1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja
särkynyt kahvikuppi.
II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna
ja hupainen uni.
III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava.
Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.
V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden,
toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me
rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan
kanuunan kuulan — lumesta.
VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta,
ynnä Waterloo'n tappelusta.
VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun
lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.
X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean
suulleni niiltä.
XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin
poika Kruuse.
XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle.
Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus
viheriäisellä nurmikolla.
XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.
Ensimäinen luku.
Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt
kahvikuppi.
Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa
kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies
tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen
piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni:
meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.
Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät
heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas
"paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli
perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän
ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.
Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi
järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin,
mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden.
Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja
leikkimistä sitä riitti päästään.
Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut
aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo
tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli
useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani.
Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin,
vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan
hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut
kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan,
alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset
rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu
pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää
työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle
tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa
kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.
Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin
rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan
ollut tehoton.
"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."
"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja
siivoja", huusimme me joukolla.
Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa
telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.
"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.
Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti,
kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin
tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta
ennustavalla tavalla.
"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.
"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja
hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.
Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli
sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja
meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä
oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia
ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:
Sisällä näiden seinien,
On tukala minulla olla,
Mut keskellä syksyisten metsien,
Tai ulkona vainiolla —
Siellä rintani vapaasti henkii,
Sinne mieleni hartaasti pyrkii.
Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me
laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa,
kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa
keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.
Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri
talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä
vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin
tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan.
Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli
kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen
alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine
käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä
ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa,
että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta
jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä
ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani
kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla
asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla,
on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista
johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten
pitelin hameesta kiinni.
Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas
Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana
kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan
ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme.
Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani
oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä
hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta,"
Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista
sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja
turvassa.
* * * * *
Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille.
Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi
säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi
oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen
lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa
ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi
taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja
totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme
mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt,
Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"
"No, kylläpä jokseenkin", sanoi Maija-Stiina.
"Mutta luuletko sinä meidän olleen _niin_ kilttejä, että äiti kotiin
tultuansa antaa meille markkinalahjan?"
"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja",
vakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme
vuoteillemme.
Oi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan
ole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana
aamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä
uljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä
erittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat
jalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu
ruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista
jouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin
minä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli
siis minulla oma hevonen!
Lotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria
pieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki
olivat valkoisesta posliinista.
Elsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin
minun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen.
Sen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta.
Oi, miten rakas se nukke Elsalle oli!
Hirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja
toitotti koko pitkän pituisen päivän.
Se' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin.
Pienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu,
kermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka
olimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla
oli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle,
ja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.
Luonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin
uljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan
panin sen "talliin". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani,
niinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään
isäni luona.
Meidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli
oivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla
olevinaan vieraana. Mutta:
"Itku pitkästä ilosta,
parku paljon naurannasta!"
Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi
satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa
huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi
vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä
tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan,
miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.
Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa
häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä,
vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.
Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä
en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä
kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin
sekä Lotalle että Joonaalle.
Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin.
Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän
luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa
sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen
murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."
"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi
ylös vuoteellani.
"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan
rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä
pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."
Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen
suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen
vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:
"Autuas ken sydämensä
Antaa Herran kätehen,
Suostuin Hänen mielehensä" —
Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin
itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla,
varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi,
miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein
jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:
"Lotta, valvotko sinä, Lotta?"
"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?"
"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun
kahvikuppisi särkyminen."
"Olipa kyllä; sinun syysi se oli", vastasi Lotta.,
"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta
annathan, sano?"
"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin
kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:
"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme."
Seuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,
"Mitä sinä tahdot poikaseni?" tiedusti hän.
"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin."
Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti
kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:
"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi."
"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja
sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän
ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."
Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala
siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista,
huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut
minulle ilkeyteni anteeksi.
Toinen luku.
Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja
hupainen uni.
Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja
siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä
karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan
ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu
pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin
pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli
suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta,
mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä
kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne
ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.
Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja
teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia
aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat
kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina
julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä
enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen
noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä
hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita.
Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä,
uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka
olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan
pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin
hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä
liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian
keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä
sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla
hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka
mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen.
— Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat
menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli
äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut,
silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta.
Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja
hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.
Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän
istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli
salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä
varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri
kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti
ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja
pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan
esiin.
"Lassi, näetkö sinä mitään?" kuiskasi hän sydän kurkussa.
"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä
tarkistellen pimeyteen.
Niin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.
"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee
suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"
Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan
poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä
korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan
pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat
alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat
maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä
vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.
Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa
rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa
kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se
ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri
saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä
ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon
ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu:
"jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."
* * * * *
Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt
kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä
isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan
kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota
kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin
joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta,
piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme;
mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme
kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla
koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen
äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:
"Kas kirkas nyt kointähtönen.
Jo koittaapi —."
Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt
mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet
kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran
elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat
siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat
ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja
se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön
tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin
saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka
saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi
aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen,
sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka
voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita,
joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika
mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena
olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä
ja kävin kengissä."
Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni
ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat
niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi.
Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita
ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni
tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani
ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani
isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä
lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme
heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi.
Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna
kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin
sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä
vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole
voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta,
oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä.
Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin,
panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin
Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.
Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin
etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä
niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä
saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni,
sillä hän lausui hymyillen:
"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi
ja saaneen saappaat jalkoihisi."
"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin
minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän
Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.
"Kyllä, kyllä siltä näyttää", nauroi Blomqvist.
Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta
äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi
pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin
hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon
siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille
kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.
Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen
rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti,
niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon
kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti
jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko
seurakunnalle, että olin aika mies.
Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut
koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa
tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät.
Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin
pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono
kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat
urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen
jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille
sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin
olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti
alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui
maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta
sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin
koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.
Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin
ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein
koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan
perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen.
Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä
unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat,
menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen
puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta
nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa.
Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella
ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä
ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818
ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta
katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni,
pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.
Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä
mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin
tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden
oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan
ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi
että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä
ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale
joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.
Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli
vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta
kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini
ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein
tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä
ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja
minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen
vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin.
Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä
itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä
huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja
jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky.
Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä
niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten
kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin
korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä
silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut
nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En
minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta
näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani.
Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua
hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja
oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä
havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan
vieressä.
Kolmas luku.
Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä
ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja
huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini,
joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että
talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä
kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet
tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme
joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta,
jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka
ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta
matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten
hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette
ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina
silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin
taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan
itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin
ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."
Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi
ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli
käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan
piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista
kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä
pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui
raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja
sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä
vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin
mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan
päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja
suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."
Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist
ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua
esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt
heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani
rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"
Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa
kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini
ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua
poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen
isoäidille ja tädille?"
"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko
lähti juoksuun.
"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät
sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja
huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.
Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti
taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen.
Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa
ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan
oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina
näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla
puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten
minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme,
kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin.
Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.
Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen
lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla
maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin
valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä
hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien
lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä
varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä
melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.
Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä
vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme
olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät
suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja
aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus,
jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa,
tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän
syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti
ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.
Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi
järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman
vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt.
Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme
suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä
tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi
niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta
näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka
silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani
isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.
"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole
mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista.
Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut
polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.
Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle
mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä
mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan
takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut
näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi.
Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.
Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki
tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun
myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni
verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti,
en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan
lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet
kotona."
Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine
kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.
"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän
halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä
siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi
kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.
Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla
minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja
sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt
isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut
isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut
tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.
Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut
käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan
aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne
ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen
tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri,
ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.
Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen
murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.
Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan
hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani
ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine
rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on
ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."
Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta
ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista
ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin,
mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat
varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle
ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia,
oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen
saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja
ruotsalaisia hartauskirjoja.
Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti
Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin
vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut
muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli
neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.
Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni.
Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan
ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien
sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin
ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään
kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.
Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni
puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen
Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia
ratsastaen hirveällä jalopeuralla.
Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa
Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain
kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita
tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä
oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla.
Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut
kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin
mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.
Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni
isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte
piti työn alkaa.
Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja
ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli
lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka
reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta.
Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli
siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta,
jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha
kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä,
sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta
naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.
Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt
ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään
painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua
pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua
lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.
Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja
tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein
mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia,
joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu,
lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa,
kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää
j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa
merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli
iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt
raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava
vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.
Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja
hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli
neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän
rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita
poikia.
Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä
lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat
sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo
luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin,
kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat
viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus
kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt
isoäitiä siitäkin opetuksesta.
Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan
toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.
Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä
joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari
tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti
isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti,
mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla
olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta
lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"
"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja
rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut
poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala
auttakoon sinua poikkeparka!"
Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni,
mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua.
Alakuloisuutta kesti koko illan.
Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan
sen sijaan iso vitsa!
Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen
kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin
häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin
helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.
Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei
ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian
pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa,
tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille
eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä
juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä
ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä
istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun
lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen
saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa
sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari
tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle
verelleni käydä pitkäksi.
Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli
minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin
etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta
tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata,
lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset
lampaina.
Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä
tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi
akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.
Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua
tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi
miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin
lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi
siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen —
joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja
kiljahtelin ilosta.
On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä
kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle.
Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden
omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla
voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.
Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita
siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli
korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen
palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista
ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä
vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri
kyläkunnissa.
Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme
ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona
hämäränä iltana.
Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin
luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun
taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo
päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän
Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta
toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä
kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa
ollut.
Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin,
erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä
minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä
syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta
seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani,
joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta
sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä
niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa.
Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä
kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua
elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat
kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän
köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä
hiilimiilu oli.
Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin
nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun
lainasi minulle kirjansa.
Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa
saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti
ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan
mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden,
olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt
ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo
edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin
naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat
leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi
ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.
Neljäs luku.
Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion
rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.
