Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni
tyttö oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori
kuningatar oli onnellinen siitä, että hän jälleen oli kotona, mutta
hänen puolisonsa tila tuotti hänelle huolia. Hän näytti kalpealta ja
katse oli väsyneempi kuin ennen, vaikka hän ei vaivoja valittanut.
Halukkaimmin hän oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, hänen ja
pikku tyttärensä seurassa.
"Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sinä yksin meidän
köyhiemme luo, minä jään kuninkaan seuraksi. En saata jättää häntä,
ennenkuin hän paranee taas. Olen levoton siitä, että hän on noin
äänetön ja väsynyt. Käske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan."
Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltapäivä, eikä hän vieläkään ollut
kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelkäämään, että hänelle jotakin
oli tapahtunut. Silloin hän kuuli tutut askeleet viereisestä huoneesta
ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pelästyneenä kynnykselle, sillä
Waltrud näytti kovin kiihtyneeltä. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta
kuningas ei häiriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo.
"Mikä sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?"
"Oi valtijatar, olen nähnyt hänet!" ähkäsi hän.
"Kenen?"
"Aamos juutalaisen."
Tyttö lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi päänsä
käsinojaa vasten ja itki. Vielä hän näytti olevan aivan poissa
suunniltaan.
Täynnä osanottoa katseli häntä Adelheid, tarttui hänen käteensä ja
puhui hänelle lohduttavia sanoja.
"Älä pelkää, sinä olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo häijy mies ei voi
tehdä sinulle mitään pahaa. Sinä tiedät, että me sinua suojelemme."
"Valtijatar, ei siitä ole kysymys."
Ja Waltrud nousi ylös.
"Kerro sitten, mitä on tapahtunut."
Ja tyttö kertoi. Hän oli käynyt siinä kaupunginosassa, jossa köyhät
asuvat. Kun hän jo oli viimeisen käyntinsä suorittanut, kuuli hän äkkiä
eräältä poikkikadulta äänekkäitä huutoja ja kirkunaa, joka muuttui
mellakaksi; ja hän koetti mitä pikimmin päästä sieltä pois palvelijan
kanssa, joka häntä saattoi. Silloin huudettiin heidän takanaan:
"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni hänet! Lyökää hänet kuoliaaksi! Älkää
päästäkö häntä!" Waltrud katsoi taaksensa. Eräs vanha mies juoksi kuten
ajettu metsänotus. Hän kompastui, nousi ja juoksi taas epätoivoisessa
hädässä, koko hurja joukko kintereillään. Tytön tuli vanhusta sääli, ja
hän astui rohkeasti takaa-ajajien eteen.
"Antakaa vanhuksen olla", sanoi hän. "Koko joukko yhtä vastaan! Mitä
hän on teille tehnyt? Näettehän, ettei hän teille mitään voi!"
"Hän on juutalainen eikä kuulu meidän kaupunginosaamme! Hän on
ryövännyt kristityn lapseni" Näin he huusivat toinen toistansa kovemmin.
"No nyt hän on satimessa, älkää laskeko häntä enää uudestaan irti!"
kuului toisaalta vimmainen melu.
Pakoon hän ei voinutkaan päästä. Joukko palasi raahaten häntä. Hänen
käsivartensa riippuivat tarmottomina, toinen sääri oli poikki, mies oli
tainnoksissa.
Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat häntä lempeän
kuningattaren avustajana hänen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi
he kuuntelivat, kun hän heitä puhutteli ja nuhteli heitä heidän
kovuudestaan vanhaa miestä kohtaan. Mutta eivät he kuitenkaan mieltänsä
muuttaneet.
"Hän tahtoo myrkyttää kaivot, lyökää hänet kuoliaaksi!" kuului taaskin
ääni joukosta huutavan.
"Ei suinkaan", vastasi tyttö varmasti. "Tuokaa tänne vanhus ja kuulkaa
mitä hän sanoo."
Muutamat raahasivat hänet esille, mutta hän oli enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen. Hänen valkoiset hiuksensa olivat veriset ja likaiset
ja peittivät osan kasvoista; myöskin pitkä harmaa parta oli veren
tahraama. Miehen pää oli varmaankin pahoin haavoittunut. Waltrud
katseli häntä säälien, ja omituisia muistoja heräsi hänen mielessään.
"Tuokaa tänne vettä", käski hän, "jotta hän herää tainnoksistaan.
Te olette pahoin häntä pidelleet; pelkään, tokko hän toipuukaan.
Ajatelkaa, että olette kristityitä ihmisiä. Luuletteko, että Herra
Jeesus Kristus on hyvillään, kun te noin olette käyttäytyneet vanhaa
miestä kohtaan, vaikka hän onkin juutalainen?" sanoi hän moittien.
He olivat vaiti, sillä saksenilaisen tytön vakavuus vaikutti noihin
raakoihin mieliin. Miehelle annettiin vettä, ja lähimpänä-seisojat
kostuttivat hänen huuliaan ja pesivät veren hänen hiuksistaan ja
kasvoistaan.
"Hän virkoaa", he sanoivat. "Kas, nyt hän aukaisee silmänsä."
