Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun
tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:
"Näin sanoo Hän....." mutta siihen se tarttuikin.
Minä en saanut suustani sanaakaan enää.
"No, jatka", sanoi opettaja kehoittavasti. "Näin sanoo Hän —".
Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa
kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi
ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.
"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä
sinä muistat sen."
"... Minä Herra sinun Jumalas ......" ja niin oli sulkulauta auki. Minä
lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:
"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen
isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka
minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua
rakastavat ja pitävät minun käskyni."
Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan
koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut
vähintäkään aavistusta.
Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat
puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän
vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin
kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän
pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan
taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu,
pääsin minä korkeammalle osastolle.
Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone
surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme
opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että
opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti
ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt
kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana
opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä.
Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien
rivejä.
Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet
saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat
kivikynillä kivitauluille.
Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin
"hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut
kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon
alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.
Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki
ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja
kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan
pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut.
Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin
mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu
päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme
ja hampaamme liikkeelle.
Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen
pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli
hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla
oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla
osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella
tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista
oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista
rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen
kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua,
oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi
juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton
varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte
paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse.
Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko
kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin
pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.
Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä
oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä
ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte
hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä
ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme
kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin
paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen.
Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen
hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken
siihen aikaan.
Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä
koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista
en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti
ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä
korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle
kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä,
kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut
konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut,
jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun
silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta
kermakakkuista.
Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella.
Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias
sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin
kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin
muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta,
kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen
rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen
armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja
ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit!
Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello
kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän
läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa
asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:
Jo joutui päivä armas
Ehtoolle, rukoilemme
Ett', Herra Jesus, rakas!
Tääll' pysyt tykönämm'
Meill' usko vahva suo,
Varjeie aina meitä,
Peikoilta vaaroiss' peitä,
Meill' makea lepo tuo!
Rukouksen jälkeen veisasimme:
Sun haltuus rakas Isäni,
Mä annan aina itseni,
Sieluni, rumiin', tavaran',
Ne ota, Herra, vastahan.
Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa
eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti
ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti
ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen
Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti
Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä
ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan
hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja
näin.
Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa
satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta.
Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme
puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me
koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen
sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo,
että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita
neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä
teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla
isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta
"metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa
tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä
kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".
Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan
voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana
nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä
viiksillä ja leukaparralla.
"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule
ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään
yösijaa luonamme."
Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti
näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin
sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä
en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän
se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni
ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos
makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä
näytät!"
Minä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.
"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät", jatkoi hän.
Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin
kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin
todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni
puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta
tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja
nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas
mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän
vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.
Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa,
kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla
hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi —
minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta.
Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja
kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla
vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan
vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka
narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.
Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi
muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset.
Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä
puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä,
isänmaallisia lauluja ja veisuja.
Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan
pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös
noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita
pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.
Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle
auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa
samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin
sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla
urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan.
Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa
se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.
Kuudes luku.
Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan
huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin
linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.
Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen
talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli
Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.
Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa
oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs
parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli
isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen
rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta
hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki
tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä
hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän
silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme
katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta
että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi
'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta
ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme,
kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä,
mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se
oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen
vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä
näytti se vaan niin hullunkuriselta.
Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat
häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin
suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti
olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä
sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä
vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo
paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet
pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut
hopealusikan kumminlahjaksi.
Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin
tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin
hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään
saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt
sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.
Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä,
niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot
tiedustelivat samaa:
"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin."
Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti _punastui ihan
hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun_ tuikean ja nuhtelevan
silmäyksen samalla kysyen:
"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?"
"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi",
sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän
hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni
kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen
palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein
hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä
hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä
isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me
marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla
ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa
"hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin
vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle
laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen
kummallisen silmäyksen.
Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon,
Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin
ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään
muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en
ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja
silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.
Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan
kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison,
mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.
"Hyvää päivää Mauno", sanoin minä.
"Miau, miau", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.
Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin
usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.
Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen
päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä
ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.
Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.
Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.
Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin
tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä,
käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös
istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian
raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja
minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä
sanokaan, kuinka niille kävi.
Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse.
Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä
näyttänyt yhtään iloiselta.
"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?" kysyi hän.
