Adelheid oli ääneti kuunnellut Waltrudia. Nyt hän liikutettuna sanoi:
"Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiiliä
vihollisesi pään päälle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sinä olet
sen tehnyt."
"Valtijatar", sanoi Waltrud, "älä minua kiitä, sillä sydämmeni tunteet
eivät ole täynnä rakkautta. Mitä olen tehnyt, se minun täytyi tehdä,
se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, millä tämä mies on minua
kiusannut, heräsi taas muistiini. En ole rakkaudesta häntä auttanut,
vaan velvollisuudesta. Sydämmessäni tunnen kaunaa ja vastenmielisyyttä,
kun ajattelen taaksepäin noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa."
Kuningatar syleili itkevää tyttöä hellästi.
"Minun mielestäni sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Olethan sinä
kuitenkin täyttänyt Vapahtajan käskyn; 'Tehkää hyvää niille, jotka
teitä vihaavat.' Olethan sinä pelastanut hänen henkensä. He olisivat
lyöneet hänet kuoliaaksi."
Waltrud pudisti päätään. "En tietänyt, että se oli hän. Kun hänet isä
Aamokseksi tunsin, olin hänet jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin
menetellyt toisin enkä auttanutkaan häntä."
"Vapahtaja on siis näin selvästi varjellut sinua tekemästä rikosta.
Kiitä häntä siitä!"
"Luuletko, että hän minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun
nyt olisi olla, jos olisin jättänyt juutalaisen noitten raakojen
ihmisten käsiin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siitä,
ettei niin käynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen
puolesta."
"Sen opit kyllä vielä", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista
ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten hän rukoili vihamiestensä puolesta."
"Isä, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun hän niin
saattoi puhua Isälleen, silloin oli hän jo itse antanut heille anteeksi
ja rakasti heitä; ja kumminkin he olivat tehneet hänelle enemmän pahaa
kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut
niinä vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja äitisi
kanssa yhdessä, että olisi näin vaikea antaa anteeksi ja rakastaa
vihollisiansa! Minä luulin, että olin jo antanut anteeksi. Mutta minä
tahdon oppia sitä tekemään. Valtijatar, lupaathan että huomenna taas
saan mennä hänen luoksensa?"
"Mene, mutta yksinäsi et saa lähteä, palvelijan täytyy saattaa sinua.
Ota mukaasi myöskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta
haavansiteeksi sekä virkistävää juomaa sairaalle. Ehkä laupias Jumala
antaa hänelle vielä armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud,
siunatkoon Herra!"
Seuraavana päivänä Waltrud meni vanhuksen luo. Hänen sydämmensä oli
rohkea ja rauhallinen. Hän oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja
rakkautta, ja kaikki katkeruus oli hälvennyt pois.
Hän tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti hän käänteli
itseään kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli
kutsunut lääkärin, ja tämä oli selittänyt, että haava päässä oli
hengenvaarallinen. Hän ei tietänyt paljon neuvoa, ja vanhus kieltäytyi
yksipäisesti ottamasta lääkettä. Poikkimenneen säären oli lääkäri
sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmillä
kääreillä polttavaa otsaa. Hän toimitti myöskin, että ummehtuneeseen
huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas kävi pian levollisemmaksi,
mutta hänen puheensa oli sekavaa, hän houraili eikä tuntenut ketään.
Mutta Rebekka ei nyt enää pelännyt vierasta neitiä. Tuo vaalea olento,
joka oli hiljainen ja lempeä, näytti hänestä Jehovan lähetiltä, ja
mielellään hän teki, mitä Waltrud määräsi.
Muutama päivä kului tällä tapaa. Neljäntenä päivänä kuume väheni, ja
ensi kerran mies tiesi, missä hän oli. Rebekka muorin hän tunsi, mutta
vierasta tyttöä hän katseli kysyvästi ja levottomasti. Monta pitkää
vuotta oli kulunut siitä, kun hän luolan luona jätti tytön, ja nämä
vuodet olivat hänet muuttaneet lapsesta neitoseksi.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän, aikoen nousta istumaan, mutta vaipui taas
alas huudahtaen tuskasta, sillä jokainen liike koski sidottuun sääreen.
