Mikä nainen on, mimmoinen on hänen luontonsa, mikä on oleva hänen
osansa? Siinä kysymys, jonka tutkistelemista on kestänyt historian
alusta. Oppineet ovat asiasta laatineet laveita järjestelmiä. He ovat
rakentaneet muodon niille käsityksille, joita aika on synnyttänyt.
Ja samalla kun oppineet ja tiedemiehet neronsa voimalla ovat tehneet
omaa tehtäväänsä, ovat runoilijat puolestaan varovasti asettaneet
naisen seisomaan mielikuvastimensa eteen ja siinä häntä tarkastaneet.
Ja mimmoiselta on hän näyttänyt heidän peilissään? Muutamain
peilissä enkeliltä, toisten hirviöltä, toisten kukkaselta, harvoin
ihmiseltä ainoastaan. Mutta missä muodossa hän onkin ilmestynyt, mitä
ominaisuuksia hänessä liekin havaittu — hyviä tai pahoja, — niin
aina on rakentelija tai katselija ne niin perkaellut ja sommitellut,
että kokonaisuus on vastannut hänen mielitekoonsa ja sopinut hänen
järjestelmäänsä. Jos hän on tavannut jonkun ominaisuuden, joka ei ole
häntä miellyttänyt, on hän sanonut: "Sitä ominaisuutta naisessa ei
ole." Jos taas on ominaisuus puuttunut, joka hänestä oli tarpeellinen,
on hän tuon ominaisuuden naiselle pannut.
Tällä tavalla on syntynyt yleiseen käsitykseen personaton käsite.
Ja me erehtyisimme suuresti jos luulisimme tämän luoman olleen
ilman merkitystä naissuvun kohtalon kehityksessä. Tämä yleisten
katsantotapain synnyttämä käsite, jolle tiedemiehet ja runoilijat
ovat laatineet muodon, tämä kirjoitettujen psykologiain naisihanne
on se nainen, jonka kanssa etusijassa miehet kaikkina aikoina ovat
huvitelleet. Tämä nainen se on, jolle he ovat kumartaneet, jota he ovat
imarrelleet ja jolle he ovat polvilleen langenneet. Tämä nainen se on,
jolle he juhlatiloissa puheita pitävät, jota he ylistävät.
Ovatko naiset todellisuudessa sellaisia, jommoisiksi heitä oletetaan,
siihen harvoin haetaan vastausta. Tahdon kertoa tapauksesta, joka
siihen nähden saattaa olla valaiseva, vaikka se ei olekkaan sääntönä
käsitettävä. Hegelin filosofiaa tunnustava maisteri piti eräässä
maaseutukaupungissamme luennoita psykologiassa. Hän oli joutunut
myöskin siihen oppikohtaan, joka sanoo että nainen — jonkun sielullisen
ominaisuuden puutteessa — ei kykene ystävyyteen. Kerrotaan jonkun
kysyneen häneltä jälestäpäin josko hän todella uskoi esiintuomaa
väitettänsä. Hänen sanotaan vastanneen; "Niin, ainakin se niin on
minun systeemini mukaan." Ja systeemi kuuluu näin: Päinvastaisuuden
lain mukaan naisella ei voi olla reflektionia eli ajattelemisen
ominaisuutta, (koska se on miehellä). Ystävyys perustuu reflektioniin,
nainen ei kykene reflektioniin; päätös: nainen ei kykene ystävyyteen.
Sillä lailla on nais-käsitteen täytynyt palvella _systeemiä_. Ja
olkoonpa naiselle myönnetty ominaisuuksia, jotka ovat hänen asettaneet
miestä ylemmäksi, taikka semmoisia annettu, jotka ovat hänen alentaneet
miestä alemmaksi, niin on varomalla varottu ettei häntä miehen
vertaiseksi selvitettäisi.
Sanoimme ettei tämä sepitetty nais-ihanne suinkaan ole ollut merkitystä
vailla naisten kohtalon kehityksessä. Tiedemiehet kun ovat naisen
olentoa määritelleet ovat pysyneet kiinni mielivaltaisiin edellytyksiin
perustuvassa järjestelmässään. Tämä on vuoronsa taas vaikuttanut ja
niin on yleinen käsitys naisesta joutunut yksipuoliseen suuntaan.
Häntä on arvosteltu jonkinmoisena esineenä jota tutkijain on sopinut
pidellä miten tahansa, pääasia vaan että hän on sopinut "systeemiin."
Semmoisena on nainen miellyttävin, kuuluu lausunto, sen vuoksi hän
semmoinen 27 % ja sen vuoksi tulee hänen semmoisena pysyä. Siinä
tapaamme syyn ja samassa sen maalin, johon tutkimus on tähdännyt.
