O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
Sä mainesi ja mantereinesi,
Ja lakines ja kaikin laitoksines,
Ja uskoines ja äitinkielines,
Kuin oma äiti armas, armahampi
Sä mielest' olet miehen vapahan!
Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
Tuo Ruomin kelpo poika Curtius
-- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen
Kitahan syöksi nuoren itsensä.
Sun vapauttas varjellaksensapa
Leonidaskin päänsä seppelöi
Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen
Rivihin vihoillisen verrattoman
Ja kaatui itse kaikin miehineen.
Sun valtas suojana, sun sortajatas
Ja vihamiestäs voittaaksensapa
Borckhusen, uros uljas suomalainen,
Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
Ilolla, isänmaa, sun edestäsi
Mies mieheltä ain' asti viimeiseen
He kamppailit, hän Karjalaisinensa,
Ja tervehtivät Tuonen tyttäret
Myhäillen morsiamikseen ja käärein
Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]
Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
Ja miekkas torjuu sortajata pois:
O, ihana ja ilonkin väärti
On kuolo kuolla edest' isänmaan!
Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
On elämä sen etuin etehen:
Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
Lakia, lempeyttä noudattaa,
Velvollisuuksiansa täyttäessään
Ei katso puolelle, ei toiselle,
Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
Mink' otti onnettuus ja kohtalo,
Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
Ja mielenmukaisinta hedelmää,
Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
Mi saada mahdollist' on milloinkin.
Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,
On keskessänne, kumppalinanne.
Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset
He ovat tulleet joukossanne juur
Viiskymmenvuotisia seppeleitään,
Jo vaalenneita, vereksempihin
Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.
He seppeleensä syillä suuremmilla
Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:
Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet
Elämän korkeata koulua,
Ja kaikki koetukset kunnialla
Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.
He päivätyönsä päättäneet jo ovat;
Työn raskahan hikeä, hellettä,
Nyt illan viileässä istuskellen.
He jäähdyttävät pois, ja katsovat,
Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden
Rakkaita rantasia rusoitsee;
Ja odotellen lepokellon ääntä
He muiston satakieltä kuuntelee.
Ja vuosia kuin viisikymmeninen
On vierryt edelleen, niin vuoronne
On Teidänkin jo tänne tulla taidon
Verestä seppelettä saamahan.
Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,
Ne silloin ovat melkein harvenneet,
Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,
Nykyinen aamu illaks' muuntunut;
Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,
Niin notkeasti nouse jalka ei,
Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet
On hallan hartioille laskeneet.
Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne
Toiveille uskolliset olitte,
Jos valanne on vahva silloin vielä,
Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,
Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,
Se sykkää lämpimästi silloinkin,
Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa
Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;
Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori --
Nyt vielä kauan syntymätöinkin! --
Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,
Se Teille kunniata kumartaa,
Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:
Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!
Nordenskiöldille Suomesta.
(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)
Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess' on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie --
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
Ja laskee pitkin hyistä selkää.
Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
Taivasta talv' ei salli lauhaa;
Jääkarhut ympärillä kämpivät,
Puhuri täysin palkein pauhaa,
Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
Ja päivyt paistaa korkealta,
Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
Pohjemmaks' poikkee talven valta;
Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
Behringin salmeen tulla tupruaa.
Kas näin tie tuntematon tuttu on,
Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
Uus' väylä aukes' aavistamaton;
Jo Louhen valta maahan raukes',
Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
Se juurrettu on Altain kultalaan!
Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
Poikansa kaukomielen kunniaa.
Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
Palaten, keulaas kääntää voinut!
Ett' tervehdys vaan meren yli näin
Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
Ruotsalaisille.
(Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)
Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,
Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti
Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,
Hartaasti meissä teitä tervehtii.
Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin
Ja tornit Thorkelin ja Oolovin
Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,
Nyt meidän kautta teitä tervehtii.
Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,
Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;
Ikuiset muka liitot ratkesivat,
Tapausten tulvaa ei ne estäneet.