Tyttö rauhoitti häntä lempeillä sanoilla, kostutti hänen otsaansa
ja antoi hänelle virvoittavaa juomaa. Sairas oli liiaksi voimaton
jaksaaksensa puhua. Taaskin hän ummisti silmänsä, ja pian hän oli
nukahtanut. Waltrud nousi hiljaa mennäksensä kotiin. Ovella antoi hän
Rebekalle suuren hopearahan ja käski hänen jälleen kutsua lääkäriä.
Kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, odotti vanha Rebekka häntä
kynnyksellä.
"Valtijatar, anna minun puhua kanssasi, ennenkuin menet sisälle. Hän
kyllä on tajussaan, mutta hän käyttäytyy niin kummallisesti. Oppinut
tohtori on täällä, mutta hän sanoo, että ei ole mitään toivoa, sillä
isä Aamos on niin vanha ja heikko. Kuollahan meidän kaikkien täytyy,
toisen ennen, toisen myöhemmin, ja hän on mielestäni jo kyllin vanha.
Mutta hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoisi mieluummin jäädä tänne
maailmaan, vaikka hänen elämänsä on ollut hyvin kurja."
Tämä oli ensi kerta kuin Rebekka näin suoraan puhui vanhuksesta.
Waltrud kysyi: "Kuinka kauan hän on asunut täällä? Ja mitä tointa
hänellä on ollut?"
"Kaksi vuotta sitten hän tuli kaupunkiin. Hän on viettänyt raskasta,
vaivalloista elämää, niinkuin yleensä me kaikki, kaupustellen vanhoja
vaatteita, joita hän osti halvalla. Aina hän oli yksin. Teidän kansanne
on siinä luulossa, että hän on varastanut lapsia, mutta ei asian
laita ole sellainen, vanha Rebekka puhuu totta. Olen usein elämässäni
valehdellut, mutta sinulle en voi valehdella, sinä olet kuten Jumalan
enkeli."
"Miksi hän siis tuli kristittyjen kadulle?"
"Ainoastaan tehdäksensä kauppaa. Ennen", jatkoi hän, "on isä Aamoksella
ollut toisenlaista tointa, joka on tuottanut hänelle paljon rahaa.
Mihin hän sen on kuluttanut, siitä ei hän ole kertonut vanhalle
Rebekalle. Mutta hän on paljon matkustanut ja nähnyt monta maata,
on asunut Unkarissa ja muhamettilaisten maassa. Nyt hänelle tulee
viimeinen matka -- kentiesi jo muutaman päivän päästä. Silloin hän
joutuu isäinsä luo, mutta hän ei tahdo vielä. Hän on myöskin kysynyt
sinua, valtijatar, mutta ei tietänyt nimeäsi."
Tämä oli tytöstä mieluisaa. Hän astui hiljaa huoneeseen. Mies kääntyi
hänen puoleensa. "Kuka olet?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. "Ja
mitä tahdot isä Aamokselta? Isä Aamoksella ei ole yhtään rahaa."
"Mies raukka, minä en tarvitse rahojasi. Minulla on kaikkea mitä
tarvitsen. Tahdon auttaa sinua. Kun sinua vainottiin ja sinä kaaduit,
tulin luoksesi ja toimitin, että sinut kannettiin kotiisi. Tässä annan
sinulle virkistävän juoman."
"Se on tekevä minut terveeksi. Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla. Mutta
miksi sinä tulet tänne?" kysyi hän epäluuloisena. "Sinä et kuulu meidän
kansaamme."
"Minun kuningattareni lähettää sinulle tämän virkistävän juoman."
"Kuningatar on hyvä, olen kuullut sanottavan."
Voimattomana hän vaikeni, mutta hänen ajatuksensa askarsivat asioissa,
jotka eivät olleet juuri hauskaa laatua. Äkkiä hän puhui taas: "Oppinut
tohtori sanoo, että isä Aamoksen täytyy kuolla. Mitä hän tietää? Isä
Aamos ei vielä tahdo kuolla, Oi, miten paljon pahaa he ovat tehneet,
ne pahat ihmiset! Hätyyttäneet kuoliaaksi vanhan miehen, joka ei
milloinkaan ole koskenut hiuskarvaan ainoankaan lapsen päässä. Oi, voi
minua!"
"He tekivät kovin pahoin", vastasi Waltrud lempeästi. "Mutta", jatkoi
hän, "ajattele loppuasi, vanha mies, jotta suuri Herra, joka taivaassa
asuu, voisi ottaa sinut sinne!"