Ja siinä on vihdoin se perus, jolle sitten lainsäädäntö naisesta on
rakennettu.
Kuta mielivaltaisempi ja abstraktisempi jonkun aikakauden käsitys
naisesta on ollut, sitä hullunkurisempina tapaamme naistyypit
saman ajan kirjallisuudessa. Uudempi aika on tuonut muassaan uusia
periaatteita kirjallisuuden viljelykseen. Kirjailijan velvollisuutta
tarkastaa olevaa elämää ja tehdä havaintonsa uskollisesti
todellisuudesta, ei ennen paljo kysytty. Ei myöskään annettu lupaa
jokapäiväisen elämän synnyttämiin ihmisluonteihin. Auktoriteetti-usko
ulottui kaunokirjallisuuden alallekin; niinkuin kirjailijat kertoivat
ja runoilijat lauloivat, niin se oli. Sillä lailla istutettiin
yhä kaavoitellut opit ja tyypit suuren yleisön tiedollisuuteen ja
näyttäytyivät uudestaan eri muodoissa, yleisissä mielipiteissä ja
tavoissa. Ja niin edespäin nuorison kasvatuksessa, jonka kautta sitte
käsitykset polveutuivat seuraavaan sukuun.
Syntymähetkestä asti on nainen saanut: kärsiä syrjäytetyn kohtaloa. Kun
lapsi tuli maailmaan, kun ensimmäinen äännähdys kuului vastasyntyneen
huulilta, kysyttiin huolellisesti mikä se oli. "Tyttö" — ja tuo
sana on: usein vaikuttanut isässä välinpitämättöimyyttä, äidissä
surua ja huolta. Tyttären syntymistä on pidetty miltei häpeällisenä.
— Juutalaisissa oli sääntönä että äiti, jos hän oli synnyttänyt
pojan, oli suljettu Herran huoneesta neljäkymmentä päivää, mutta kun
syntynyt oli tyttö; kahdeksankymmentä päivää. Kun enimmissä kansoissa
pojan syntymä otettiin vastaan juhlallisuuksilla ja uhreilla, antoi
tytön syntymä syytä alakuloisuuteen ja mielipahaan. Hindulaisten
uskonnollisten käsitysten mukaan ei ihminen yksin kyennyt voittamaan
itselleen onnellista elämää tuolla puolen hautaa. Tämä riippui
jälkeentulevaisten teoista ja elämästä, ja heidän käsityksessään oli
tämmöinen vanhempainsa autuuttamisen voima ainoastaan poijilla. Pojan
syntyessä kiirehti isä tuomaan hunajaa ja kultaa, luonnon parhaita
antimia. Hän voiteli vastasyntyneensä huulet hunajalla ja antoi sille
hellimpiä nimiä, ja äitikin sai siinä tapauksessa ottaa vastaan
kunnianosoituksia.
Jos lapsi oli tyttö, ei kuultu laulaa eikä vietetty juhlallisuutta;
heidän uskontonsa ei puhunut mitään millä: hän oli elämään vastaan
otettava. Tytöllä ei ollut mitään merkitystä suvun taikka kansan
kehityksessä. Kunnioituksen sijaan sai äiti kokea kylmyyttä ja
ylenkatsetta mieheltään. Jos hän synnytti ainoastaan tyttöjä oli
miehellä oikeus hyljätä hänet yhdentoista vuoden jälkeen. — Athenassa
oli isän tapana poikalapsen synnyttyä koristaa porttinsa öljylehden
seppeleillä, sillä tavoin kaikille ohikulkijoille osoittaaksensa
sitä onnea, joka häntä oli kohdannut. Jos lapsi oli tyttö käski hän
palvelijansa ripustamaan kehrävarsi porttiinsa. Spartalaiset pitivät
tytön sukua miltei viallisuutena. Kymmenestä lapsesta, jotka heitettiin
kuolemaan oli tavallisesti seitsemän tyttöjä. Roomassa oli tapana
asettaa vastasyntynyt lapsi isän jalkain juureen. Varjeluksen merkiksi
nosti isä lapsen ylös; mutta jätti paikoilleen ja meni tiehensä, jos
aikoi sen hyljätä. Monista kuninkaista ja ruhtinoista keskiajalta
kertoo historia, miten he kun kohtalo ei heille suonut poikia,
hylkäsivät ja luotaan karkoittivat tyttölapsensa.
Jos menneistä ajoista käännämme silmämme uudempaan aikaan, emme enää
huomaa eroitusta näin jyrkkänä, mutta kokonaan tasoittunut ei suhde
kuitenkaan ole. Vanha tosiasia on vielä jälellä. Tytön syntymä usein ei
herätä vanhemmissa samaa iloa kuin jos lapsi on poika.