"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä
tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.
"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat", kysyi äiti.
"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa."
"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa,
että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka
jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan
pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi
ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa
leikkimään?"
"Ky-y-y-llä-yh-yh-" nyyhkytin minä, "äiti kulta, anna minulle anteeksi!"
Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että
minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin
koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi
minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina
rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.
Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää
kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä
antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu
jotakin hyödyllistä tekemään.
* * * * *
Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon
tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei
voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä
sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että
sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa,
laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin
oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien
tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen.
Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka
Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna
tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta
tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä
sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut,
enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä,
mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin,
että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia
niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo
nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta
vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun
tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana.
Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt
aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.
Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat
perässä.
"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt
katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin
merkilliseltä mieheltä.
Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös
ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi,
kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"
"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se _on_ ihan
mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat
he.
"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä."
Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken
sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti
ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti,
oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada
liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä
suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta
hievahtamaankaan.
"Näettekös nyt", sanoin minä riemuten. "Eikö paakku ole nyt tuon kiven
kokoinen?"
Tyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun
tulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: "äiti, äiti! Tietääkös
äiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun" — ja he
levittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. "Ja me olemme
auttaneet häntä", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen
lumipaakkuni _puheen aineena_ meillä.
Isä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä
istahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. "Nyt te olette
puhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan", sanoi hän, "että minunkin
mieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta."
"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille
jotakin hyvin merkillistä", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi
korkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet,
jotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen
palloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo
vieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se
suurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin
ottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä,
ihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.
Sellaisia lumihyökyjä kutsutaan _laviineiksi,_ mutta voi niillä olla
nimenä _lumivieremäkin._ Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä
teille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta
vielä sitäkin vaarallisempi. "Voi hyvät lapsi kullat", jatkoi isä hyvin
vakavalta näyttäen, "_synti_ on samanlainen kuin laviini. Alussa se
ihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen
voimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö,
joka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi
Jumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen
lapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin,
kunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti
kostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina."
"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi
itsensä kuoliaaksi?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla
pisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän
joutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on _juoppous."_
Sekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita
harkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me
lastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä,
mitä olimme kuulleet.
Kun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki
kyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä
teimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä
laviineista, joiden nimet ovat _valhe_ ja _juoppous._
Seitsemäs luku.
Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä
_Waterloo_'n tappelusta.
Tässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni.
Vasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä
ympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui.
Jo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni
Jumalasta". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en
minä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan
olin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin,
että äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin
toimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa
navettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani
jakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin
tyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on
kanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.
"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti", väitin minä "kuinka Hän sitte
taitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?"
"Jumala asuu taivaassa", vastasi hän, "mutta Hän on kuitenkin läsnä
joka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät
olimmepa niissä tahansa."
Nostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki
näkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa
keksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä,
lapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että _tuolla_
katossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen
oikea _näkevä_ silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja
niin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni,
kuinka "silmä" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin
pelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin
tavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun
minut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän
käsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa
elettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin
itseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli
minua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut
korkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan
silmän aina seuraavan minua.
Sunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin
kolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä
kertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, "Kyyhkyn
kuherrus"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä,
kovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta
ja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta
pieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös
itseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä
enää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan
hevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi
huoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies
sitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja
että hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi
henkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: "hevoseni, hevoseni
— kurja hevosraukkani!" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin
kasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden,
mutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen
minä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä
kohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien
ja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät
sanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia
eläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa
itsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen
kylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee _kaikki._
Toisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä
pojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa
laivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja
karjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään
merimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat
miehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt
mitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä
vähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän
ei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen
viikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija
häntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi
auttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän
nenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin
luvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi
kovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. "Osaatko sinä
rukoilla, poikaseni?" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei
osaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: "Isämeidän".
"Nyt sinun _täytyy_ siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi
puolesta, joka on kohta kuoleva", voihki sairas. Poika lankesi
polvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki "Herran rukouksen".
Lisäsipä vielä omasta päästään: "Isä meidän, pelasta sairas
kapteeniparkamme!"
Niin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja
pieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle
Uutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon
sielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi
huulillansa.
Kolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin
lähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta
upseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä
jäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka
isä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä
kyynel-silmin muistelin häntä.
