Puolittain epäluuloisena katsoi juutalainen tyttöön, mutta vihdoin hän
sanoi: "Sinä saat sen tietää. Sinä olet ollut hyvä isä Aamosta kohtaan.
Se on tuolla laatikossa."
"Anna minun katsella sitä", pyysi tyttö vapisevalla äänellä.
Levottomana mies väänteli itseään vuoteessaan. Hänestä tuntui vaikealta
antaa kenenkään nähtäväksi aarteitaan, joita hän vuosikausia oli
tarkoin pitänyt kätkössä ja joista hänen sydämmensä ei voinut vielä
kuoleman portillakaan oikein irtaantua. Tyttö istui siinä kiihkeässä
odotuksessa. Vihdoin hän kysyi:
"Oliko tytön nimi, josta puhuit, Waltrud?"
Kuten salaman koskettamana hätkähti mies. Hänen silmänsä avautuivat,
kasvot kävivät vielä entistään kalpeammiksi ja hän soperteli: "Mitä
sinä hänestä tiedät -- Waltrudista?"
Tyttö laski kätensä lempeästi vanhuksen käsille, jotka vapisivat hänen
mielensä järkkymyksestä, ja sanoi:
"Ole levossa, vanha mies, ole aivan levollinen. Sinulle ei mitään pahaa
tapahdu. Waltrud on antanut sinulle anteeksi, minä sen tiedän, sillä
minä olen Waltrud."
Nyt oli mies kovin murtunut. Siinä silmänräpäyksessä kiiti hänen
sielunsa silmien ohitse koko se pitkä aika, jolloin hän tätä tyttöä
kohtaan oli tehnyt vääryyttä, häntä kohdellut kovuudella, jopa
rääkännytkin. Ja nyt oli tämä tullut hänen luoksensa valoisana ja
lempeänä, kuten Jehovan sanansaattaja, tuoden hänelle lohdutusta hänen
sairasvuoteellaan. Siinä hän istui hänen vieressään, pidellen hänen
kuihtunutta vapisevaa kättään omassaan ja puhuen hänelle lohdutuksen
sanoja -- oliko tämä hänen kostonsa?
Vanha mies itki. Lakkaamatta tulvivat hänen kyyneleensä, ja kauan
paatuneena ollut sydän suli. Waltrud huomasi sen; siksi hän istui
ääneti odottaen, kunnes hän puhuisi. Vihdoin vanhus rauhoittui ja sanoi:
"Vanhat silmäni eivät sinua tunteneet. Mutta sinä, tunsitko sinä isä
Aamoksen? Sano minulle se!"
"Tunsin, sinä päivänä, jolloin sinua niin pahoin rääkättiin kadulla."
"Ja kuitenkin olet tehnyt minulle niin paljon hyvää ja ollut minulle
kuten Jehovan enkeli. Sano, miksi niin teit? Minulle se on ihan
käsittämätöntä."
"Sellainen on minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen tapa, hänen,
jota minä palvelen", vastasi tyttö vakavasti. "Kun juutalaiset, sinun
esi-isäsi, naulitsivat hänet ristinpuuhun, huusi hän Isälleen: 'Isä,
anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät'."
Mies oli vaiti, mutta selvästi näkyi, että hänen sydämessään voimakkaat
aallot kävivät. Hetken perästä hän otti patjansa alta pienen avaimen.
"Avaa laatikko", pyysi hän. Hänen äänensä soi nyt lujalta ja
rauhoittuneelta.
Tyttö totteli. Siinä laatikossa ei ollut paljoakaan. Hänen käskystään
tyttö veti sieltä esiin villasukan, joka oli täysinäinen ja raskas,
nauhalla sidottu kiinni. Waltrud aukaisi solmun. Päällimmäisenä oli
siinä kultainen rannerengas, kiemurassa olevan kalan muotoinen.
Silmässä säkenöitsi jalokivi.
Liikutettuna tyttö katseli koristetta. "Äitini on tätä käyttänyt!
Tunsitko sinä äitini?" kysyi hän.
"Olin mukana siinä joukossa, joka hyökkäsi teidän kyläänne ja rosvosi
sen. Sinun vanhempasi tapettiin. Sinut minä myöskin näin. Minä tunsin
sinut, sillä olin usein kulkenut teidän kylänne läpi salaa, ja
sinun kultahiuksesi miellyttivät minua. Rannerenkaan otin kuolleen
käsivarresta. Sitten sinä katosit. Myöhemmin löysin sinut unkarilaisten
parista, ja koska he olivat kyltyneet pitämään sinua, otin sinut
mukaani."
"Entä veljeni?" kysyi Waltrud kiihkeästi jännittyneenä.
"Hunnit veivät hänet myötänsä. Suuren tappelun jälkeen näin hänet
jälleen. Hän makasi haavoitettuna kuningas Henrikin sotilaitten
joukossa tappelutanterella Merseburgin luona."