Kas, meidän maan ja mantereenne teidän
Jo rajapyykit oudot eroitti;
Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!
Se sydäntämme silloin kirveli.
Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,
Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;
Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,
Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:
Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,
Nyt veljinänne teihin yhtyivät,
Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,
Seljäksi yhden rungon sääntyivät.
Ja me? Me rajoin uusin veljiämme
Ja Suomen syntysanat löysimme;
Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,
Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;
Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,
Kerroksin uusin nousee, leviää;
Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa
Valtikka vakava ja lempeä.
* * *
Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen
Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;
Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,
Viel' kerran liitymme me lippuunne,
Vannoen valan, kilvan teidän kanssa
Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme
Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,
Mink' armainnaan hän oloon saattanee.
Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille,
Herra Paronille J.R. Munck.
(Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)
Jopa kaadamme vieläkin kerran
Lasit laitoja myöten täyteen,
Ja kunnian miehen maljan
Sekä juotamme että nyt juomme,
Joka seitsenkymmeisnä seisoo
Sulosuuna ja suorana vielä,
Ja notkean nuorison parvess'
On kaikista nuorin ja notkein.
Näin kankahan viimeinen honka,
Joit' aikoja lauhkeat lehvät
Ijän halla on harmaiksi pannut,
Yhä pystyss' on pilviä kohti,
Vesakolle varjoa antain;
Sen jos toukkakin juuria jäytää,
Sydän viel' on lämmin ja terve,
Sen latvassa lintuset laulaa,
Ja juurella kukkaset kasvaa.
Eläköön monet vuodet hän vielä!
Ikämiesten kunnia on hän,
Esimerkki on nousevan polven:
Vakamielinen valtoja vastaan,
Ja lempeä työntekijälle.
Eläköön monet vuodet hän vielä,
Uros, ollut ja vieläkin uljas!
Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,
Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,
Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,
Mut Kuolopa, kunnian tehden,
Manaviikatettansa nostain
Sivu astuu ja nuoria niittää.
-- Eläköön monet vuodet hän vielä!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Vänrikki Stålin laulaja.
(v. 1860.)
Me, kaikenlaiset laulajat
Ja kanteloisen kantajat,
Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
Kuin tämä jättikannel kaikuu.
Kuin pitkin selkää uidessaan
Vaan joutsen ääneen laulahtaa,
Niin lehdon leivo, rannan rastas
Pois lakastuvat laulamasta.
Kuin Vuoksen koski pauhajaa,
Ett' allas' vaarini vankka maa,
Jos puronen myös lirisevi,
Niin ken sen ääntä kuuntelevi!
Ken kotkan kanssa koettamaan
Vois käydä lentoneuvojaan?
Se kiiltää pilvistä sen siipi,
Muut linnut pitkin maata hiipii.
Me, kaikenlaiset laulajat
Ja kanteloisen kantajat,
Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
Kuin tämä jättikannel kaikuu!
Runebergin muistoksi.
(6:na päivänä Toukok. v. 1878.)
Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
Poissa on hän runoruhtinamme!
Kulunut vaikk' on jo vuosikunta
Hetkest' aivan haikeasta siitä,
Jolloin läks' hän tämän ilman alta,
Valon, soinnun maahan mennäksensä,
Ijäisenpä ihanuuden maahan,
Niin ei tahdo suistua surumme,
Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
Laulun ponsi, runoruhtinamme.
Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
Yhä kaihoella, kaipaella:
Tietäjäs hän oli tenho suurin,
Taitajasi taivasta läheisin.
Ennen häntä eteläisen ilman
Ihanteita ihmetteli Pohja:
Italian iki-selvää päivää,
Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
Olemattomiai Onnenmaita,
Joissa kansaa autuaallist' asui,
Paimenet ja paimenettaretpa,
Laitumella lammaskarjojansa
Säännellen vaan sävelillä huilun
Tahi talutellen punapauloin,
Simoa ja suudelmia söivät;
Taikka joissa viljavainioilla
Joutuneilla joukko kumma liikkui:
Talonpojista, maantyttölöistä
Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,
Luonne oli hieno herrasluonne,
Päällä silkkiä ja samettia,
Suussa suloisia sanoja ja
Sukkeluuksia ja somuuksia.