Kahdeksas luku.
Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
Nimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä
vuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi,
kuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni
kohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse
ja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille:
"seisahduttakaapas miehet!" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja
vetivät vasenta ohjasta.
Toisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti
virkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana
ja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä.
Kun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut
talonpoikaistaloissa, sain minä "olla palveluksessa" pitämällä lakkaa
ja sinettiä käsillä ja _se_ oli niin tärkeä toimi, että seudun
pojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat
minua "nuoreksi vallesmanniksi" ja isä oli "vanha vallesmanni".
Maantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin
itseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka
minulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun
hän kerskui olevansa "maaherran" palvelija, en minä tahtonut olla
rahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija.
Tietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla
sen korkea-arvoisen miehen _poika._ Sitä, että nimismies oli yhtä suuri
herra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi,
kun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat
tervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.
Tuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti,
kyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen
edeltäjänsäkin päässyt.
"Olkoon niin", tuumailin, minä, "mutta minä voin päästä vaikka
kuvernööriksi, jos itse tahdon" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni
kaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän
puhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta,
jonka ne tahtoivat saada avatuksi.
"Kuinkas paljo on hänen kellonsa?" kysyi palvelija ilkipintaisesti
hymyillen.
"Se seisoo", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi
poskilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.
"Saisinkos sitte _nähdä_ hänen kelloansa", uteli tuo palvelijan roikale
vielä.
"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä", änkytin niinä, mutta siinä
samassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta
ostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka
oli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin
kiinnitetty "lakkaripeili". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen
aikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää
kellonakin.
"Mut sepäs oli komea kello, niin komea kello", irvisteli palvelija ja
nauroi verrattoman hävyttömästi.
Minä olin ainoastaan yhdeksän vuotinen ja se oli onni palvelijalle,
sillä muutoin olisi varmaan käynyt hänelle huonosti, kun olin niin
kiukuissani.
Hänen vuoronsa tuli kuitenkin pian. Tuota myllynsulkua tarkastaessaan,
olisi kuvernöörin ollut vaikea saada ruokaa, kun ei mitään herrastaloa
ollut lähistöllä. Sen takia hän oli ottanutkin matkaansa hyvästi
varustetun eväslaukun, jossa oli leipää, voita, pannukakkua, munia,
paistetulta kananpoikia ja paljo muuta. Eväslaukku oli huolellisesti
laitettu heinien väliin vaunujen laatikkoon. Noihin heiniin tunsi
myllärin iso jäärä sanomatonta sisällistä halua. Jäärä veti ja lappoi
heiniä lappamistaan laatikosta ja söi niitä hyvällä halulla, mutta
innoissaan veti se ulos eväslaukunkin. "Pää" määkyi se ja poleksi
herkullisen laukun sisällystä. Kohta oli koko varasto tanterella ja
laukku itse, mitä kurjimmassa kunnossa.
Minä sen kyllä huomasin, mutta olin kylläksi paha olemaan vaiti ja
antamaan jäärän elämöidä mielensä mukaan.
"Janne!" huusi kuvernööri.
"Herra kuvernööri!" vastasi palvelija.
"Ota eväät tänne sisään!"
"Kyllä, herra kuvernööri!"
Janne juoksi vaunujen luokse; mutta mikä näky! Kuvernöörin eväslaukku
oli hajoitettuna hietikolle, niinkuin jo on kerrottu; ja jäärä
astuskeli niskat kekassa ja arvokkailla askelilla tiehensä tuon urotyön
toimitettuansa.
Palvelijan naama kävi pitkäksi ja minä taas seisoin ulohtaalla nauraa
virnistellen hänelle.
"Eikö hän tahtoisi lainata kuvastintani itseänsä katsellakseen?"
kysäsin minä.
"Vaiti poika", tiuskasi hän minulle.
"Missä sinä kuhnailet, Janne?" huudahti kuvernööri, joka oli mennyt
myllärin vierashuoneesen ja katseli ulos avonaisesta akkunasta.
Palvelija meni akkunan alle, tempasi lakin päästään ja pelosta vaaleana
alkoi mutista:
"Herra kuvernööri — pässi —."
"Pässi? Mitä se pässi minua liikuttaa? Minähän käskin sinun tuomaan
tänne sisään eväslaukun."