Waltrud astui lähemmäksi. Katse vanhuksen silmistä kohtasi häntä. Ne
olivat samat silmät, joita hän lapsuutensa ajoista asti ei milloinkaan
ollut unohtanut. Veri kuohahti hänen sydämmessään, ja hänen poskensa
kuumenivat. Kaikki ne kärsimykset, jotka tuo onneton mies oli hänelle
tuottanut, muisti hän tällä hetkellä, ja hänen päätänsä pyörrytti,
mutta hän hillitsi itsensä kansan tähden.
"Kysykää mieheltä, missä hän asuu", sanoi hän. "Kentiesi hän on
tajuissaan. Kantakaa hänet asuntoonsa. Jos hän on lapsen ryöstänyt,
niin löydätte sen sieltä."
Tämän väkijoukkokin ymmärsi oikeaksi, ja he kävivät käsiksi
vanhukseen, vaikka vastahakoisesti. Kun Waltrud sen huomasi, sanoi hän
palvelijallensa:
"Menkäämme mekin mukaan. Ryhdy toimeen sinäkin, siitä kuningatar pitää."
Vanhus oli heikolla äänellä ilmoittanut asuntonsa ja oli sitten jälleen
vaipunut tiedottomaan tilaan. Veri pisarteli lakkaamatta hänen päässään
olevasta haavasta.
Kuninkaallinen palvelija tarttui häneen, muutamat muut seurasivat
esimerkkiä, ja niin he kantoivat hänet ahtaita ja likaisia katuja
pitkin hänen huoneeseensa. Sisään he pääsivät avaimilla, jotka he
löysivät hänen taskuistaan. Huone oli pimeä ja ummehtunut. Kurja
olkivuode oli toisessa nurkassa, sen vieressä lukittu arkku ja huoneen
keskellä karkeasti kyhätty pöytä ja horjuva tuoli. Käytettyjä vaatteita
riippui seinillä kaikkialla ympäri huonetta; ne olivat nähtävästi
myyntitavaraa. Mutta ei merkkiäkään mistään elävästä olennosta
näkynyt, vaikka he kuinkakin olisivat etsineet. Pettyneinä he lähtivät
pois, ainoastaan Waltrud ja palvelija jäivät jäljelle. Tyttö repi
vaatekappaleista palasen ja sitoi sillä vanhuksen päässä olevan haavan.
Sitten hän katsoi ympärilleen tuumien mistä saisi apua. Matalan oven
ulkopuolella oli muutamia puolikasvuisia tyttöjä, jotka uteliaina
kurkistivat sisään. Ne olivat juutalaiskorttelista, ja kun kansanjoukko
oli hajaantunut, olivat he uskaltaneet hiipiä esiin piilopaikoistaan.
"Asutteko te tässä talossa?" kysyi Waltrud.
Vastaamatta he tuijottivat tuohon vieraaseen tyttöön, mutta vihdoin
yksi heistä, tehden merkitsevän liikkeen kädellään, sanoi: "Tuolla
vastapäätä."
"Kutka vielä siellä asuvat?"
Taaskin sama äänettömyys, kunnes Waltrud toisti kysymyksensä. Silloin
vastasi sama tyttö, joka äskenkin oli puhunut:
"Rebekka muori."
"Mikä on sinun nimesi?"
"Ester." Hän oli oikea laiminlyödyn lapsen perikuva, likainen, kaikkea
järjestystä vailla; ja hänen pikimustat hiuksensa, kampaamattomat ja
takkuiset, riippuivat kasvojen ympärillä, joista mustat silmät suurina
tuikkivat.
"Tahdotko mennä pyytämään Rebekka muoria tänne, Ester?" kysyi Waltrud
ystävällisesti, ja tyttö totteli.
Kutsuttu tuli pian. Hän oli vanhanpuoleinen nainen, joka epäluuloisesti
katseli vieraita.
"Me tahtoisimme vain sinun apuasi tälle vanhalle miehelle", selitti
Waltrud. "Voitko pitää huolta hänestä ja antaa hänelle ruokaa ja
juomaa, kun hän jälleen virkoaa? Hän on kurjassa tilassa, kuten näet."
Silloin muijan kieli pääsi liikkeelle, ja hän puhkesi valittamaan: "Oi,
voi, isä Aamos, mitä sinulle on tapahtunut?"
"Onko hän sinulle sukua?" kysyi Waltrud.
Vaimo pudisti päätään, jatkaen valitustaan: "Kuollut hän on! Kuollut
hän on!"
"Ei, hän ei ole kuollut", sanoi tyttö. "Tahdotko hoitaa häntä niin,
ettei hän kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?"
"Rebekka raukalla ei itselläänkään ole mitään!" valitti muija, "mutta
minä tahdon pitää huolta hänestä sen verran kuin saatan."
"Hän kuuluu sinun kansaasi, ajattele sitä", sanoi Waltrud. "Tässä on
rahaa. Osta mitä hänelle on tarpeellista. Kentiesi sinun täytyy lähteä
tuomaan lääkäriä. Katso myöskin haavaa ja hoida sitä, jos osaat. Minun
täytyy nyt mennä."
Ahneudesta säihkyivät muijan silmät, kun hän näki hopearahat. Waltrud
havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on häntä varten, pidä huolta
siitä, että hän saa mitä hän tarvitsee. Minä tulen takaisin."