Oli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä
kärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti
Riikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa
ja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että
minäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi,
mutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja
sen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja
läimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt
kauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden
latvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita
aamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat
ympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään
iloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten
oksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä
pölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi,
ne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen
pois tungettelevia paarmoja.
Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni
katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää,
joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen
ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset
ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat
lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu
kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti
taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja
linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin
kätöseni ristiin ja rukoilin:
Mä silmän' luon ylös taivaasen
Ja käten' yhtehen liitän,
Sua Herra, ystävä lapsien,
Mä sydämestäni kiitän.
Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran
siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän
tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta
siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta
näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän,
jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin.
Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli
häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli
nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen
vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli
ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua
oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.
"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin
me taas kotia kohden.
Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat
ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan
ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten
isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni.
Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä
likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt
minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."
"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies",
sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte
tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän
kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa
vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.
Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin
tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään,
joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta
paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!
Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista",
mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." —
Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää
noiden sanojen merkitystä.
"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen
voileipääni.
"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti
hymyillen.
"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si..." huusi Lotta suu
täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla
vaiti."
"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta,
joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.
"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole
mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä
leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.
"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut.
Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan,
sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta
meillä on sis..."
"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm
— hm."
"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he
näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään
rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.
Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa
kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen
lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla
olevinaan puuhevonen.
"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan
käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä.
Eikös niin sinustakin Kalle?"
Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä
äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että
pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.
"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen
hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"
"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi
jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.
"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä
edes siitäkään?"
"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani
ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.
"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot.
Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma
siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."
Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut
jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.
"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.
"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen
nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa
puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton,
kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."
Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy,
kun en pitänyt pienestä sisaresta.
Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä
ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli
ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin
ivallisesti.
"Mille sinä niin virnailet, Lotta?" kysyin minä loukattuna.
"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet
jo olevasi hyväkin."
"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä
närkästyksen punan poskilleni noustessa?.
"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei
mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."
"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan,
mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."
"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti
aivan hillimättömästi.
Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt
pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni
korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin
kenkäni läntälleen.
"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani,
pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen.
Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka
oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin
erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja,
kurjuutta.
Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut
lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.
Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta
tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin
uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja
vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti
Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi
muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani
olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.
Se vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan
pois.
Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että
neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille
eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin
merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa —
miten se oli mahdollista?
Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut
olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa
vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka
oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui
pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan
olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores
tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä
pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin
hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja
minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.
Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli
vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."
Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla
piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä
mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle
rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin
Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän
sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.
Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä
ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia
kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.
"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan
hyllyltä alas isän hattukotelon.
"Oivallisen, ihan mainion!"
Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty
pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno
Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden
isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin
hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta
ja ihastuksesta.
Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin
päivän päästään.
Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo
hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan
osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.
Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli
helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli
meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä
runsaammin nuhteita.
Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin
näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin
hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai
pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä
pidin talossa.
"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin
varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin
kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat
yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan
marssia.
Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että
saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen
katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä
joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli
milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin
vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden!
Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä
värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja
teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut
sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon
kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.
Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin
ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo
miehuuteni koetuksille.
Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja
olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi
hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.
"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä
se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin
Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta
ei itse työssä?"
Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.
"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä
jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset,
jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on
jotakin toista — tietäähän täti sen!"
"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei
tarvita mitään uljuutta."
Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta
pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui
rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.
Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään
pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.
"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.
Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä
koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.
Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään
koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän
sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan
ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki
hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."
Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani,
mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.
"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua
minusta pitkälliseltä.
"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun
merkillistä hammastani.
Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin
sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan
kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin,
keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja
minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.
Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin
kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.
Viides luku.
Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu,
oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet,
piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua.
Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa,
jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu
oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle
kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut
perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme
sinne.
Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon
jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun
opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä
hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja
tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä
tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta
ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen
samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin
minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat
sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä
nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte
vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni
olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!
Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua
sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.
Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani
jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi
ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi
ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian
julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen
lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.
Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin
pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa
ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja
tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan,
riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen
tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden
vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun
toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä,
kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin
kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä
me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi
sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä
olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni
taikka kummalla jalalla seisoisin.
"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen,
ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin
käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista
tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta
hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.
Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se
merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse
ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.
"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan.
Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa
koulunkäyntinsä", lausui isä.
"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra
Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon,
että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."
Sen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.
"Osaatko sinä lukea suoraan?" kysyi herra Eteläinen.
"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan
Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen
pitkästäkin ulkoa."
"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja
lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"
"Minä olen ollut isoäidin luona", vastasin minä perin varmasti.
"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua
opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli
nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se
kuuluu."
Minä luin:
"Tupakainen tuhma ruoho,
Kasvoi ensin Intiassa,
Kansan kasvavan tuhoksi,
Vaivaajaksi vanhan rinnan!
Pojat saattaa sairahaksi,
Hengenkin hajuavaksi.
Kuules, kuules poika pieni!
Pidä sinä viisas mieli;
Karta kaikella mokomin
Tupakkien turmelusta,
Villitystä väkijuoman!"
"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas
nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."