"Pässi, myllärin pässi — —"
Kuvernööri rupesi aavistamaan onnettomuutta.
"Onko pässi raiskannut eväät?" kysyi hän.
"On; se on saanut sen laukun auki ja kaikki on nyt hujan hajan
hietikolla", mutisi Janne parka vastaukseksi.
"Sinä olet, hyvä Janne, itsekin pässi", puhkesi tuo hyväluontoinen
kuvernööri, pidättäen hymyänsä, lausumaan.
"Niin herra nimismies, sillä lailla se nyt kävi minun juhlalliselle
päivälliskutsulleni", sanoi hän sitte isääni kääntyen.
"Ehkä herra kuvernööri suo anteeksi, jos pyydän tarjota minun.
yksinkertaisia eväitäni?" lausui taas isäni useasti ja syvästi
kumartaen.
"Kiitos, kiitos", vastasi kuvernööri hymyillen.
"Poika!" huudahti nyt isä minulle akkunasta, "tuopas sisään eväskoppa."
Minä juoksin niin, että jalkani kipittivät ja liikkuivat, kuin kiurun
siivet, ja olinkin kohta kopsineni sisällä.
"Kumarra herra kuvernöörille, poika", käski isäni. Minä pistin taas
käteni ristiin vatsani päälle, sillä en todellakaan tiennyt, minne
ne olisin pannut, kun olin hämilläni niin korkean herran edessä
seisoessani. Sitte pyyhkäistä hivautin jalallani, niinkuin olin
nähnyt isänikin tekevän ja kumarsin niin, että hiukset putosivat alas
silmilleni.
"Hyvää päivää pieni toveri", sanoi kuvernööri, — "sehän on luultavasti
teidän poikanne, nimismies."
"On, herra kuvernööri — on se minun poikani", vastasi isä, räpähdytti
minulle silmiään, joka merkitsi sitä, että: "mene sinä nyt matkaasi,
vähäksi aikaa."
"Ei, antakaa pojan olla sisällä ruoalla meidän kanssamme", lausui
kuvernööri, ja lisäsi minuun kääntyen: "sinulla kai on jo nälkä,
niinkuin kaikilla kasvavilla pojilla?"
"Ky-yllä", sanoin minä, suutani sipaisten.
Ei kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri
oli kutsunut minua "toverikseen", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin
saisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä
kertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.
Myllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli
kolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä
viluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme
kaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa
yksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen
kuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes
hiukan jäähdytetyksi.
Isä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät
ruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus
tuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä.
Minäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja
rupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.
"Poika!" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä
kipsahdin säikähdyksestä.
Sen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja
peljästyneenä laskin maitolasin irti.
Se kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas
kuvernöörin punanauhaisille housuille.
Minä olin kerrassaan masennettuna!
Isäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun
onnettomuuttani.
"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt", sanoi hän tuskaisesti. "Pyydän
tuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri", jatkoi hän sitte nousten
ylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.
Minä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin
hyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.
"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen",
lausui hän ja nauroi koko tapaukselle.
Kuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut
rangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta
iloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni
onnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin
kaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.
* * * * *
Minua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän
kirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin
toimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä
huomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos.
Paitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa
merkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja
muita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä.
Makura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja,
että oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään
muulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt
osaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa
muutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli
isän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen
leikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä
oli ihan päättävästi kieltänyt. "Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään
isän kirjoituspöydältä." Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä
tarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä
asiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän
minä aikonutkaan _ottaa_ veistä, vaan ainoastaan _lainata_ sitä.
— Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi
selvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan,
mutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.
"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut
miekkani valmiiksi", ajattelin minä. "Isähän on poissa, eikä tule
kotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa
tietääkään veitsen minulla lainassa olleen."
"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin",
intti omatunto itsepäisesti vastaan.
"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on", jatkoin minä
itseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen
pöydältä.
Puumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan.
"Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea,
kuin Makura-Antinkin tekemä."
Minä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät
ympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli
terävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!