"Noin puhui äitini minulle, kun olin vielä poikanen", sanoi hän
ihmetellen. "Lempeä oli hänen äänensä, kuten sinun nyt, ja kuitenkin
toisenlainen. Mutta sinun äänesi, -- missä olen sen kuullut?"
Hän ajatteli ajattelemistaan, mutta tyttö keskeytti hänen
ajatusjuoksunsa.
"Lääkäri on sanonut että loppusi on lähellä, sen tiedät. Mutta tiedätkö
myöskin, onko Jumala sinulle armollinen?"
Vanhus käänteli itseään edestakaisin. Hänen kasvoissaan kuvastui kova
tuska.
"Jos tulen terveeksi, tahdon täyttää Jehovan kaikki käskyt", sanoi hän.
"Mies raukka, mutta ellet tule terveeksi? Olet vanha ja heikko
sekä kovin sairas. Jumalan käskyjä vastaan olet rikkonut, sitä et
milloinkaan voi sovittaa. Rukoile kuningas Daavidin tavoin, niinkuin
hän rukoili, kun hän oli syntiä tehnyt: 'Jumala, ole minulle syntiselle
armollinen, pyyhi pois minun rikokseni ja pese minut puhtaaksi
pahastateostani.' Tunnethan sanat?"
Kyyneleet vierivät vanhuksen kuihtuneita kasvoja pitkin. "Äitini, minun
äitini. Noin hänkin puhui viimeisillä hetkillään. Sano ne sanat vielä
kerran!"
Tyttö toisti hitaasti samat sanat, ja vanhus lausui ne hänen
jäljissään. Hän kävi vähän levollisemmaksi.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän yhtäkkiä jälleen. "Kuka on lähettänyt sinut
lohduttamaan vanhaa miestä?"
"Jumala on minut lähettänyt", vastasi tyttö. "Hän rakastaa sinua,"
"Ei, Ei! Ei!" huudahti mies liikutettuna. "Hänen vihansa on suuri, en
ole pitänyt hänen käskyjänsä, en ole huolinut hänen laistansa. Hän
suuttuu hirmuisesti."
"Hänen armonsa on suurempi kuin hänen vihansa. Hän upottaa syntisi
meren syvyyteen, jos sinä niitä kadut."
Sairas voihki, ja tyttö valmistautui lähtemään. Vanhus tarttui hänen
käteensä. "Tuletko takaisin?" Tyttö lupasi tulla. "Mutta tule pian!"
pyysi sairas tuskallisesti.
* * * * *
Adelheid oli tällävälin kovin odottanut Waltrudia, ja hänen tultuaan
kuunteli hän osaaottavasti, mitä tytöllä oli kerrottavaa. Kuningatar
itse oli syvästi murheellinen ja huolestunut, sillä Lothar ei vielä
ollut terve, eivätkä lääkkeetkään tehneet nähtävää vaikutusta. Waltrud
otti osaa kuningattaren huoleen ja rukoili hänen rakkaan puolisonsa
puolesta. Se oli suureksi lohdutukseksi kuningattarelle. Kuitenkin
hän jo seuraavana päivänä lähetti ystävättärensä sairaan juutalaisen
luo, sillä hän arveli, että miehen loppu ei ollut kaukana. Juutalainen
ilostui tytön tulosta ja pyysi heti: "Puhu enemmän minulle Jehovan
armosta." Sen hän tekikin.
"Miten minä voin tekojani parantaa?" sanoi hän taas. "Olen
taistelutanterella ryöstänyt öisin, siellä missä kuolleet ja
haavoitetut makasivat; varastanut olen taloissa ja pettänyt kaupoissa.
Jehovan käskyjä en ole seurannut. Olen myöskin varastanut ja myynyt
lapsia. Viimeinen oli eräs tyttö; häntä minä usein pieksin, jopa
niinkin, että hän verta vuoti. Kun hän oli melkein kuollut, niin minä
hänet myin. Nyt ei hän varmaankaan enää elä. Hänen äänensä, niin, nyt
sen tiedän, se kaikui melkein samanlaiselta kuin sinun!"
"Ehkä hän elää vielä", sanoi Waltrud hiljaa.
"Jos hän vielä eläisi? -- Minulla on rannerengas, joka on hänen
omaisuuttaan. Se on harvinainen koriste."