Silloin uusin runoin Runeberg jo
Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
Kajahutti taikakanneltansa.
Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! --
Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
Taideniekan taulull' on ihana;
Suomen maat ja maisemat ja ilma,
Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
Edessämme aivan eläväiset,
Taiturin tään tauluihinsa luomat?
Liha on ne meidän, lihastamme,
Veri juuri meidän verestämme:
Kurun Matti Pohjan ompi poika,
Savon mies on Saarijärven Paavo,
Hana muinoin meill' ei harvinainen;
Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
Oloasi osa-tointa emme
Kuivin silmin katsella me saata;
Ihanainen Hanna ensi-lemmen
Sulon muiston saattaa mielehemme;
Hedan nähden näämme herttaisia
Emäntiä entisiä maalla;
Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,
Uskon, uljauden ja sankaruuden,
Kuulun kunniamme kannattajat,
Esikuvat, heikon jälkipolven
Ihmehtimät, yltämättömätpä,
Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut
Teidät, ehompina entistänne,
Kirkkaina ja kuolemattomina,
Maailmalle mainioksi tehnyt,
Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?
Laulusankar', sankar'-laulajamme
Omamme hän oli, ominpamme,
Hän, jok' aartehia aavisti ja
Löysi luontehesta Suomalaisen;
Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
Petäisen purijan, povessakin
Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
Kunnian ja kelvon kukoistavan.
Omamme hän oli, omimpamme;
Mut voi kohtaloa kovanlaista,
Että sävelillä Suomen kielen
Tämä kannel kaikua ei saanut!
Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,
Suomalainen, umpi-suomalainen,
Sulosointua sen kuulla, ääntä
Ikirunojansa ihastella,
Eikä ihanuutta ihmetellä,
Jolla Suomen suurin taideniekka
Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,
Ruotsalainen, runotemppelinsä
Pyhimpähän pystyttävä, ompi
Sarjaan suurten laulusankartensa
Ruotsiks' runoillehen Runebergin!
Mepä, aioiksi me ainaisiksi
Sydämemme syvimpähän kätköön
Taitajamme muiston tallellamme,
Hänelle, hänenpä hengellensä
Sulat, hartahimmat kiitoksemme
Lausuellen laulamastansa, ja
Odotellen, toivoellen, että
Runon into, Runebergin runon,
Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
Vastaistenpa polvien povista
Kalevankin kansan kielellä jo
Kaiun korkean ja kauniin saapi.
Franzénin muistoksi.
(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)
Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon --
Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
-- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan!
Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
Sjöstrandin Kullervo.
Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
Kuvaamastas meille Kullervon!
Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
Nyt se äärettömäst' onneton,
Jok' ois ollut sankariksi luotu,
Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
Jos ois onnea hänelle suotu
Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
Vaan sen syyttään isäin veljesviha
Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
Omat syynsä sitten, oma liha
Veivät rikoksesta rikokseen;
Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
Povea alati poltti vaan,
Raivottaret hänet valtaans' saivat,
Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
Suru synkkä, ei se taivahainen,
Joka mielen nostaa, kirkastaa,
Vaan se raskas mainen, maanalainen,
Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
Pohjaan juonut maljan katkeran
On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
Miekkaa oikea kätensä vahva
Paljastettua nyt kouristaa;
Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
Ylös kärki tuima tuijottaa;
Murehella katsoo Musti maasta
Isäntänsä silmään kamalaan,
Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
"Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
Sydäntäni synkän-syyllistä?"
Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
Emon onnettoman ilmoin tuoma;
Summattoman surkee kohtalois
Sull' on julmain jumalien luoma!