Mutta mikäs se oli, joka pisti ja teki niin kipeää peukaloon! Se oli
kai vaan joku pieni tikku puolivalmiista miekastani. Oi ei — katsos
verta! Veitsi oli luiskahtanut syrjään ja minä olin leikannut sormeni
niin, että verta tihkusi pitkästä haavasta. Ei se juuri ollut mitään
vaarallista, - sillä haava ei ollut syvä, eikä tuo juuri koskenutkaan
kovin kipeästi, mutta minä säikähdin kovin, nähdessäni peukalosta verta
tippuvan. Minä heitin kauas aikomani miekan, kiiruhdin isän huoneesen
veitsineni ja aloin itkeä kollotella. Minä huusin täyttä kurkkua,
ikäänkuin olisi mikä suuri tapaturma tapahtunut. "Mitä sinulla olikaan
isän veitsen kanssa tekemistä", kysyi omatunto vakavasti.
"Ui-ui-jui", itkin niinä, "mitä oli minulla isän veitsen kanssa
tekemistä?"
"Näetkös nyt, miten tottelemattomuus saapi rangaistuksensa", sanoi tuo
sisällinen ääni taas.
"Voi-oijoi-joi, jos en — — ui-jui, jos en olisi ollenkaan o-o-ottanut
isän veistä", nyyhkytin minä yhä. Silloin tuli luokseni äiti, joka oli
kuullut nyyhkytykseni ja itkuni. Nähdessään poikansa noin surkeassa
tilassa, arvasi hän heti asian. Hän pesi pois veren, sitoi haavan ja
pian se paranikin, mutta kuinka oli käypä, kuin isä tulisi kotiin ja
kuulisi, että minä olin ollut tottelematon taaskin kerran.
"Äiti, — pyytäähän äiti, että isä ei hyvin paljoa suuttuisi
minuun, vaikka en totellut tuota kieltoa", nyyhkytin minä taas ja
ajatellessani, mitä mahdollisesti siitä seuraisi, tunkeutuivat
kyyneleet uudestaan silmiini.
"Minä koetan pyytää sitä", vastasi hellä äitini, "mutta sinun on ensin
rukoiltava Jumalalta anteeksi ja anottava häneltä armoa ja voimaa
voidaksesi vastustaa ja voittaa tottelemattomuuteen kiusausta."
Kun isä tuli kotiin ja sai tietää, mitä minä olin tehnyt, näytti hän
aluksi hyvin tuimalta, eivätkä hänen tuuheat viiksensä ennustaneet
mitään hyvää. Kuitenkin kuu minä katuvaisena astuin hänen eteensä,
tunnustin vikani ja anoin sitä anteeksi, muuntuivat hänen jyrkät
kasvonsa lempeämmiksi. Hän otti -minut syliinsä, pyyhkäsi otsaltani
hiukset ylös ja sanoi: "mielelläni annan minä sinulle anteeksi, Kalle,
koska minä näen sinun olevan pahoillasi tottelemattomuudestasi ja
katuvan sitä; mutta anna sen nyt olla opiksi tulevaisuudessa, että et
enää milloinkaan vasta ole tottelematon."
Sydämestäni lupasin minä silloin olla aina kuuliainen, mutta totta on,
että minä taas heti unhotin sekä lupaukseni että Jumalan kaikki näkevän
silmän.
Yhdeksäs luku.
Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin
toimeen. Kurjan surkea kalamatka.
Isälläni oli Tapper niminen renki. Hän oli entinen sotamies ja yli
kolmen kyynärän pituinen. Jykevä ja vahva hän oli kuin karhu, mutta
siivo ja hyvänluontoinen. Erittäinkin ystävällinen ja avulias oli hän
meitä lapsia kohtaan. Pitkinä talvisina iltapuhteina teki hän minulle
leikkikaluja. Hyvin hän olikin kätevä nikkaroimaan ja tekemään pikku
kapineita, ilman muitta työkaluitta, paitsi terävää linkkuveistänsä,
mutta sillä hän mielellänsä kerskasikin. Terävä olikin Tapperin veitsi
ja kun hän koko voimallansa sillä vuoli, lentelivät lastut hänen
ympärillään, kuin lumihöyteet.
Muutamana iltana istui hän keittiössä ritisten uunissa palavan tulen
edessä ja vuoleskeli paria puupölikkää.
"Mikä siitä tulee, jota Tapper nyt vuolee parhaillaan?" kysäsin minä
uteliaana, kun tuiskuna tulin ulkoa keittiöön.
"Siitä tulee ukko, jonka nimi on: kärkäs kysymään", vastasi Tapper
ystävällisesti minuun katsellen.