Miksi tyttären syntymistä on pidetty ja pidetään monasti vielä
vähemmän onnellisena kuin pojan syntyä? Onhan isälle syntynyt se
olento, jolle luonnon sanotaan lahjoittaneen suloisuuden, jota luonnon
ja Luojan sanotaan määränneen miellyttämään ja valmistamaan muille
huvitusta, olemaan "miestä varten" olemassa. Hän on nyt antanut hengen
samankaltaiselle olennolle, joka kentiesi on suloisuudellaan tarjoava
toisille miehille samaa mieltymystä, jota muut naiset ehkä olivat ennen
hänelle valmistaneet. — Ja miksei äiti iloitse? Onhan hän synnyttänyt
maailmaan olennon, jolle luonnon sanotaan varta vasten antaneen nuo
pyöreät muodot, tuon hoikan vartalon, nuo hienot jäsenet osoittamaan
ettei hän ole luotu raskaampaa työtä varten, niinkuin mies, vaan "suloa
antamaan ja suloa saamaan."
Isän rakkaus ja äidin rakkaus on meille antava vastauksen edellisiin
kysymyksiin. Heidän rakkauteensa on laskettu ominaisuus, jota muut
hellemmät tunteet usein puuttuvat. Se on tuo huolellinen katse
tulevaisuuteen, joka levottomasti kysyy, mitä lapsesta tulee,
mimmoiseksi sen elämän onni muodostuu. Tämä tunne se on, joka tytön
syntyessä herättää vanhemmissa huolta ja murhetta. Isä, kun hän
ensikerran nostaa syntyneen tyttölapsen käsivarrelleen, ja äiti, kun
hän sen painaa rintaansa vasten, tekee mielessään tuon hiljaisen
kysymyksen: Mitä lapsestani tulee? Vanhemmat tietävät mitä todellinen
elämä tytölle tarjoo. He tietävät mitä nuo monet määritykset naisesta
maksavat. He tuntevat kuinka huonosti kaikki nuo kauniit puheet
sopivat olevaan elämään, siihen, joka ei laisinkaan välitä runoilijain
ja filosoofien ohjelmista, vaan menettelee omapäisesti, armotta.
Elämä on heille toista opettanut. Nyt kun he isän ja äidin tunteella
arvostelevat, astuu elämän kokemus vaikuttavana heidän eteensä. He
tietävät kuinka suuria vaaroja ja vaikeuksia vastaan tyttö astuu. Jos
he ovat varattomia eivätkä voi lapselleen riittävää perintöä jättää,
mikä on silloin hänen kohtalonsa oleva? kysyvät he. Kuinka voipi hän
tulla toimeen? Millä voi hän itsellensä kunniallisen leivän ansaita?
Mihin hän joutuu yhteiskunnassa, jossa monet ja parhaimmat elatuksen
tiet ovat häneltä kielletyt, jossa nekin työt joihin häntä päästetään
maksetaan riittämättömällä palkalla? Jollei hänelle voi koota kylläksi
perintöä, taikka jollei hän tule kauniiksi, taikka jos hänessä on joku
ruumiillinen puute, niin hän kenties ei tule naimisiin. Hän saattaa
myös sortua maailman asettamain kiusausten alle ja langeta. Ja jos
_hän_ kerran lankee, niin ei totisinkaan katumus ja parannus voi
hänelle hänen hyvää mainettansa takaisin antaa yhteiskunnassa, joka
armottomimmalla tavalla tuomitsee naisessa siveellistä virhettä.
Vanhemmat tietävät tämän. Monet miehet eivät välittäneet siitä,
ennenkuin itse saivat tyttären. Mutta silloin moni ajatteli: pitäneekö
minunkin tyttäreni joutua sellaisen kohtalon alaiseksi? Eikä rikkaus,
kauneus, hengen lahjatkaan aina voi vanhempia, levollisiksi saattaa.
Heidän tyttärensä kohtalo tulee kuitenkin toisen vallan alaiseksi
tavalla taikka toisella. Ei hän saa tietänsä valita, ei hän saa
itse itseänsä hallita. Ennemmin tai myöhemmin on hänen onnensa ja
omaisuutensa joutuva toisen mielivaltaan.
Pojan suhteen on kaikki toisin. Entisiin aikoihin pojan syntymä vasta
oli perillisen saaminen, silloin kun eivät lait tyttölapselle antaneet
ollenkaan perintöä. Mutta vieläkin, vaikka paljon on muuttunut,
otetaan usein pojan syntymä vastaan toisilla tunteilla kuin tytön.
