin suhteessa täydy kadehtia rahvaan vaimoa, joka enemmän

syrjällä teeskenneltyjen kaunomallien vaikutuksesta on säilyttänyt

ruumiinsa muodot luonnollisuuden rajoissa?

Mutta naisen pitää olla heikko. Hän ei saa pyrkiä Väkeväksi, ei

ruumiillisesti eikä henkisesti. Ja hänen pitää näyttää heikolta.

Hänestä pitää aina huomata, että hän "tarvitsee tukea ja pyytää tukea!"

[J.V. Snellman, Litteraturbladet v. 1856. Marraskuun vihko.] Hän ei saa

omillansa tulla toimeen. Ja se on totta: kureiiivillä kuristettu ruumis

on heikko, näyttää heikolta, tarvitsee ja pyytää tukea. Niin että on

kasvatus tässä kohden totellut sanaa, ja tarkoituksen se on voittanut.

Mutta jos me tahdomme totella inhimillisen luonnon käskyjä, niin meidän

täytyy kääntyä kokonaan toisaalle päin.

Ja samaa kuin vaatetuksessa, tapaamme leikeissä, liikunnoissa, töissä

ja toimissa. Vaatteiden ahtaus ja se seikka että lapsen täytyy niitä

varomalla varoa — ne kuin hienoutensa vuoksi eivät mitään kestä —

estää tyttöä kaikissa vapaissa ja reippaissa liikkeissä, joihin lapsen

mieli aina palaa. Samaten tuo puku sitten edistyneemmällä ijällä on

esteellinen ja viivyttää töissä ja toimissa. Ja mitä ei puku saa

aikaan pidätyksessä ja sopivaisuuden palveluksessa, sen saapi aikaan

äiti, kotiopettaja ja muu talonväki yhdessä. Olemme nähneet vilkkaita

lapsia, jotka tässä kohden panevat asianomaiset kovalle koetukselle ja

pitävät huolta siitä että näillä on täysi työ pidättäessään tyttöjä

"sopivaisuuden" rajoissa. Levottomuudella moni kasvattaja katselee

tuota vallatonta, "villiä" luontoa, joksi hän kutsuu tytön taipumusta

vilkkaisin ja voimia jännittäviin liikkeisin ja leikkeihin. Hän

tahtoo saada kasvatistaan pois nuo ominaisuudet, joista hän pelkää

haittaa tytön vastaiselle naisellisuudelle. Tuo halullisuus aitojen

yli kiipeämiseen, tikapuille nousemiseen y.m., se huolestuttaa monia

kasvattajia. Eikä sekään nyt vielä olisi niin vaarallista, arvelevat

toiset, mutta kuka takaa ettei se jatkeudu. Viattomimmista liikkeistä

kuulet tyttöjä yhä varoitetaan: ei se sovi, eikä se, eikä se.