"Mutta sanokaas, mitä te aiotte tehdä tuosta puunkappaleesta?" kiusasin
minä yhä itsepäisesti.
"Jos olet kiltti, niin saat nähdä sen — annas kun ajattelen" — ja
Tapper laski sormillaan — "niin, yhdentoista päivän perästä tästä
lukien, saat nähdä, mutta et ennen; — se on kahdeksaskolmatta se
päivä, ymmärrätkös?"
"Kahdeksaskolmatta! Ahaa — Kallen päivä! Silloin se on varmaan
jotakin, jonka annatte minulle — eikös ole Tapper?"
"Pienet pojat eivät koskaan saa tottua uteliaiksi", mutisi Tapper
ja vuoli vuolemistansa vaan. Oli aivan mahdotonta saada salaisuutta
häneltä urkituksi. Minä arvailin ja arvailin, otinpa siskotkin avuksi,
mutta me emme voineet keksiä, mitä Tapper aikoi tehdä. Meidän täytyi
harjoittautua kärsivällisyydessä kokonaista yksitoista päivää, Tulihan
se viimeinkin tuo toivottu ja merkillinen Kallen päivä. Minä juoksin
ulos Tapperia tapaamaan, sillä nimipäiväpöydällä ei ollut mitään, jota
hän olisi voinut tehdä; ja siksi tahdoin saada tietää, minkä vuoksi
hän oli narrannut minua. Minä menin talliin, jossa hän oli hevosia
hoitamassa.
"Hyvää päivää Tapper!" tervehdin minä.
"Hyvää päivää Kaarlo herra", vastasi hän ja asettui asentoon ihan,
kuin olisin minä ollut hänen luutnanttinsa. "Toivotan onnea! — nyt on
Kallen päivä tänään", sanoi hän ja nosti kaksi sormea korvalliselleen.
"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas
on sen asian laita?" kysyin minä kärsimättömästi.
"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan
katolle, kun sisään menet."
"Panokodan katolle!" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä
ammuttu.
Mutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle
panokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista
ukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen
tuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.
Toinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti
mielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien
eteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: "Lotta, Elsa,
Joonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen
hauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta." Kaikki
hyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen
siksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.
Me tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli
kunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan
keskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.
* * * * *
Tapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin.
Rattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta
pyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri,
niinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan
osannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka
asui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon
ukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita
leikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan
ottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle
silloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari
leipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston,
ja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta
semmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka
eivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii
kuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini
tarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.
Oi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri
sitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki
otsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu
varsa rattaideni edessä.
Lotta sai istua "rillaan" ja minä vedin häntä, "niinkuin ei mitään"
— Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä
olin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla
ajurinistuimellaan ajamassa hevosparia.
"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?" kysyi isä istuessaan
pylväskatoksessa portailla.
"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan.
— Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän
ympäri.
"Mutta tietääkös isä", jatkoin minä, "minä jaksan vetää rattaat, —
vaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä."
"Etpäs jaksakaan", arveli isä, "vaan kerskailet tyhjiä, poikaseni."
"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin —
istu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku
Joonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas."
"Niin Joonas on ajajana", soperteli pikku mies helisyttäen oikein
toimessaan läkkipeltistä helistintään.
"Katsokaas nyt isä", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin
käsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä
kuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja
etupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja
Joonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi
takaraivalleen tantereesen.
Sitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä
juuri vammoja saanut.
Muutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä
virkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan
hyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä
hirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja
häilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä
käytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki
päiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja
hiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä
sairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti
paranemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä
tyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita
sitte leikeissämme koetin jälitellä.
"Lotta kuules!" huudahtin minä yhtenä päivänä.
"No, mitä sinä tahdot?" kysyi Lotta.
"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet
sairaana?"
"Voih, miten tuhma sinä olet Kalle! Minunhan pitää tietysti olla
äitinä."
"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla
samalla kertaa sekä tohtorina että isänä?"
"Otetaan joku nukki, sehän sopii ihan hyvästi."
"Sinunpa nukkesi ovat kaikki tyttöjä", intin minä vastaan.