Kun poika on tullut maailmaan ajattelee isä heti; mille elämän alalle
tuo nuorukaisena ja miehenä kääntynee, minkä ammatin, viran tai työn
hän valinnee. Hän toivoo pojassaan toistettavan jotakin siitä mitä
hän itsekin on, mikä häntä itseänsäkin on innostuttanut, mitä hän
itse on maailmassa toimittanut. Poikahan on täyttävä hänen suurimmat
toiveensa. Ammattilainen, liikkeen harjoittaja, kauppias ajattelee että
hänen poikansa ottaa vastaan ammatin, kun hän itse vanhaksi tulee tai
kuolee. Jos hän on tiedemies ja tutkija, toivoo hän pojastansa saavan
työnsä jatkajan, joka keksii ja ilmisaattaa sen mikä häneltä on jäänyt
jälelle. Ja pojallensa hän jättää nimensä, johon sukunsa kunnia ja
maine liittyy. Jollei hänellä ole poikia, kuolee suku, sanotaan.
Isän ei tarvitse alakuloisena huolehtia poikansa kohtaloa. Yhteiskunta
on kaikki niin hyvin häntä varten järjestänyt ettei hänen tarvitse
muuta kuin valmistautua ja valita. Kaikki ammatit ja elämän polut ovat
hänelle avattuina. _Työ,_ ihmisen suurin siunaus tarjoutuu hänelle
kaikilla aloilla, mitä säätyä hän lieneekin, kun naista sitävastoin,
varsinkin säätyluokissa, ainoastaan vastahakoisesti on siihen laskettu.
Samaten varattomimmissa kansan luokissa on naisen pääsö tuottavaan
työhön supistettu osaksi asetusten kautta, mutta vielä varmemmasti
tarpeellisen valmistuksen puutteessa. — Ja siveelliseen elämään nähden
on nuorukaisen helpompi takaisin voittaa ihmisten kunnioitus, jos hän
on langennut.
Tälle ala-arvoiselle asemalle, jolle olemme nähneet tytön asetetun jo
syntymähetkestä, on hän usein jäänyt elinajakseen. Eihän siis ihme jos
vanhempain mieli painuu alakuloiseksi tyttären syntyessä.
Nainen on ollut toisten omaisuutena, mutta itsellänsä ei hänellä ole
ollut mitään, jota hän olisi voinut omaksensa sanoa. Holhoukselle
on annettu suojeluksen ja turvan nimi, mutta todellisuudessa on se
ollut kovaa orjuuttamista. Jos maailmassa olisi ainoastaan hyviä ja
helläsydämisiä ihmisiä, taikka toisin sanoen, jos ihmisessä olisi
ainoastaan hyviä ja kiitettäviä ominaisuuksia, niin ehkä vaimon
holhonalaisuus ei olisi kääntynyt raskaaksi ikeeksi ja vapauden
sortamiseksi. Jos isät eivät milloinkaan olisi olleet tyrannillisia
ja puolueellisia; jos aviomiehet eivät milloinkaan olisi olleet
itsekkäitä, raakoja ja irstaita, ja toiselta puolen, jos tyttäret ja
aviovaimot eivät olisi olleet tavallisia puuttuvaisia ihmisiä niinkuin
miehetkin, vaan olisivat todellisesti olleet tuollaisia ihanne-naisia
jommoisiksi heitä yleiset käsitteet ovat julistaneet, niin silloin ehkä
olisi nainen tullut onnelliseksi alistetulla tilallansa. Silloin hän
kentiesi ei olisi ruvennut vapauttamista kaipaamaan.
Naisen historia maailmassa on kertomus ruumiin ja sielun kärsimyksistä,
siveellisestä sorrosta, jonka käsissä hänen on täytynyt sydämensä
luonnollisimmat tunteet tukehduttaa. Isän vallan tai holhomiehen
pakosta on hänen täytynyt antautua aviomiehelle, minkä nämä toiset
olivat valinneet. Pahan pitelemisen esineenä on hän usein menettänyt
ruumiillisen terveytensä, sielunsa terävyyden ja siveellisen
arvostelukykynsä. Alinomaisen tukehduttamisen vaikutuksesta on tahdon
voima hänessä lopulta heikontunut välinpitämättömäksi tahdottomuudeksi.
Naisen historia on kertomus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta
ahdistuksesta, jonka alaisena hänen on täytynyt luopua omaisuutensa
hallitsemisesta samaten kuin toimeentulonsa hankkimisesta taipumuksen
ja vapaan valinnan mukaan. Hän on ollut lain voimalla suljettu kaikesta
laillisesta osanotosta yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen ja
julkiseen elämään yleensä. Perheellisen elämän hallinnossakaan ei
hänellä ole ollut laillista sanan vuoroa, ei omain synnyttämäin ja
kasvattamain lastensakaan suhteen.