"Ei se tee mitään", sanoi Lotta, "me panemme peitteen Jagellonikan
päälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin
isälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini
vuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä." Niin sanoen
juoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi
sille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan,
kuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin
surulliselta, kuin suinkin ajatella voi. "Voi jospa lääkäri tulisi nyt
pian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin", huokaili
hän ja pani pienen päänsä kallelleen.
Samassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja
hänen sateenvarjonsa kainalossa.
Lotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin,
kuin tohtori Lund äitiä. "Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta."
Minä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin
taisin. "Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse", sanoin
minä. "Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä
tulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja
— muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän
nukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset
täytyy pitää etäällä hänestä."
Isä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta
Jagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas
tunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena
kuukautena.
* * * * *
Isä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle
uimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin
oli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin
lämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä
noustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat
suussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas
valmiit veteen hyppäämään.
Siitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle,
jos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.
Vieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä
päivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti
meidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia
kissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua
siihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin
salin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi
hän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis
rannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.
Siitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin
oleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.
Joku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas
poissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.
Lotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat
jo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä
enää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä
elävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden
särkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa
purosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko
joukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien
herkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni
laitoin nyyttiin moniaita voileipiä.
Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella,
lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla.
Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.
Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat
ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta
kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin
lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan.
Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän
seassaan!
Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta
päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin
ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin
oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas
— niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden
pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki
tyhjänä — ei kalaa pientäkään!
Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja
otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani.
Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin
siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa
täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin
jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.
Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi,
niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää
henkeänikään vapaasti.
"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä
käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan
kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle
maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri
helppo päästä ylös.
Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni
tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä
kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni.
Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää
kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa
pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien,
ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.
Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt
kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta
kuritettuna palasin takaisin!
Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä
huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet
jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan
tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan
kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.
On tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin
saavuttua.
* * * * *
Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä
kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan
tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle
suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan,
jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä
mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui
hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän
matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen",
ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa,
toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme
oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä
kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos
kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi
alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".
Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin
yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen
poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen
ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia
meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin
veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta
painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa
välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen
saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä
huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa,
meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin
patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas
uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.
Kymmenes luku.
Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni
niiltä.
Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea,
Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia
isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä
päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen
vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.
Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli
niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä
kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa
huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa
ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme
elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.
"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä
me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.
"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa
hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut
kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät
ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa
kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta
väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä
kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.
"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee
pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli
toista mieltä.
"Tiedättekös pojat mitä", huusi hän! "Tehdäänpäs lumesta maapallo."
"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja
kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä
palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin
isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä.
Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme.
Useampiakin esityksiä tehtiin.
Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa
jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan;
kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi
olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja
joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston
ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista,
mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se
ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on
saavuttanut suurimman suosion.
"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme
pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna
kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."
Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä,
"Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja
pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä,
tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja
suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa
heille.
Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan
koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me
kukin kotiimme.
Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä
tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin
vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä
syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt
hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin
hyvä!
Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista
lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme
niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.
Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas
tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja
jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat
hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään
ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun,
peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta
lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä,
kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni,
että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat
neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko
kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa,
joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi.
Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli
ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille
päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä.
Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin
ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.
Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan,
paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin
jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan
istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä
alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta
onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen
väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.
Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen
itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään
heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja
jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko
pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut
kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka
olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin
minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja
kirjoitin sille:
"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat
vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä
hyvin pahoillani.
_Kalle Sarkkinen_."
Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen
ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.
Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö
ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta
tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain
häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.
* * * * *
Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi
kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan
jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen
mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin
varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla
tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla.
Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki
minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En
huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen,
kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi
ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi
menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan
välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa,
ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte
en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei
— keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki
suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni
sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka
pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri
tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen
akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös
päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen
leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan
siten ihmettelyänsä julki lausua.
Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle
pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli
kuitenkin _yksi,_ joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta.
_Hänellä_ ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti
iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan
tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja
ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden
Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni
tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla,
piti saada ansaittu rangaistuksensa.
Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin
tekemässä taidetemppujani pihalla.
"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi
minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.
No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen
— silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja
haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin
kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos,
vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin
olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja
iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän
opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä
ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin
usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin
johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani
sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä
näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini
asialle; — siis kaksi arpea otsassa.